Kiitos ja näkemiin

Riihimäki

Pöllönen tuhisee sängyllä, kissa kellottaa eteismatolla ja toinen lymyilee kirjahyllyn kätköissä. Seinäkello naksuu yötä. Kotona. Olo hieman outo ja pöllähtänyt. Ehkä pesästään tippuneella linnun penikalla on samankaltainen tunne. Hyvä, vaikka hieman levoton. Mitäs sitä sitten seuraavaksi..? Minulla on melko selvät kuviot, mutta ottaa aikansa taas tottua uuteen uneen.

Tavallaan matka jatkuu vielä hetken. Muutaman päivän sisään matkaan turun saaristoon Syötteen hurjien kanssa mökkiä rakentamaan. Alun perin minun piti hypätä kuorman kyytiin jossain pohjammaalla, mutta nyt näin. Perusasetelma ei muutu. Vielä viimeinen rykäisy ennen ajan kanssa kotiutumista. Muoto vain on toinen ja tämä hetken piipahdus kumppanin luona odottamaton lisä.

Minun piti olla pohjammaalla, mutta jo Rukalla kuulin läheisen sairastumisesta. (Tieto hieman sävytti Ruka-päivitystäkin.) Ensin oli ajatus jatkaa polkustamista, mutta lopulta, Limingassa, päätin sittenkin kolistella junalla kotikonnuille ja sairasta katsomaan. Ehkä olen turhankin herkkämieli, mutta toiselta puolen katsottuna reissu on jo saavuttanut itsensä ja lähes vuosi tuli liesussa rähjättyä. (Paria viikkoa vajaa.) Olisi kyllä tehnyt mieli jatkaa matkaa. Nyt varsinkin, kun maa alkaa vihdoin paljastua (Täällä etelässä se on jo hyvinkin kuivaa.), kelit lämmetä ja luonto elää kevään huumaa. Tunsin kuitenkin paremmaksi palata kotiin kuin kantaa turhaa murhetta mukana loppuviikot.

Hyppäsin siis Oulussa junaan. Ehkä se oli kohtalo, tai vain pöljä sattuma, kun tupakkivaunussa aloin jutulle syöpään kuolevan miehen kanssa. (Palaamassa kotokulmilta vanhempien hyvästelyreissulta.) Yö kului pakistessa miehisestä ylpeydestä, onnen määrästä, toisten vaivoiksi jäämisen vaikeudesta ja lapsien jättämisestä silloin, kun ovat vielä nuoria. Kuinka puhua, vai puhuako ollenkaan läheisille? Kuinka elämä ei aina tunnu reilulta peliltä. Ei montaakaan vuotta minua vanhempi kaveri, urheilija, perusmies, joka tahtoi kulkea loppuun asti omilla jaloillaan.

Aamulla olin vakuuttunut paluupäätöksen viisaudesta.

Pöllönen tuli mukaani sairasta tervehtimään. Hämmentävä matka. Raskas raihnaus, rujo totuus, kyyneleet, mutta myös tahdon kipuna, parhaan tekemistä ja puhtainta rakkautta. (Ja kommelluksia myös. Meidän sakki ei voi olla toheloimatta jos kaksikin sisarrusta on paikalla samaan aikaan. Pikkusiskon ja pöllösen kanssa onnistuimme irroittamaan tippaletkut sairaalta, kun lähdimme raijaamaan häntä osastolta kanttiiniin. Emme antaneet sen kuitenkaan häiritä. Kahvi oli hyvää ja potilaskin pysyi hengissä.) Huomasin jälleen kuinka onnekas ihminen on, kun hänellä on perhe, jossa oikeasti välitetään ja oikeasti ollaan yhtä joukkoa elon melskeistä huolimatta. Itse koen olevani tuplaonnellinen, koska niin veriperhe, kuin "puoli"perheenikin on rautaa ja hyviä sydämiä.

Sairaalasta kodin kautta takaisin metsään. Muutaman yön vietin Etelä-Hämeen jokivarsilla ja sulattelin reissun loppua. Kaulushaikara kumisi öiden ilona, kymmenet muut tirpat piristivät päiviä. Keli kuin morsian. Yhtenäkään yönä en pystyttänyt laavua. Heitin kevytpeitteen maahan ja pötkötin pussissa paljaan taivaan alla. Tähdet olivat kauniita ja paljon kauempana kuin iltaruskon kulta.

Lopettaa kulkurointi tähän on ehkä parasta ja juuri sitä, mitä itse matkakin -elämän ja kuoleman makuista hyvällä tavalla. Paljon jäi näkemättä ja kokematta, mutta, kuten monet ovat sanoneet, paljon olen ehtinyt nähdäkin. Näin unieni Suomen olevan totta ja vieläkin enemmän, löysin syyn uskoa ihmisiin ja kohtasin sellaisia kohtaloita, että ne sytyttävät sielun palon kuolleeseen valtionvarainministeriön virkamieheenkin. Ennen kaikkea löysin sen ihmisyyden, joka on sitkistellyt, selviytynyt, purnannut, itkenyt, iloinnut, nauranut ja nainut läpi vuosituhansien ja sopeutuu mihin vain suuremmitta typeryyksittä, kunhan peli on selvä ja riittävän reilu. Se on suuri lohtu tänä suuren murroksen ja turruttavan turhuuden aikana. Toinen lohtu on se, että tiedän nyt olevan mahdollista elää kulkurina. Vaikka kaikki suunnitelmani kaatuisivat, voin aina pakata repun ja saapastella jonnekin. Missä eletään maasta ja perusasioista, siellä on tekevälle töitä. Pääasia ettei jää tuleen makaamaan ja ihmettä odottamaan.

Ilman hyviä ihmisiä tämä retki ei olisi koskaan ollut mitään. Jos olen onnellinen lähipiiristäni, niin yhtä lailla olen ollut onnekas matkalla vastaan tulleiden ihmisten suhteen. Yhtä lukuun ottamatta he kaikki ovat olleet perusrehtejä, hyvää ja veikeää väkeä, omanlaisiaan persoonia ja temmeltäjiä tällä piskuisella kaistaleella Itämereltä Barentsille. Kiitos teille kummalliset kulkijat. Olette aarre.

Eikä sitten enää muuta kuin, että toivon teidän lukijoiden viihtyneen matkassa.

Pieni loma

Ruka

Sumuinen aamu. Matkalla Rukalta Kuusamoon Linja-auto noukkii syrjäperiltä unisia ihmisiä sisuksiinsa. Ulkona kuusikorpi ja harmaaseen hukkuvat suot ja järvet vuorottelevat. Teerikukko istuu koivun käkkärän latvassa, isäntä istuu portailla, nojaa poskeensa ja tupakoi. Nälkämaan kaunis laulu.

Olen matkalla Ouluun ja sieltä Liminkaan pyörän luo. Taas aika vaihtaa lakanat makuupussiin ja kellotteluelämä pyörän rattaiden rutinaan. Mieli raukea ja seesteinen.

Rukalla meitä oli koolla pieni otos uusioperhettämme. Kuusi ihmistä, kolme sukupolvea hulppeassa kelolinnassa. Minulla yksikseni hallinnassa alakerran huoneisto. Vähän ihmettelen kuinka helppoa oli siirtyä kiintolaavun laverilta valkeisiin lakanoihin, lampaanpaistiin ja istuskeluun viskilasi kädessä. Sopeutumista toki auttoi välinpitämättömyys muodoista. Sama haisukalle kuin aina. Oli siis hyvä viettää päiviä ja tavata väkeä pitkästä aikaa.

Aika kului pääosin metsissä isän kanssa rymyten. Ruka on Ruka, mutta sen välittömässä yhteydessä on Valtavaaran suojelualue, komeat metsät ja luonnon humu. Kahtena päivänä möyrysimme vaaran rinteitä. Ensimmäisenä aamuna törmäsimme metsojen soitimeen, teeriin, riekkoihin ja avaraan maisemaan. Toisella kertaa seikkailimme sumutihkuisessa maisemassa ja pyllähtelimme hankeen alamäissä. (Kapeilla latusuksilla umpisessa kömpiminen ja varsin mäen lasku on oma taiteensa. Mäet lasketaan yleensä puita halaillen ja törmäyspisteiden väliin jää yksi tai useampi enkelin ja pehvan kuva perässätulijoiden iloksi.) Välillä istuimme nuotiolla ja paransimme maailmaa. (On se kumma kuinka muut osaavat sotkea maailman asiat perusteellisesti, kun meille todellisuuden hoito on niin yksinkertaista.)

Viimeisenä päivänäni matkasimme koko porukka Oulangan kansallispuistoon. Siellä ihmettelimme joukolla kuinka kukaan on antanut luvan rakentaa ”seikkailukeskuksen” keskelle kauneinta vaarakorpea. Bisniksen puolesta tietenkin, mutta missä kulkee raja, jonka jälkeen matkailun helpottaminen tappaa matkalla saatavan elämyksen sielun ja kääntyy itseään vastaan? Onneksi Kitkan Myllykoskella ja Jyrävän putouksella erämaa ottaa vielä syliinsä. Porukan pieninkin sen tunsi ja rinkassa istuen tapitti silmät suurina kohisevaa korpea.

Tämä oli jälleen minulle sopiva poikkeaminen lomahelvettiin. Metsissä römyämistä, savuntuoksua, sauna ja kylmä olut, hyvä ruoka, laajat keskustelut ja jazz-noppien raukea ropina. Parasta kuitenkin Isän ja muun poppoon näkeminen. Ovat hengissä ja voivat hyvin.

Lintujen kevät

Liminka, Hailuoto, Ruka

Viimeisimmän viikon säätä voisi kuvata vaihtelevaksi. Päivä aurinkoa, sitten päivä lumisadetta ja sen jälkeen taas poutaa. Kevät vääntää talven kanssa. Minua kelivaihtelut lähinnä ilahduttivat. Löysin Temmesjokisuulta kelpo kiintolaavun ja Hailuodon vierailun aikana Ulkokaron autiokämpän. Kuivat nukkumasijat ja tulipuut. Tuiskut ja pakkaset eivät päässeet häiritsemään ja niin viikosta muodostui mitä parhain luontoretki.

Temmesjoen suistolla minun piti alun perin olla vain yksi yö. Paikka kuitenkin siksi mukava ja hanhirikas, että jäin laavulle. pariksi yöksi. Illat polttelin tulia ja tuumailin luonnon ihmeitä, kuuntelin jääpadon rutinaa ja meri-, sekä metsähanhien ylilentoja. Päivät kuljeskelin ympäröivässä maastossa. Kosteaa peltomaata, soita, suiston pusikoita. Isoa ja pientä lintua pilvin pimein. (Minulle mieluisia erikoisuuksia pyrstötiaiset ja isolepinkäiset.) Vietin pitkät ajat laavulta parin kilometrin päässä olevalla lintutornilla. Sieltä näki koko suistoalueen ja Limingan lahden.
Samalla näki ihmisen kulttuuria. Lahdella on keinotekoisia saaria, joille kalastajat ovat laittaneet pikkuisia mökkejä. Samoin suistolla on pieni pyyntimiesten mökkikylä. Keskellä kosteinta ja upottavaa letteikköä jokukymmenen pikku tölliä jalaksilla. Tunnelmainen, osin hieman uhkaavan hiljainen paikka. Opasteet puhuvat kalastajakylästä, mutta seinille naulatut hanhen siivet, maastokuvioiset ja naamioverkkoiset veneet, sekä "The tappaja" singeeraukset kertovat oikean intohimon kohteen ja luonteen. Alueen roskaisuus ja luontopolun haulikolla raiskatut opasteet antavat päälle omanlaisensa punaniskamausteen. Kävellessäni autioita polkuja mökkien välissä mielikuvitus laukkasi. Loistava miljöö b-luokan kauhu-, tai jännityselokuvalle. (Degeneroituneet, umpijurriset punaniskat jahtaamassa ja lahtaamassa bongarihippejä usvaisella suolla.)
Tuhansien hanhien ja keväässä uinuvan suiston, kaiken peittävän sirkutuksen ja kaakatuksen ja lehahtelevan elämän, sekä mökkikylän ja ihmisjälkien sekoitus oli vaikuttava. Unohduin tornissa, tai pusikoissa tunneiksi tunnelmointiin ja vapaaseen ajatuksen juoksuun. Elämä huumasi, vei mukavaan ja seesteiseen uneen.

Ei ollut aivan helppoa repäistä itseä liikkeelle tuosta unesta. Halusin kuitenkin käydä Hailuodolla ja tutustua saareen, jonka väestö lähes lakkasi olemasta isovihan aikana. (Venäjän tsaari komensi joukkojaan olemaan muuten ystävällinen suomalaisia kohtaan, mutta tappamaan kaikki pohjalaiset. Hailuodon kohdalla tekivät tuloksellista jälkeä.) Koska saari on iso, en reilussa vuorokaudessa ehtinyt nähdä paljoa. Itärannat kuitenkin ja itse kylän. Jo tämä pieni otos sai ihastumaan paikkaan.
Heti lossirannalla koin kotoisen vastaanoton. Satama kahvilassa kaksi isäntää perehdytti minut pessimistien toiveikkuuteen. Kertoivat saarelaisilla olevan jos jonkin sortin suunnitelmia turistien houkuttelemiseksi, mutta kaiken kaatuvan jo lähtöönsä ajatukseen: "ei tänne kuitenkaan kukaan tule". (monella tapaa tuli Gamvikin väki mieleen.) Mukavat ja mustalla huumorilla varustetut sedät. murjoivat ilkikurisin kommentein kaiken siltasuunnitelmista Marjaniemen majakkaan ja työkulttuuriin. Neuvoivat lopuksi yöpaikan.
Ulkokaron kämppä on pilkkijöiden suosiossa. Tapasin heistä muutaman ja ihmettelin miksi saarelle ei muka saa väkeä. Kohtaamani äijät saapuneet satojen kilometrien päästä Ojakylänlahdelle ahvenia narraamaan. Paikka kuulu saaliistaan ja maine silti huoompi kuin todellisuus. Näin äijien vetävän naamat punaisina ahkioita, jotka pursusivat 200-500 grammaisia ahvenoita. (Yksi äijä lastasi autoonsa yli 25 kiloa kalaa ja vieressä mätettiin saman moisia ämpäreitä konttiin.) Pilkkijöitä on siksi paljon, että osa tulee paikalle asuntoautoilla vrmistaakseen parkkipaikan. Kämppäänkin heitä kömpesi. Tällä kertaa tosin vain kaksi isäntää minun lisäkseni.
Ukot ovat ammattikalastajia, mutta harrastavat pilkkimistä. Tulivat tupaan illan hämyssä ja lähtivät ennen neljää aamusyöntiä vastaan. Välissä ehdimme jonkin verran jutustella ennnen lyhyttä unta. Tulevat Talvivaaran vaikutusalueelta ja oli mielenkiintoista kuulla kalastajien näkökulma vesien pilaantumiseen. Ymmärrettävästi se ei ollut kovin valoisa. Tienestien tuhoutumisen lisäksi olivat huolissaan ihmisten terveydestä yleensä. Toinen totesi lakonisesti, että kohta ei päästöt haittaa, kun kaikki kuolevat syöpään ja seutu tyhjenee. Kuulin myös kalastajien ja ympäristöväen liitosta näytteidenottosodassa. Kaivoksen ja elykeskuksen miehet mittaavat sieltä, missä tietävät arvojen olevan matalimmillaan. Vastapuoli on sitten teettänyt omia tutkimuksia omalla rahalla ja oikeista paikoista. Sota on kovaa ja tunteet kuumia. "Nyt punnitaan todellista tahtoa säilyttää elämä ja oikeat arvot".
Seuraavana päivänä polkustelin ympäriinsä. Saari on kuin elävä museo. Totta siellä on moderniakin paikkaa, mutta vanhat tilat, pikkuiset tiet, laajat pellot ja kangasmetsät, sekä merenlahdet ja ruovikot elävät ajatonta tarinaa. Kevät talvellakin paikka on uskomattoman kaunis. Päivän kruunasi hetki Kirkkosalmen lintutornissa. Tapasin siellä muutaman petobongarin. He olivat tulleet seuraamaan petolintujen muuttoa (Hailuoto on yksi pääreitin pisteistä) ja tähyilivät samalla yleistä kevään etenemistä. Ensin oli hiljaista, mutta puolenpäivän aikaan alkoi tapahtua. Ensi yksinäinen maakotka, sitten pari merikotkaa, ruskosuo- ja varpushaukka, kunnes taas maakotka ja lopulta jatkuva piekanojen ja hiirihaukkojen harva jono. Yksittäin, tai pareittain petoja lipui taivaan läpi ylitsemme. Yleensä ne olivat niin kaukana, ettei silmällä nähnyt kuin mustaan pisteen. Pääsin kuitenkin joukkoon mukaan ja vuorottelin pulskan ukon kanssa kaukoputken tihrustelua. Tosibongareiden touhua oli mukava seurata, vaikka puolet puheestaan oli minulle täysin käsittämätöntä termistöä. Imin tietoa minkä pystyin ja kärsivällisesti sedät jaksoivat amatööriä valistaa. Kiitos heille.

Paluumatkalla Liminkaan pysähdyin vielä Temmesjoelle yöksi. Juoksin kilpaa auringonlaskun kanssa ja koin ajan suhteellisuuden. (Ympärillä hiljaa punertuva taivas, raukea maisema ja luonnon verkkainen kulku ja sitten minä röhmeltämässä kuin pirun ajama Paavo Ruotsalainen pitkin sohjoista suota, jotta ehdin lintutorniin kuvaamaan auringon katoamisen horisontin taa. Kuka mitenkin.)

Viikonloppuna siirsin sitten kamani Päivin autotalliin ja piipahdin vielä pubivisassa. Lauantaina Isä noukki minut Oulusta mukaansa tänne Rukalle, missä parhaillaan väki heräilee yläkerrassa aamutoimiin ja ulkona on vielä täysi talvi. Kiintolaavulta edustusmökkiin. Tästä ajasta sitten myöhemmin lisää.

Savusauna, Twin Peaks ja hyvä perhe

Liminka, Yli-Kiiminki

Jorma tarjosi elokuvaa paremman viikonlopun. Ei pakkoa mihinkään, mutta sylintäydeltä kohtaamisia.

Perjaintaina kohtasimme. Kättely ja minulle pikasuihku ja likaiset vaatteet pyykkikoneeseen. Sitten puoliravia paikalliseen ravintolaan pubivisaan. Jormalla on siinä vakijoukkue, jonka voimin ovat kiertäneet maakunnan tietokilpailuja ja pärjänneet loistavasti. Vanhempaa ja tietävämpää väkeä. Tällä kertaa suoritus kuitenkin penkin alle. Porukka alkoi lämmetä vasta kilpailun loppupuolella ja muutaman oluen jälkeen. Kiri vain ei riittänyt.
Minä osallistuin myös ja tiesinkin jotain, mutta enemmän varmasti hämmensin, kuin kirkastin soppaa. Leppoinen kulmakuppilan ilmapiiri ja pikku naljailu joukkueiden kesken. Kisan päätyttyä väki poistui melko nopeasti kotejaan kohti. Me jäimme odottamaan Jorman puolisoa ja kyytiä. Samalla turisimme. Seurueeseen kuului seudun työvoimahallinnon johtaja ja hänen kanssaan mietimme mahdollisuutta tarjota kulkurointia yhtenä vaihtoehtona työurien ja elämän suunnitteluun. Olimme yhtä mieltä, innostuimme, kritisoimme nykykäytännön byrokraattisuutta ja turhan rajattua, paperien takaa johdettua työuramallia. Haikailimme luovaa eksyilyä ja kokemisen mahdollisuutta niille, joilla on suunta hukassa.
Talolla jatkoimme Jorman kanssa maailman parannusta ja tutustuin miehen kumppaniin Päiviin, kovakuntoiseen sairaanhoitajaan. Talossa pehmeä tunnelma ja miellyttävä olla. Lakanoiden välissä uni tuli sukkelaan.

Lauantain aamuna Yli-Kiiminkiin. Jorma touhuaa aina välillä ystävänsä apuna eräpalvelujen parissa. Tällä kertaa hommana erään isohkon firman yhteistyökumppaneille tarjoama pilkki- ja saunareissu. Jorman vastuulla varsinaisesti lohisoppa, mutta hääräsimme vähän kaikkea savusaunan lämmityksestä siimojen selvittelyyn ja seuranpitoon. Opaspalvelun vetäjä kuuluu sarjaan melkoiset viheltäjät. (Eräpalvelujen tarjoaja kahdella paikkakunnalla, poromies ja ravihevosten kasvattaja, pyörittää ex-vaimonsa kanssa huostaanotettujen lasten sijaiskotia ja toimii myös paikallisen seurakunnan suntiona, kiroilee kuin turkkilainen, ampua tussauttelee teeriä ja on kaikin puolin huoleton vilpertti ja vapaan tuulen kasvatti. Ihminen rehellisesti ja suurella sykkeellä.) Puolipäivää kului pulinan poristessa ja teon huiskeessa, naureskellen ja välillä vakavia pohtien. Taivaalta tippui tasaisesti vetistä hyhmää, mutta meininki piti lämpimänä. (Asiakkailla oli myös omat lämmikkeensä, joita isäntäfirmassa työskentelevä, kansallisen tason hiihtäjä kiskoi ahkiolla ympäri järvenselkää ja tarjosi janoisille. Saattaapi olla, että minä ja päällikkökin maistoimme hieman kuormasta. Vähän vain, tosin.)

Iltapäivällä Jorma lähti Päivin ja muutaman juoksukoululaisensa kanssa puolentoista tunnin lenkille. Minä vedin lonkkaa, lämmitin uunia ja saunaa. Sitten saunoimme ja seurustelimme. (Jälleen ovat asiat maailmassa huomattavasti enemmän järjestyksessä.) Isäntä laittoi paistia ja pakko todeta, kuten lohisopastakin, että ystäväni on luojan armoittama kokki ja kulinaarinen velho. Päivittelin taas kulkurielon kurjuutta.

Illala väsytti, vaan päätimme lähteä kulttuurikierrokselle. Toverini halusi esitellä aseman pubin. "Siellä on sellainen Twin Peaks tunnelma". Vanhaan asemaan laitettu musiikki pubi karaoke-iltoineen, siisti, jatsahtava ja uninen sisustus. Vanhempi myyjä tyhjensi olutpullot kolpakkoihin, hymyili mukavan hompsuisesti. Paraatipöydässä kalmankalpea pariskunta, joiden silmäpussit, nahka- ja röyhelöasusteet, sekä miehen hiustenrippeistä solmittu ponnari toivat mieleen kulahtaneen kabareen, tai porttolan omistajat. (Todellisuudessa raivoraittiita laulunharrastajia ja kunniallisia pikkuporvareita.) Keski-ikäinen väki lauloi, sorisi, huojui ja nauroi. Takanurkassa kaksi nuorta ja vaaleata neitoa seurasi liikettä supistetuin huulin. Äitinsä juopui vieressä ja tanssi ihailijoiden kanssa. Musiikki sopivalla. Oli helppo puhua. Me istuimme perimmäiseen pöytää vanhemman miehen seuraan. Ukko rehellinen hullu ja mielenliikkeineen arvaamattoman nerokas. Käynyt matkoilla Turussa asti ja vielä valtion rahoilla. Ei kuitenkaan lomalla, vaikka kävi kuuntelemassa M.A. Nummisen keikan. Pikku tulitikkuleikin jälkeen oli pyörähtänyt vankimielisairaalassa. Seurassamme istui myös hämärän tuolla puolen seilaava näyttelijä, ja penisnenäinen elohiiri. Ulkona, ollessani tupakalla, taksista tipahti ulos harjatukkainen äijä, joka takki auki, hajareisin könöttäen tyhjensi potin kirkasta kurkkuunsa, heitti potin olan yli ja vyöryi pubiin. (Sisällä sekoittui harmittomana joukkoon.) Me haastoimme hetken ja kahden tuopin jälkeen vaihdoimme paikkaa.
Seuraava kohde oli tietovisapaikka, joka oli muuttunut discoksi. Perusmeno, hirveä meteli. Tanssivat teinit, istuvat teinit, sivunurkan pikkupahikset ja hormoonipossut, harva vanhempi väki ja tiskin ryysis. Joimme yhdet ja lähdimme kotiin.

Sellainen on Limingan yöelämä ja ensimmäisessä juottalassa harmittelin poket-kameran puuttumista. Jokunen kuva olisi ollut hyvä.

Sunnuntaina valmistin itseäni lähtemään lintulahdelle ja Hailuotoon. Keli kuitenkin siksi suttuinen, että en vastustellut Jorman ehdotettua vielä yhtä yötä talossa. Päätös oli kaikin puolin hyvä. Leppoinen olostelupäivä. Iltapäivästä Päivin muksut tulivat kotiin ja talon täytti iloinen kolina ja hulina. Oli mukava seurata perheen arkea ja paikkailla kummisaappaita nuorimman tytön toimiessa assistenttina. Tirriäinen nökötti vieressä ja seurasi silmä kovana liiman suttaamistani. Muisti kertoa kaikille, että hänellä on lupa valvoa. (Oli oikeasti aika mennä nukkumaan, mutta sai luvan seurata puuhiani.) Toisten kotiin pääseminen ja arkeen osallistuminen on aina kunnia ja etuoikeus. Nyt se oli vielä leppoisan miellyttävää. Hyvinvoiva paketti elämän mausteilla.

Iloinen usva

Oulunsalo, Liminka

Kolme päivää vesisadetta, litisevää harmautta, jonka sisällä ovat kaikuneet vain vaivaiset tiaisten piiskutukset, sekä lokkien väsyneet kiljahdukset. Harmaus, rupinen hanki ja kaikialle levinnyt, märän lokainen ihmisen maailma. Ihme jos olen ollut muutaman päivän melko apea ja ihmetellyt minne matkan riemu ja henki ovat kadonneet.

Eilen poljin Haukiputaalta Oulun läpi Oulunsaloon. Asutusta ja pyöräteitä. Mieli ja silmät lähes kiinni, tunne hieman eksyksissä loppumatkan koukeroista. (Kurkitimppa kysyi hommiin Turun saaristoon ja lupauduin toukokuun alkupuolella mennä viikoksi. Sitä ennen käyn kuitenkin Rukalla ja tahto on edelleen seikkailla länsirannikolla. Kysymys siis miten ja missä välissä ehdin vielä rentoutua pötköttämään heinänkorsi suussa.) Lopulta eksyin illan suussa, lähellä Oulun lentokenttää jokusen hehtaarin suojelualueelle. Sellaiselle lintukosteikolle pajupuskien ja ruovikon keskelle. Hetken mielijohde, mutta onnellinen sellainen. Löysin katetun ruokailupaikan, jonka pöydälle mies mahtuu juuri nukkumaan. Ei tarvinnut köhmeltää omaa laavua vetiseen maahan. Paikka myös tuntui jotensakin rauhaisalta, vaikka vieressä jyrisivät lentokoneet, sekä valtatie kentälle, Oulunsaloon ja Hailuotoon. (En olisi ikinä uskonut, ettei autovirta katkea edes yön hiljaisina tunteina.) Se oli kotoisa pesäpaikka ihmettelevälle mielelle.

Uni ei alkuun tahtonut tulla. Laitoin reissua järjestykseen ajatuksissa ja pohdin liberaalikapitalismin vastustamisen vaikeutta. Ei levotonta pyörimistä, vaan puhdasta möllöttelyä. Vallankumousromantiikassa en päässyt kysymyksiä pidemmälle, mutta reissumietteet löysivät rauhaisan polun. Siinähän sitä jo lojua pötköttelin, tuijotin sammaleista kattoa ja sydämessä sykähti, kun kuulin ensimmäiset hanhien huudot ja Töyhtöhyypän ujelluksen. Puolen yön jälkeen Minkki hyppi varjoista tutkimaan ruokakassiani. Pyöri aikansa, kurkki milloin mistäkin kolosta, mutta koki kai lopulta pöydällä vääntelehtivän vihreän jättimadon vaaraksi ja pinkaisi lopulta ryteikköön turvaan.
Aamulla heräsin varhain ja kompuroin kameroineni rantavitikkoon. Uskomaton unimaisema. Syvän valkoharmaa usva, ruovikko ja pajupuskat, jää, lumi ja jokivirran sula. Pikkulinnut visersivät pitkän hiljaisuuden jälkeen. Helinää ja sirkutusta kaikkialla, peippo päällimmäisenä. Aika ajoin hanhia sukelsi esiin usvasta. Ensin kuulin äänen ja sitten ne olivatkin jo päällä. Sukelsivat harsosta lähes kosketus korkeudella yli. Heinäsorsat lepäilivät sulassa. Hieman kauempana hylätyn saunalautan siluetti melankolian monumenttina. Meren reunassa pulmusparvi sirisi ja pyrähteli syöminkien lomassa. Pitkästä, pitkästä aikaa pääsin taas haltioitumaan ja unohtumaan.

Parinkymmenen kilometrin pyrähdys nukkupaikasta tänne Limingan keskustaan olikin sitten pohjalaisia maantiesuoria ja muuttolintujen juhlaa. Kiuruja, hyyppiä, hanhia kolmea sorttia, sepelkyyhkyjä, peippoja ja järripeippoja, tuulihaukka... Ihmisenkin pesät ja sottaiset kylät vaikuttivat taas paljon lämpimämmiltä paikoilta. Eivät sen kauniinpia kuin ennenkään, mutta jotensakin sallittavia vahinkoja. On se vain ihana ihme kuinka yksi yönkulku ja lämpöaalto voi muuttaa maisemaa. Edes aurinkoa ei aina tarvita.

Odottelen nyt Jormaa kauppakeskuksen ravintolakahveossa. Taustalla ukot juovat kaljaa ja kehuvat kuinka ikä tekee vähemmän viriiliksi, mutta laadukkaammaksi. Teinit ryystävät kahvia ja limsaa, käyvät tupakkakopissa kuin vanhemmat. Kiroavat, kun eivät saa ottaa juomia sinne mukanaan. Haukipudas, Kempele, Liminka. Saman makuisia kuin kaikki suomen viriilit pienet keskukset. Saapa nähdä mitä viikonloppu tuo tullessaan. Työtä ainakin.

 

Sadetta pidellen

Haukipudas

Jos Iissä teinit olivat polttaneet kaikki kunnan laavut, niin Haukiputaalla niitä on jäljellä vielä muutama. Kehumaan en niitä kuitenkaan menisi, vaikka ne käyvätkin jonkin sortin suojasta. Ensimmäinen minulle neuvottu tulipaikka sijaitsi koulukeskuksen takana, keskellä aukeaa sohjokenttää. Ei kiitos. Toinen laavu nökötti keskuksen läheisessä saaressa ja vaikutti sekin turhan julkiselta paikalta. Päädyin sitten joen jäätä pitkin meren äärelle. Siellä, pikkuisessa saaressa oli laavu, jonka seinänraoille olisivat harakatkin nauraneet. Ei sitä oltu rakennettu yöpyjille, mutta minulle se menetteli. Tohellettuani eteenpäin koko päivän vesrännän piiskaamana, olin iloinen kuivasta nurkasta, jonka hökötyksestä löysin.

Saavuin laavulle samaan aikaan paikallisen hiihtäjän kanssa. Hän oli katsonut yhdistelmän raahaamistani ja päätti tulla jutulle. Kun sanoin, hieman selitellen, että hieman tyhmältä tuntuu kiskoa pyörää ja peräkärryä jäätä pitkin saareen, hän totesi näkyä hieman ihmetelleensäkin, mutta jätti kysymiset sikseen. Ajatteli moiselle touhulle olevan syynsä. Olihan minulla. Rauhaisa paikka parille yölle. Hän kertoi puolestaan huolestaan kuntaliitoksesta (Kuinka palvelut siirtyvät) ja työnsä hölmöistä haasteista. Ovat päässeet Oulunseudun ehdottomiksi markkinajohtajiksi ja se on toki hyvä, mutta huonoa on edelleen jatkuvat vahvan kasvun odotuksen pääkonttorista päin. Kuinka kasvaa ja vahvistua, jos alue on jo vallattu? Onneksi kysymys on viisaanpien ongelma. Meille riitti ihmettely ja jo perinteeksi käynyt pörssiyhtiöiden kiroaminen. Lopuksi puhuimme säästä.

Paikka oli rauhaisa. Mielelläni olisin saaressa lojunut kaksi yötä sadetta paossa. Lämmin keli määräsi kuitenkin toisin. Yöllä kuuntelin hieman huolestuneena jään rutinaa ja mulinaa. Aamulla vesi olikin noussut jäälle ja edellisen päivän valkoinen pinta oli tummunut uhkaavasti. Mieleen tuli Iissä tapaamani kalastaja, joka haki verkkojaan joesta pois. (Entinen tuulivoimayhtiön insinööri, joka haaveili kalastaja ammatista. Nyt kalastellut protestisapattina Liitonraha-ajat, kun sai lopputilin autettuaan firmaansa siirtämään tuotannon Intiaan.) Sanoi silloin minulle jäiden kestävän, mutta tilanteen voivan muuttua hyvinkin nopeasti. Niin näköjään voi. Kiersin saaren ja etsin kapeimman kohdan takaisin mantereelle. Pakkasin kimpsuni ja raahasin itseni jää muristen tukevalle maalle. Ehkä taas turhan nopea siirto, sillä näin illemmalla ravurin kärryineen juoksentelemassa selällä. Mieluummin kuitenkin näin. Vettä tippui tasaisesti tähän aamuun asti ja jos jotain kaihdan, niin kylmää mulahdusta virtaavaan jokeen.

Joki otti kuitenkin veronsa. Hyvin palvellut peräkärry väsyi viimemetreillä ja vetoaisan kumi-istukka ja suojajousi katkesivat. Helppo rikko korjata irtohihnalla ja tänään koetan löytää varaosan Oulusta.

Tänään kohti Liminkaa. Menen sinne huomiseksi tapaamaan tuttavaa, jonka kohtasin syötteellä. Lauantaina hänen avukseen eräoppailemaan. Olen iloinen jälleennäkemisestä, mutta vähintään yhtä iloinen kuivasta yöpaikasta. Alkukevät on ehkä koettelevin aika ulkoelämässä. Kaikki on märkää ja mieli malttamattomana kurkottamassa kesään. Ainakin näin sateen alla.

Kupla ja sitten arkeen

Kemi, Tornio, Kemi, Ii

Iin Seolla ukot juoruavat ja tappavat päivää. Juovat keskaria ja laittavat asiat järjestykseen. Työelämä, maataloustuet, kalastus, eläkkeet, kerjäläiset ja venäläiset. Rasismin vastainen kampanjointi kantaa täälläkin hedelmää. Puhutaan ryssistä ja mustilaiskerjäläisistä, kehutaan heidät rosvoiksi, mutta aika ajoin joku muistaa sanoa, että "kyllä niihin kansoihin kaikenlaista yrittäjää mahtuu, kun mahtuu meikäläisiinkin". Kommenttia myönnellään, tehdään siitä vitsiä ja jatketaan. Jos oikein riehaantuvat, vaikenevat äkisti ja vilkaisevat varovasti tänne nurkkapöydän suuntaan. Ja alkavat sitten taas.

Viimeyön pötkötin Ii-joen varrella, voimalan patovallin kupeessa. Kuuntelin veden kumua, jään valitusta ja helinää, joutsenia ja outoa rastasta. Taas tienpäällä. Oli vaikea uskoa halanneeni pöllöstä vain joitakin tunteja aikaisemmin.

Tyttö saapui kiirastorstaina Kemiin ja pääsiäisen saimme valua ajassa kahdestaan. Paljoa emme tehneet. Pussailimme ja huokailimme, kävimme kävelyillä ja vierailimme Raijan luona Torniossa. Outo ja kaunis, hiljainen pehmeys yhdessä. Pitkä ero näkyi. Niin vähän aikaa yhdessä, niin paljon sisällä. Onni kuitenkin nuo muutamakin päivä, onni toisen olemassaolo.

Olen usein kuullut kommentin, että reissuni on kunnioitettava, mutta puolisoni on tarinan sankari, se "kova jätkä". Totta, niin totta. Eikä ole sanoja sitä kuvaamaan.

Haikea oli saattaa kumppani maanantaina juna-asemalle ja junaan. Ei enää kauaa kotiin paluuseen, mutta joku hetki kuitenkin. Hiljaiset suukkoset, rohkaisevat hymyt, rutistus. Sitten pöllönen lähti junan matkassa etelään ja minä hyppäsin pyörän selkään. Lähdin hiljalleen perään. Simon kohdalla Hiiripöllö istahti kuusenlatvaan ja minä sanoin mielessäni "tervehdys taas rakas, aina mukanasi".

Peikon pesä

Keminmaa, Kemi

Kohtalo leikkii joskus lapsillaan. Minä vanha pakana löydän taas iloa kirkoista ja oikein kukkoroin. Ensin Passio ja eilen sitten Keminmaan kirkon suntio järjesti minulle kysymättä majoituksen välipäiviksi. Kohtasimme Kirkon rappusilla. Hän oli tulossa avaamaan ovia pääsiäisen messuja varten. Minä poikkesin paikalle sattumalta, koska kirkko osui reitille. Aloimme jutustella (Oli nähnyt hienon yhdistelmäni) ja hetken perästä miekkonen puhui jo puhelimessa ja kyseli jäätaiteilija-ruumiskuskilta minulle sijaa Peikon kodasta. Halusi antaa, kun olen tällaiselle reissulle lähtenyt.
Yösijan järjestyttyä Suntio kertoi hieman itsestään ja kirkosta. Kirkot nättejä kuin vanhat kirkot aina.(Uusi kirkko noin 200 vuotias ja vieressä keskiaikainen kivipyhättö.) Mies itse mielenkiintoinen. Luontoihmisiä hänkin, mutta myös taiteilija. Esitteli tekemiään, tai suunnittelemiaan metalli- ja lasitöitä. Hienoja kynttilänjalkoja, sekä kastemalja. Kertoi myös laulavansa ja konsertoivansa. On Hynnisen opissa, joten ei liene aivan tuhkakurkku lurittelija. Kaikkineen miellyttävä mies ja kohtauspaikka hieno.

Lyhyen turinan jälkeen lähdin kodalle. Kota sijaitsee Kalinkankaan hiihtokeskuksen kupeessa, hieman syrjässä ja kuusten suojassa. (Keskukseen olin joka tapauksessa menossa etsimään tulistelupaikkaa yösijaksi, mutta privaattikotaa en osannut toivoa.) Ensin kävin keskuksella hakemassa avaimen. Jäin tietenkin suustani kiinni. Tulimme puhuneeksi pikku viinatuikuista nuotion äärellä ja minä hieman manasin kun ei tuikkupulloa ollut mukana. Mikäpä mukavampaa porontaljoilla loikoessa, tulen kajossa, kuin tipauttaa kupponen unen alle. Onnen päivään kuului eräs keskustelijoista, joka hieman myöhemmin tuli perässäni mainitsemaan, että hänellä saattoi tuollainen pikku rommipotti olla. Kaupan hinnalla siitä luopui ja salaliittolaisesti myhäillen erosimme. (Tuli vielä myöhemmin käymään jutulla. Ei kuitenkaan jäänyt pottia korkkaamaan.)

Illan tummuudessa sitten muistin kiittää elämää. Totia kuksassa, sätkä suupielessä, tulet, taljat, varjot ja hiljainen humu.

Piinaviikon alkua

Tornio

Eilen oli palmusunnuntai. Pikkuiset trullit kiersivät ovelta ovelle, pyörittivät ujosti silmiään ja mutisivat hieman noloina, virpoivat ja vaihtoivat oksia suklaaseen ja kolikkoihin. Liekö nykyaikaa ja sukupuoliroolien murrosta, kun täällä virpojat olivat kaikki poikia. Noidiksi puettuja, komeilla oksilla varustettuja ja kaikin tavoin perinteisiä, mutta vain poikia. (Mikä ehkä osaltaan selittää kainostelun määrää.) Tytöt ajelivat polkupyörillä kuin muinakin päivinä. Koettivat vain pummia palasia pikkumiesten saaliista. Ainakin näin yhden sellaisen kohtauksen.
Jälleen netti ja radio pursusivat keskustelua virpomisen puolesta ja vastaan. Onko oikein kiertää kerjäämässä ja onko oikein olla pakanallinen noita? Pah. Vain tylsämieliset voivat tehdä nätistä tavasta ongelman. Vaihtokauppaa ja hyvän mielen levittämistä, harvoja yhä eläviä perinteitä.

Minä pidän perinteistä. Varsin maanläheisistä ja elämän makuisista.

Sitä oli myös Karungin kirkon Luukas-passio. Ensin kävimme viemässä kynttilän talon isännän haudalle, sitten astuimme vanhaan puukirkkoon narisevan lattian ja ahtaiden penkkien nöyristäminä. Paikalla yli puolensataa kuulijaa ja kuoro, auringon laikut vanhoissa seinissä ja Luterilaisen askeettinen herkkyys. Kuoro lauloi hyvin, solisti rakasti ehkä liikaa ääntään, urkuri oli urkuri. Sain kokea pienen kirkon ja seurakunnan sydämen. Kyläseurakuntien harrastajakuorot eivät ehkä musiikillisesti yllä maailman kadetraalien ja palatsien puhtauteen ja hurmioon, mutta hengeltään niissä on voimaa joskus jopa enemmän. Ei loistoa, vaan aitoa hartautta ja kirkkautta pienen ihmisen osassa. Musikki ja tunne tunkeutui syvälle, pysäytti pitkästä aikaa ja, silmien harhaillessa lankkujen rakojen matkassa, sydän tutki elämää ja tekoja. Kerettiläisellekin kirkko on aika ajoin hyvä paikka. Tarvittu hetki.

Kirkon jälkeen joenrannan mökille. Ohuen harson takaa paistava aurinko antoi syvän ja pehmeän valon. Ruotsin puolen talot kuin uinuva historia. Piipuista tuprusi savua, jossain räksytti koira, kaksi joutsensa liihotti jälleen jäätä hipoen kohti etelää. Paistoimme makkaraa ja joimme ykköskaljaa.

Tänään käymme syömässä ulkona ja kiertelemme hieman autolla lähiseutuja. Illalla minä jatkan matkaa keminmaalle. Pyörin Kemin ympäristössä muutaman päivän ennen pöllösen saapumista. Kaipuun aika on hidas ja herkkä. Siksi on hyvä päästä liikkeelle, omiin ajatuksiin ja olemiseen, valmistautua rakkaan tulemiseen kuin hurskaat ylösnousemuksen juhlaan. (Jotenkin tuohon ajatuskulkuun sopii huominen Kemin kirkossa esitettävä Sielunmessu, jota menen kuuntelemaan.)

Vanhat konnut

Kukkolankoski, Tornio

Ylitorniosta polkaisin Kukkolankoskelle. Suoraan tornioonkin olisin voinut jatkaa. Halusin kuitenkin viettää yön kosken rannalla. Euroopan suurin vapaana virtaava koski, mutta se on sivuseikka. Minulle kukkola on lapsen muistoja. Kuohuva virta, savukalan tuoksu, lohta lippoavat äijät, vanhat talot ja aitat, kesä. Nyt ei ollut kesä, ei tuosuja, ei äijiä, mutta oli kohiseva koski, jäälautat, rakennukset, hiljaisuus. Tulipaikalla ei ollut puita, joten kokkailin keittimellä ja kömmin aikaisin viileätä huurua makuusäkkiin piiloon. Säkin pohjalta lueskelin laavun kattoon poltettuja rakkauden tunnustuksia, sekä "vak" ja "fac" protesteja. Joku tuumi Tornion olevan paska, mutta se miete oli sutattu ja päälle tuhrustettu: "Ei oo". Itse olin Tornion aikana niin pikkuinen, etten osannut illan hämyssä ottaa kantaa. Makustelin vain.

Aamulla tervehdin koskikaraa ja etelään palaavia joutsenia. Lähdin aikaisin kohti kaupunkia. Ohitin Vojakkalan koulun, jonka päädyssä perhetutut asuivat ennen kuin muuttivat vanhaan kotiini Kivirannassa. Meidän perhe muutti silloin etelään. Muistoja.
Kiviranta ja kohti keskustaa. Lisää muistoja. Eritoten vanhan puutalon kohdalla. Siellä kävin ensimmäisen kouluvuoteni ja sen alta etsimme asekätköjä ja saksalaisten ruumiita. Vuosi 80, mutta tarinat vanhasta sotasairaalasta, jona koulu sodan aikana toimi, saivat penikoiden mielikuvituksen elämään. Nyt vanha koulu rapistua repsotti romupihan ympäröimänä.
Tornion saari, sienen mallinen vesitorni ja kellotapulin terävä huippu, kaupungintalo ja -hotelli, vanha terässilta, Haaparannan torni, jonka käyttötarkoitusta en ikinä muista... Pikkupojan elinpiiri ei ollut iso, mutta jotkin maamerkit syöpyvät mieleen. Hassu olo. Täysin outo kaupunki ja samalla kovin tutun tuntuinen.

Keskustasta löysin vaihdevaijerin, jonka mutkien jälkeen sain kuin sainkin vaihdettua paikalleen. Nyt kelpaa taas mennä. Löysin myös ajan odottaa ja katsoa kaupunkia, muistella markkinoita ja lättähattujunia ennen kuin palasin kivirantaan ja entiseen kotiin.

Perhetuttu leskirouva otti minut pihalla vastaan ja on nyt pari yötä ja päivää pitänyt minusta huolta. Olemme muistelleet vanhoja, puhuneet kuulumisia, olleet vain. Talo on entinen, naapurit myös. Puut vain ovat kasvaneet ja kadut saaneet asfalttipinnan. Enää niillä ei voi pelata Pissiä, vaan ei täällä ole oikein enää pelaajiakaan. Tienoon lapsiarmeija on kadonnut. Elon kiertokulkua. Parin kymmenen vuoden sisään asukassukupolvi vaihtuu ja kaduilla temmeltää jälleen kakaroita. Mutta tuskin silloinkaan kukaan pelaa enää Pissiä. Ei peliä ja savikuulien ostosreissuja Haaparantaan muista enää kuin "vanhat".

Huokaus. Muistoja, muistoja. Tähän kaupunkiin kuuluvat varhaisimmat muistoni ja ihmiset, joita en tunne, saattavat kertoa minulle kepposistani ja pikkumiehen uhmasta. Hämmentävän tunnelmaista. Ei vahvoja juuria, mutta tuttu maan tuoksu.

Rajapyykkejä

Turtola, Ylitornio

Istun Ylitornion kylillä aamukahvella. Aurinko paistaa ja keli mitä mainioin matkaamiseen. Ruumis ei ole samassa tilassa. Joka paikkaa kolottaa ja olemattomat lihakset kapinoivat. Tänään taitaa tulla lyhyehkö pyöräilypäivä. Onneksi ei ole minnekään kiire. Ongelma vain saada mieli muistamaan tuo. Löysin täältä kamerakaupan ja pähkäilyn ja kokeilujen jälkeen oli pakko tunnustaa kameran vian löytyvän rungon sisältä. Lienee ottanut itseensä reissun kosteudesta ja lämpötilojenvaihtelusta, vaikka sitä parhaani mukaan olen yrittänytkin suojata. Kamerattomana koen ihmeelistä orpoutta. Näen, koen, rekisteröin, mutta minnekään en malta pitkästi pysähtyä. Hienojen kuvapaikkojen näkeminen tuntuu kipuna rinnassa. Huomaan kuinka ehdollistunut olen kameraani. Se antoi turvaa ja valinnan vapautta, jopa mahdollisuuden laiskotteluun ja hyvien hetkien hylkäämiseen. Nyt tunnen vain luopumisen tuskaa. (No, en nyt sentään vain, mutta tuskaa myös.)

Yksi kuvattava olisi ollut pyörä toissapäivän iltana. Puolet päivästä taivaalta tuli veden sekaista räntää ja niin ukko, kuin pyöräkin olivat päivän päätteeksi rapaisella jääsuhjulla kuorutettuja. Ihme että renkaat vielä pyörivät. Toinen kuvattava olisi ollut nukkumapaikka. Neuvoivat Pellossa minulle veneenlaskupaikan laavun, mutta arvioivat etäisyyden kymmenen kilometriä liian pitkäksi. Ohitin siis hymyillen laavun ja, koska en osaa kääntyä takaisin, nukuin parinkymmenen metrin levyisellä männikköpalasella joen ja käsivarrentien välissä. Se oli ehkä kurjin yö koko reissussa. Joen varsi on siksi tiuhaan asuttua, etten viitsinyt tulia tehdä. Likomärkänä ja makuupaikan lilluessa sohjossa se oli ikävä virhe. Aamulla kuoriuduin sinisenä peltikuoresta ja hakkasin nyrkillä vaatteet siksi pehmeiksi jäästä, että sain ne päälleni. (Siinäkin olisi ollut kuvattavaa, vaikka en ikinä sitä kuvaa olisi ottanut. Oli kiire liikkeelle ja lämpimäksi.)

Kylmää heräilyssä oli tosin puolensakin. Kuulin yöllä ensimmäiset joutsenet. Aamulla näinkin muutaman joutsenen lentävän joen vartta kohti pohjoista. Tiedä sitten ovatko oikeita muuttajia, vai jokivarren talvehtijoita. Jokunen laulujoutsen on talvehtinut Pelloa myöten täällä. Oli miten oli, talven reuna murtui lopullisesti mielessäni ja henki astui oikeaan kevääseen. (Näin sitten myös korppien kisailua vaaran yllä ja naakkoja kantamassa risuja saksalaisilta unohtuneen talonrötiskön piippuun. Rajan mentyä rikki tapahtumat hyökyvät sisään.)

Eilen ylitin toisenkin rajapyykin. Ylitin napapiirin ja siirryin pois Lapista. (Oman mielikuvani lapista.) Enää en matkaa kaamoksen ja keskiyön auringon maassa, vaan pohjoisen rajamailla, rajajoen laaksossa. Yllättävän iso raja henkisesti. On kuin erämaa olisi sanonut näkemiin ja avaruus astunut loitommalle, vaikka ei kauas. (Paluuta sivistykseen olen tehnyt Pokan tieltä asti. Siellä huomasin yllättäen tulleeni kuusirajan eteläpuolelle. Ensin oli muutama yksittäinen kynttilä mäntyjen joukossa, kunnes yht'äkkiä kuusi olikin valtalaji. Mutta silloin oli talvi, oli erämaan hiljaisuus ja revontulet. Silloin vasta juttelin hyvästeistä korven kanssa.)

Nyt täällä. Keväinen kylä hurisee arkista aamua. Ruotsin puolella sama asia, vaikka tuntia aikaisempaa. Toden sanoin rajajoen kumpikin puoli on samaa maata ja kuin Finnmarkissa, niin täälläkin valtioiden rajat tuntuvat kovin keinotekoisilta. Vero- ja rasiterajojahan ne ennen muinoin olivatkin, eivät henkisen identiteetin reunoja. Meänmaata, Lars-Leevin entistä temmellysaluetta, sen reunaa tämä on. Koskahan me taas pääsemme sinne puhtauteen, missä valtakuntien rajat ovat sitä mitä oikeasti ovat, eli byrokratian työkaluja?

Sekalaista matkasälää

Totovaara, Kolarinsaari, Joutsensuvanto, Pello

Poikkesin Kittilän jälkeen Totovaaralle sattumalta. Katselin tienviereltä yöpaikkaa, kun kyltti osui silmään ja lähdin etsimään mahdollista kotaa, tai laavua yösijaksi. Sellainen löytyi parkkipaikan ja kelkkareitin risteyksestä. Ei paras yöpaikka, mutta hyvä tukikohta poiketa viimeistä kertaa tunturiin ja koettaa kuvata kevättalvista erämaata.

Erämaa olikin kaunis. Hangesta paljastuvat purot, tuoreessa lumessa risteilevät pikkuötököiden ja porojen jälkiraidut, Tunturin tykkykuuset ja jänkien käppyrät, riekot ja pyyt, korven kuiskaukset kevään ailahtelevassa säässä. Päivän hiihtelin Aakenustunturin ja Totovaaran maisemia, mutta kuvia en saanut. Kameran piru lakkasi toimimasta. (En tiedä lahosiko viimeinenkin akkuni, vai onko kamerassa jonkin sortin pahempi ongelma. Yhtä kaikki se ei inahdakkaan.) Tuli kuitenkin tallennettua kuvia mielensopukoihin ja ennen kaikkea nautittua luonnon rauhasta.

Kodalla rauha oli sitten toista. Koska olin päivän maastossa, en kohdannut toisia kodan käyttäjiä, mutta viereisen kelkkauran mölinän kuulin kyllä. Pääreitti Ylläkseltä kittilän ja Levin suuntaan, joten ulina ja pärinä oli tauotonta. Se kuului myös kilometrien päähän maastoon. Jotenkin tuli mieleeni Repoveden puisto ja viime juhannus. Ihmiset lomailevat ja nauttivat luonnon rauhasta kovin meluisasti ja mitään näkemättä.

Kameran lahottua minulle tuli hieman kiire sivistykseen ja kamerakauppaan. Siksi poljin seuraavana päivänä suoraan Kolariin. Viikonloppu, mutta jos sieltä olisi kamerakauppa löytynyt, olisin malttanut odottaa maanantaihin. Ei löytynyt. Vietin sitten yöni Kolarinsaaren yleisellä nuotiopaikalla halkovajassa. Se oli melko ristiriitainen, vaikka hyvin mukiin menevä paikka. Ristiriita tuli ympäristöstä. Istuin nuotiolla ympärilläni kuukkelit, käpytikat ja tiaiset, vieressä metsäkauriiden ruokintapaikka. Joen vastarannalta kantautui valtatien humina ja Kolarin kylä loisti ja kuului. Joen jäällä moottorikelkat ajoivat kilpaa ja viritetyt vehkeet vinkuivat. Kaiken alla saaren vanhan kirkon kellot kumisivat hautajaisia. Ääntä, melua ja ajatusärsykkeitä ja sitten minä tulilla kiroamassa kameraa ja hörppimässä kaakaota.

Aamulla huomasin paikallisen ukon kanssa yhden kauriin käyneen syömässä. Yleensä niitä on kuusi. (Koko Kolarin alueella arviolta 200.) Olen varmasti taas kuorsata rohistanut siihen malliin, että muut otukset ovat paenneet Ruotsiin asti. Palaavat kuitenkin takaisin, se on varma.

Kolarista lähdin polkemaan "Lohitietä" kohti etelää. Maisemiltaan, näin talvella, tie ei ole kummoinen, mutta pienellä kiertämisellä vältin kulkemasta valtaväylää. Ja viimeistään tuolla tiellä huomasin tulleeni porolapista maanviljelyksen ja lihakarjan maailmaan. Toki porojakin, mutta matkan edetessä yhä enemmän tiloja. Luonto antoi aurinkoa ja tuiskua, muutaman koppelon ja helmipöllön lounaalla. Oli napannut oravan ja mutusti sitä Lempeän kylän raitilla. (Hienot kylännimet vieretysten. Ensin Unhola ja sitten Lempeä.) Tornionjoki on edelleen pääosin paksussa peitteessä. Muutaman kosken kohdalla virta on auki. Se hieman lohdutti kameratonta kulkijaa.
Viidenkymmenen kilometrin kohdalla heitin hienot voltit pyörineni. Jääpolanne kevyen lumen alla on jännä elementti. Varsinkin se on sitä alamäessä. Vaihdevaijerin mentyä poikki luulin pääseväni vähillä vaurioilla reissusta, mutta huomasin sitten kyseisten kukkerspallien aikana myös takajarrun vaijerin irronneen. Matka alkaa vaatia varusteilta veronsa. Kaatumisen jälkeen kohtasin Joutsensuvannon lomamökit ja Isännän tarjottua sopuhintaan täyden palvelun mökkiä, en epäröinyt. Lusmuilua, mutta vällyjen välissä oli taas mukava nukkua. Ja pesu teki hyvää nokinaamalle.

Tänä aamua heräsin taas lumisateeseen. Se tarkoitti suhjuista ja nahkeaa polkemista, mutta sellaista se on. Polkustamista, mitä polkustamista ja nyt Pellossa. Täälläkään ei ole kamerakauppaa, mutta ehkä jostain löytyisi jokin onneton poketti siksihätää, että Tornioon ehdin. Saisi edes jotain kuvia.

Kaikkineen nautin taas matkanteosta. Autoilijoiden hämmentyneet hymyt ja tervehdykset piristävät ja vapaus tuntuu makoisalta. Kamera hieman surettaa, mutta tuo ongelma hoituu ajan kanssa. Hyvä on kulkijan mennä.
Oikeastaan matkassa on vain yksi varjo ja se on Inarin noita, eli Satu. Hän onnistui jälleen herättämään katkeruuden liekin yrittämällä yhä uutta vedätystä. Aika surkuhupaisa yritys, mutta ärsyttävä, koska koko Gamvikin aika oli melkoista vedätystä hänen puoleltaan ja minun hyväuskoista talkootyötä, josta palkaksi sain pikkuhilujen lisäksi vain pahat puheet seläntakana. Hämmentävää kuinka joku jaksaa olla narsistinen ahneus, vaikka on itse ollut saamapuolella. Semmoisia meitä kuitenkin on.

Kohti kevättä

Levi

Eilen oli kevätpäivän tasaus. Yöllä parikymmentä pakkasta ja revontulet. Tänä aamuna tunturi kylpi huuru-usvassa ja auringonsäteissä, Panorama-hotelli nousi pilvestä kuin scifi-elokuvan avaruusasema. Oli kaunista (jos ei katsonut tölkkejä, ryönää ja oksennnusläjiä kaduilla) ja suhteellisen rauhallinen aamutohina lomakylän keskustassa.
Taivas-ravintolan hississä vastaan tuli lopen väsynyt respan yövahti, kerroksista kuului vimmattu imurointi ja siivoojien liike. Keski-ikäiset ranskalaiset olivat yöllä mellastaneet, herättäneet ympäri kylää pahennusta ja lopuksi joukon johtaja oli keksinyt tyhjentää jauhesammuttimen kaverinsa naamalle. Aiheutti palohälytyksen ja sotki koko kerroksen. Siitä riitti aamupalalla juttua. Yövahti odotti kellokahdeksaa ja johtajan saapumista, sekä asiakkaan puhuttelua. Oli väsy ja hieman tuohtunut, mutta samalla myös hiljaisen tyytyväinen, kun omalla vuorolla sattui ja tapahtui, sai olla ytimessä. Nuori tyttö.
Aamupalan jälkeen kohtasimme hotellin aulassa vaisuja, hiljaa ryhmässään puhuvia ranskalaisia. Syntiset urpot. Arvioimme heitä ylempirotuisen katsein ja hihitimme nurkan takana häpeileviä silmiä. Meidän vuoromme urpoilla ja henkilökunnan revanssi.
Sitten alkoi normipäivä roskiksien tyhjennyksellä ja talvikoristeiden purkamisella. Korpit, varikset ja harakat auttoivat pihojen siivoamisessa, räystäät alkoivat tippua vettä, hiihtokoululaiset kipusivat rinteeseen.

Viikonloppuna ehdin talonmies Oivan ansiosta nähdä lähiseudun alkuasukkaiden maisia majoja. Ukko vei minut kotikyläänsä, oman sukunsa vuosisataiseen asuinpaikkaan kahvelle. Kylä kaunis kuin koru. Jokunen maalaissavu setiä, serkkuja ja veljiä, joki koskena kylän läpi, pallastunturit taustalla, aitan päädyssä roikkuvat kuivalihat, poron pää kartanolla ja sitä jyrsimässä lapin haukku. Ukko jykevärintainen harmaaviiksi, rehti ja luja työmies. Kaikki Lapin koirasta poronpäihin, isän talon jatkamisesta, sukujuurien rakkaudesta ja huolehtimisesta hiljaiseen höperehtimiseen ja jatkuvaan puuhasteluun kuin menneistä kirjoista. Isännän keittämät pannukahvit ja pakkasesta sulatetut nisut kaiken päälle.

Lomahelvetti ja nurkan takana kansallisromantiikka, helvetin turhamainen ja sekavuushakuinen pintaliito ja toisaalta niin rikkaasti ihmisluontoa ja tutustumisen arvoisia tarinoita. (Yksi hieno sellainen on kämppäkaverini, joka kiertää maailman kriisialueilla kuvaamassa ja keräämässä tarinoita kirjaa ja lehtiä varten. On täällä hetken keräämässä rahaa ja inhoaa sekoilevia turisteja vähintään yhtä paljon kuin minä.) Mikä ristiriitojen paikka. Vaikka olenkin ollut eriasteisten häiriötilojen vaivaama oikeastaan koko ajan, niin pakko taas sanoa, että pysähtymisen arvoinen paikka ja rikas hetki. Ja yhtä pakko on todeta, ettei huominen lähtö tule yhtään liian aikaisin. Ikävä tänne ei jää.

Kevät tulee kohisten ja aamulla lähden sitä vastaan. Kohti kevättä ja kesää, kohti Pöllösen syliä ja kotiliettä.

Mies mäessä

Levi

Yöllä satoi toistakymmentä senttiä lunta. Ei paljoa, mutta sen verran, että menin aamusta töihin. Ei se ollut mikään pakko, koska on lauantai ja vapaa päivä, mutta menin kuitenkin. Ajattelin, että Oivalla ja bulgarialaiselle kaverilla on tarvetta lisäkäsille. Olihan heillä. Ja vaikkei olisi ollutkaan, niin minusta oli mukavaa huiskia aamusta neljä tuntia Bulgaarin kanssa, jutella luonnosta, kieliryhmistä, korruptiosta ja metsästyksestä. (kertoi Sikäläisen luonnonpuiston vartijasta, joka myi ja opasti metsästysreissuja ulkomaalaisille. Juotti ensi, juotti ja syötti hieman lisää ja vei asiakkaansa autolla metsälle vasta juuri ennen pimeää. huomasi sitten villipossun, jonka asiakkaalleen osoitti ja jonka juopunut asiakas ampua täräytti (useimmiten) suoraan autosta. Nylkyhommiin eivät ruvenneet, vaan pimeän jo laskeuduttua katsoivat parhaaksi palata maistamaan kaatoryyppyjä ja hoitaa homma vasta seuraavana päivänä. Aamulla asiakas sitten näki nyljetyn possun ja ihmetteli krapuloissaan oliko itse ollut mukana vai ei ja ostaakko lisämaksulla palasen potkaa, tai syöksyhampaat? Myöhemmin sitten ihmetteli kuinka sattuikin ampumaan possun samaan paikkaan kuin kaverinsa, joka reissua oli suositellut. "Eläinpolku juomapaikalle". Joopa joo. Neuvokas vartija ehti huseerata avustajineen pahvitauluilla, hevosen verellä, sekä muutamalla itse ampumallaan ja pakkasessa asustavalla possun raadolla useamman sata, ellei jopa toistatuhatta reissua ennen kuin jäi kiinni. Sääli että jäi. Tarinan mukaan hieman Robin Hoodin kaltainen "Eläinsuojelija" tuo mies.)

Hyvän mielen ja juttutuokion lisäksi aamussa oli se hyvä, että pääsin viimein rinteeseen ja vielä sukset jalassa. Päivä kaunis kuin nuori morsian, joten otin itseäni niskasta kiinni ja painuin välinevuoraamon kautta hissijonoon. (Talo maksaa hissit ja vuokrat. Hiihtopummille tämä olisi paratiisi.)
Ensimmäinen lasku ja pakko oli todeta taitojen taas rapistuneen sitten teinivuosien. Kyllä tuota pystyssä pysyy, mutta sulavuus ja vauhdin hurma olivat jossain poissa. Toinen lasku ja jyrkempi rinne. Vieläkään ei tarvitse aurata, tai pelätä, vaan silti tunnelma oli kuin dinosauruksella limudiskossa. Kolmas mäki ja se päivän jyrkin. Ok, kyllä tämä ehkä alkaisi sujua sorjemmin, jos tarpeeksi tahkoaisi ja jättäisi kameran pois matkasta. En kuitenkaan jättänyt, saati tahkonnut. Löysin asemani. Laskin mitä laskin. (Ja kerran pikkuisen kokeilin hypähyttää, kun oli somasti lumi pakkaantunut aallolle ja reitti hiljainen.) Lähinnä laskin etsimään kuvattavaa ja saatoin seisoskella kauankin samassa rinteen mutkassa ja näpsiä kuvia. Hetken leikin urheilukuvaajaa, kun eturinteessä järjestivät pujottelun turisteille ja sen perään pojat hyppivät hyppyreiltä voltteja. (vai miksi niitä nykypäivänä sanotaan?) Kuvaamisesta pidän. Harmi siksi, että kamera teki tenän ja sain hyppytaitureista vain muutaman ruudun.

Tulihan käytyä ja tehtyä jotain.

Kukin tavallaan

Levi

Finnairin kone valuu sinisellä taivaalla möristen kohti Kittilän kenttää. Lisää turistia lähtevien tilalle. Taitavat tuolla linnulla tulla nekin saksalaiset, joiden laukkuja huoltomiehet jäivät kantamaan päivänsä päälle. (Osa turisteista tilaa täyden palvelun ja siihen kuuluu laukkujen kantaminen taksista huoneeseen. Talo rahastaa ja ylityöllistetyt talonmiehet kipittävät.) Sesonki on parhainmillaan ja sen huomaa. Hotellit notkuvat täpötäysinä, henkilökunta tekee pitkää päivää ja kaikkialla, lähes ympäri vuorokauden, kuuluu örinää ja pörinää, kiljahduksia ja sorinaa. Kassakoneet laulavat, lasit kilisevät, sukset suhisevat ja hissit vikisevät. Lomahelvetti elää täysin palkein.

Minä tulen saunasta ja taivaan illallispöydästä. Oma päiväni on täysi ja pääsen mökille juuri parahiksi vahdin vaihtoon. Kämppäkaverini, kolme suomalaista baarimikkoa, ovat juuri hypänneet sängyistään housuihinsa ja rientävät yön töihin. Tulevat takaisin kuuden maissa aamulla. Silloin minä nousen ja aloitan tukka pystyssä uuden päivän. Jutustelu jää muutamaan sanaan ja pikaisiin kuulumisraportteihin. Kahden viikon aikana olemme ehtineet istua kaikki yhdessä samaan pöytään vain kerran. Muun talon väen kanssa asia on samalla tolalla. Huoltomiehiä (talonmiehiä ja bulgarialaisia kausiapulaisia) toki näen töissä ja joskus jopa ehdimme jutustella enemmänkin (kuten tänään, kun yhden bulgaarin kanssa odottelimme kaksi tuntia kurottajaa lumen pudotustöihin, tai eilen, kun kiersin vanhemman talonmiehen kanssa pikkuhommissa ympäri lääniä), mutta muuten sosiaalinen kanssakäyminen jää muutamiin pikaisiin lauseisiin työn, tai aamiaisen ja illallisen lomassa. Tutustumisella ei kuitenkaan ole niin väliäkään. Minulla on poikkeuksellisen hyvä osa kuulla ja nähdä, seurata sivusta ja se sopii olotilaani oikein hyvin. Olen edelleen hämmennyksissä tipahdettuani hiljaisuudesta tänne muurahaispesään, eikä täällä rehellisesti ole minulle ruuan ja palkan lisäksi muuta kuin tarinoita ja huomioita tarjolla. Luonnon rauha on hankalasti tavoitettavissa, laskettelu kiinnostaa niin paljon, etten ole sitä vieläkään päässyt kokeilemaan ja iltaelämä houkuttaa vielä vähemmän. Ryyppääminen on täällä turhan iloenergistä ja kaikkialle tunkevaa. (Ja vaikka jostain kipuna hillumiseen löytyisikin, niin ei minun viinapääni oikein enää jaksa. Ei ainakaan henkilökunnan tahdissa. Yhteisenä aamunamme sitä koetin ja putosin ammattikyypparien kelkasta jo alkumatkasta, vaikka olin nukkunut koko yön toisin kuin he. No, pääsin kaikessa halvalla.)

Mitä sitten näen? Työntekijäpuolella suuren talon menoa ja hallittua kaaosta. Kuluvat osat hajoilevat, vieraat rikkovat, tai vaativat ihmeitä, säännöt ja ohjeet muuttuvat, työväki vaihtuu ja on krapulassa, tai sairastaa, henkilöiden välillä on kitkaa (vaikka yleisesti ottaen Hullussa porossa vaikuttaa olevan hyvä henki) ja aina joku on tehnyt juuri niin kuin ei ikinä pitänyt tehdä. Ja silti verhon takana soi rauhallinen musiikki, ruuat ovat maukkaita, huoneet siistejä ja suurin osa asiakkaista erinomaisen tyytyväisiä tasokkaaseen taloon ja sen palveluihin. Aamiaisella ja illallisella kuulen mehukkaimmat palat edellisen yön sekoiluista ja kausilaisten parinvaihdoista, näen tiskarin kiireen ja harjoittelijat kiillottamassa veitsiä ja haarukoita, kokeneiden kokkien ja tarjoilijoiden vallan ja rehevät sanat, baariporukan bohemiuden ja ravintolapäälliköiden stressin. Olen oppinut, että joka-alan kausilaisissa on nuorten seikkailijoiden ja sekoilijoiden lisäksi hyvä joukko hieman vanhempaa kulkijaa, joiden elämän tapa on kiertää syystä tai toisesta sitoutumatta ympäri suomea sensonkien mukana. Heissä on bilemörköjä, jotka jatkavat myöhäistä nuoruuttaan suurella sykkeellä, mutta enemmänkin he ovat lomiinsa satsaajia, tai sijoittajia ja sukanvarteen säästäjiä, joilla ei ole varsinaista syytä asettua aloilleen. Heillä koti on siellä, missä työ. Joillakin kulkee perhe mukana, useimmalla sitä ei ole. Reissulaisia kuin rakennuksilla. Ja tietenkin minä kuulen vakiasukkaiden puheita siitä, kuinka vapun jälkeen hiljenee, rauha palaa ja he itse pääsevät vihdoin luontoon ja omaan arkeensa, kuinka kaikki oli aivan toisin kolmekymmentä vuotta sitten ja kuinka kukaan ei enää muista, ettei paikan nimi ole Levi, vaan Sirkka.
Lomalaiset ovat toinen luku. Heitä tapaan hotellin saunassa. Vaikka täällä on lapsiperheitä aika lailla, niin suurin osa asiakkaista sanoo, ettei Levi oikein perhekeskus ole. Perheille sopivat paremmin Syöte, tai Ylläs. Olen kohdannut useammankin isännän, joka kertoo kuinka perheen kanssa matkaavat muualle, mutta tulevat tänne vaimoineen rentoutumaan. Ja yhtä usein olen kuullut kuinka tänne tullaan mieluiten työ-, tai kaveriporukan kanssa unohtamaan niin lapset, vaimo kuin arkikin. Osa tulee vain juhlimaan (ja heidän jälkiään siivotaan isolla kädellä aamuisin) ja laskee jos jaksaa. Suurin osa on kuin missä vain viettäen päivät rinteessä, tai kelkkaillen ja illat ravinteleissa, tai tuttujen kesken mökeissä, paitsi että ovat pääsääntöisesti nuorehkoa väkeä ja on täällä niitäkin, jotka palaavat päivän ensimmäiseltä hiihtolenkiltä samaan aikaan, kun minä vaapun töihin. Vähemmän vain.

Oma osani on olla täydellisen ulkopuolinen. Fyysisesti minulla on oma rooli täällä, mutta henkisesti en voi olla enenpää irrallaan. Hetken tunsin melkein huolta rennon olon löytymisestä, mutta nyt alan ymmärtää, ettei sitä täältä löydykään. Ei vaikka minut on jälleen otettu aivan mukavasti vastaan (Niin hyvin kuin se kuhinassa ja kiireessä, satojen duunarien joukossa on mahdollista). Se on tämä kokonaisuus, joka puskee minua pois ja saa tuntemaan etten tänne kuulu. Kuin katsoisin huolestuttavaa hallusinaatiota ja odottaisin sen katoamista, tai paremminkin kuin katsoisin Jumaltenrannan nousun jälkeistä aikaa juuri ennen sen toivottua tuhoa. Turhuuksien turhuus ja synkkä syöpäläismonumentti kaiken riemun, ilon ja rehellisen yrittämisen päällä. Hyvä tämä on kokea ja onni on asua töllissä hieman syrjempänä keskustasta, mutta kumit ulvoen pyörä liikahtaa, jahka pesti on ohi.

Näin tänään läheisellä Ounasjoen sivuhaaralla koskikaran. Se nökötti pienellä jääsaarella ja tihrusteli vuoroin sulaan, vuoroin hätäisesti ympärilleen. Vieressä humisi tie ja metsässä raikasi kelkkasafari, väkeä kulki. Lintu oli aika orvon ja hermostuneen oloinen.

Rautarouvalle lapion varteen

Levi

Sain töitä Hullusta porosta. Vähän sieltä ja täältä kyselin ja oikeastaan kaikkialla sanottiin, ettei meiltä, mutta Päivikillä varmaankin on. Odottelin Wanhan hullun poron baarissa jokusen tunnin ennen kuin illalla yhytin omistajattaren. (Outo odotusaika jäämeren ja korpitien hiljaisuuden jälkeen. Tumma rock, lasien kilinä, puheensorina, alkuillan rauhallinen juopottelu ympärillä. Toinen puoli mieltä oli jängänperän poika työtä hakemassa, lakki kourassa katsomassa hienon maailman väkeä. Toinen puoli muisti vanhat kapakat ja syntiset kadut, tunsi sylkihelmen huulilla ja pyöritti turhautuneena kahvikuppia. Jälkimmäinen olisi ottanut mielellään oikein perusteellisen irtolaiskännin ja nollannut matkan. Ainakin aluksi tunsin niin, mutta kun illan edetessä juottolaan valui yhä enemmän hiihtoturistia ja hiljainen hämy katosi lomalaisten hekotuksen alle, niin jano katosi. Turhan kevyttä ja hassuttelun haluista keikkumista omaan oloon.)

Odottelu palkittii ja tapasin päivikin. Viisikymppinen nainen on melkoinen legenda alueella eikä aivan aiheetta. Ollut aikanaan rakennuksilla ja tehnyt kaiken näköistä työtä, kunnes osti grillikioskin ja hyppäsi toisten palkoista omilleen. Omistaa nyt jokusen kymmentä ravintolaa ja hotellia ja imperiumin luomiseen mahtuu monta tarinaa ja henkilökohtaista kommellusta, joista huhut ja jutut kiertävät. Mitään kiiltokuvaa hänestä ei ole annettu, mutta yleisesti ottaen häneen suhtaudutaan hilpeän hyväksyen ja rehellisesti kunnioittaen.  (Olen kysellyt ja ohimennen lypsänyt ihmisiltä tietoa. Inarin noidan jälkeen olen tullut varovaisemmaksi.) Ensinäkemältä Päivikin olemus teki minuun hyvän vaikutuksen. Hän on hieman huolissaan olevan näköinen, siististi pukeutunut, mutta ronskiliikkeinen ja kansanmukaisesti lähestyttävä nainen, joka puhuu selkeitä lauseita ja jonka silmissä välähtelee kirkas, itsensä tiedostava ja vekkuli äly.

Päivikki lupasi töitä ja pyysi tulemaan seuraavana päivänä konttorille kapakan yläkertaan.

Väliyön nukuin Golfkentän viereisessä kodassa. Illalla siellä oli tietenkin kulkijaa. Saapuessani nuortaväkeä, suksivuokraamon ja kauppojen kausilaisia. Aluksi heidän joukkoonsa meno harmitti, sillä jos en kovin ennakkoluuloinen olekaan luonteeltani, niin hiihtokeskuksien nuorisoa kohtaan olen aina tuntenut antipatiaa. Sain nyt nenälleni. Mukavia, reippaita ja hyväkäytöksisiä nuoria. Laskivat pulkalla, maistoivat hieman hapanta, naljailivat keskenään ja paistoivat makkaraa. Eivät kiroilleet, mikä hämmästytti kummasti. Toivottivat lähtiessään hyvät yöt.
Nuorison lähdettyä paikalle kömpesi vielä kaksi luonto-opasharjoittelijaa. He kehuivat leviä ja sen henkeä, kertoivat vaikeista venäläisturisteista ja totta kai puhuimme eräilystä ja sen antoisista haasteista. Lyhyen turinan jälkeen lähtivät ja minä sain tehtyä pesän. Taivaalla hehkui kauniit tulet.

Seuraavana päivänä sovimme työasioista ja majoittumisesta. Sen piti olla oikeastaan lepopäivä, mutta virallisten jälkeen lähdin polkustamaan asunnolle, polkustin vajaa kahdeksan kilometriä huti ja sain aikaiseksi ihan reippaan liikuntapäivän. (ottaen huomioon myös aamun polkemiset ja muut heilumiset.) Onneksi täällä on hyvät tiet. Muuten olisi voinut vaikka harmittaa.

Työ alkoi ja on yksinkertaista. Tyhjennän kevättä varten terasseilta niihin kertyneen lumen, Avaan vähemmän tärkeitä polkuja ja poistan polanteita, joihin muillla ei ole aikaa. Katollekin pääsen, mutta niille kiivetään porukalla. Homma on mukavan zeniläistä ja asfalttikoulun mitoilla leppoisaa lapion ja kangen heiluttelua. Viikolla työtä ja viikonloput ilmeisesti vapaana. Ainakin nyt on vapaa, mikä onkin paikallaan jalkojen kannalta. (Ja muutenkin. eilen ajattelin taas lähteä iltaan, mutta en sitten jaksanut. Olo on vain lepoa kaipaava pyöräilyn ja eräilyn jälkeen.) Työsuhde-edut ovat hyvät. Ruoka, punttis, hissiliput ja suksivuokra. (Laskettelurinteet eivät kyllä ole koskaan olleet minun asiani, mutta kai sitä joku päivä käyn rinteessä. Ainakin kuuvaamassa, jos en muuta.) Ainoa vähän "rempallaan" oleva asia on kämppä, jonne on kai lähiaikoina tulossa muutama bulgarialainen työntekijä lisäkseni. Tulevat jos tulevat, sillä Gamvikin putkikiro seuraa täälläkin. Ensin ne olivat jäässä ja eilen sitten huomasin vesisäiliön ruostuneen puhki (Vuosimallia 68). Vessa kuitenkin toimii tarvittaessa ja pesulle pääsen punttisalin saunaan. Purkutuomion alla (rakentavat tilalle hostellin) oleva läävähän tämä, mutta lämmin, tilava ja voittaa aina laavun, tai kodan. Ja joka tapauksessa paremmassa kunnossa kuin Gamvikin mökki.

Jos ei ota huomioon hieman vierasta oloa, joka minulla tällaisissa turistirysissä on, niin vaikuttaa siltä, että jään tänne kevätpäivän seisaukseen asti odottelemaan kelejä. Ainakin toistaiseksi jään ja koetan samalla oppia näkemään tällaiset paikat sisältäpäin ja vähemmän ärsyyntynein silmin.

Korpitaival

Levi

Otti viikon polkustella Pokan tietä Inarista tänne Leville. Kesällä sama väli olisi mennyt kahdessa, kolmessa päivässä, mutta talvi on hieman toista syrjäteillä. Lumen lisäksi vastuksena jäiset pyörät ja vaihteet. Käytössä vain kevein vaihde, mikä pitää reidet kunnossa. Vaan ei voi valittaa. Korpi on kaunis ja saan nyt pientä taistelutyydytystä epäonnisen hiihtoretken päälle. Oma ilonsa ovat ohiajajat. Kesän hilpeat hymyt ovat vaihtuneet puhtaaksi hölmistykseksi. Kuka uskoisi näkevänsä keskellä tuiskuista korpisuoraa pöhelön polkupyöräilijän peräkärryineen. Laavupaikat ovat toinen hämmennyksen aihe. Kuljettajat ihmettelivät aikansa huomioliivein varustettua peräkärryä penkanpäällä. Miettivät onko jollain hätä, vai mikä merkki se on, kunnes huhu kiersi ja näkivät minut polkustelemassa. (Pokan kylässä tästä kuulin.) Yhtenä aamuna, juuri kun kyykin laavun takana housut kintussa, ohi mateli auto, joka hetken perästä peruutti paikalle. Ehdin juuri vetäistä housut jalkaan ja potkia lunta läjän päälle ennen Saksalaisen pariskunnan vierailua. Tulivat ottamaan kuvan ja päivittelivät hetken. (Laitan asentoni lähelle tietä, yleensä muutaman kymmenen metrin päähän. Hankeen ei jaksa kauas tahrustaa ja vielä vähemmän jaksan vetää pyöräyhdistelmää mukanani korpeen.)

Barentsin karuuden jälkeen kotoinen metsä on tuntunut lämpimältä ja turvalliselta. Silloinkin, kun on tuullut ja tuiskunnut, tai jalat ovat kapinoineet tulipuiden hakua vastaan. Gamvik oli hyvä karaisu tänne. Oikeastaan ainoa kiro on ollut makuupussin vääjäämätön kastuminen. Siksi viimeyön majoitus Harjun mökeillä tuntuikin luksukselta. Näin ukon pihalla ja kysyin yösijaa vastaan hommia. Työtä ei juuri ollut, mutta majoittivat ja ruokkivat kulkijan yhdeksi yöksi. Oli outoa käydä helposti nukkumaan, olla puhdas ja herätä jalat pehmeällä matolla. Vähän huonosti nukuin. Siksi kovin oli kuuman tuntuista.

Pariskunta oli erinomaisen mukava. Harmi, etteivät antaneet ottaa kuvaa. Ukko vuotta vajaa kahdeksan kymmentä, emäntä hieman nuorempi. Tavanneet aikanaan savotalla, raivanneet tilansa ehjään korpeen, kasvattaneet lapset ja karjaa ja siirtyneet mökinvuokraajiksi kolmisenkymmentä vuotta sitten. Silloin isäntä jäi metsähommista sairaseläkkeelle. Vaatimattomat ja huumorintajuiset ihmiset. Tänäpäivänä antavat ajan kulua ja puuhastelevat pikkuisen. Ukko huhkii puusavotassa joka päivä, ruokkii metsäkaurista ja seurailee elonmenoa. Emäntä pitää tupaa, nikkaroi mööpeleitä ja juttelee mukavia.

Heiltä kuulin myös hyviä kuvia alueen elosta. Läheinen kultakaivos ei ole Talvivaara. Ei ainakaan vielä. Enemmän se on seudun pelastus Levin ohella. Suuri työllistäjä, kansan auttaja lahjoituksineen ja pr-töineen. Kuulin myös Pokan entisestä baarin pitäjästä. Luku ja laskutaidoton emäntä, joka sai rahaa maata myymällä, mutta piti kahvilaa, jossa sitten laskutti miten sattui, lypsi tarvitseville kahvimaidot pyydettäessä ja omisti mustan saabin, kun ravintoloitsijoilla sellainen kuuluu kuulemma olla. Ja kuulin minä tarinan Lisman ministeristäkin. Miehestä, joka sata vuotta sitten huijasi koko kylää esiintymällä ministerinä, joka suunnitteli korpikylään tietä. Keräsi rahat, hakkautti metsää ja häipyi kupattuaan kaiken. Vain yksi isäntä osasi pitää varansa. Lisma oli viime keväänä otsikoissa, koska se on edelleen viimeisiä paikkoja ilman internettiä. Tiensaivat joskus kahdeksankymmentäluvun lopussa.

Nyt sitten täällä levillä. Hieman kauhistuttaa tämä turistien paljous, mutta hommia tarvitsen, joten kierrän kysymässä. Muutamaan paikalliseen olen jo ehtinyt luoda kontaktin ja he auttavat, miten pystyvät, ainakin kannustavat. Yhdessä katsottiin jo syrjäisempi laavupaikka, jos ei majapaikkaa tänään löydy. Koetan onneani tänään ja huomenna. Jos ei lykästä, jatkan sitten kohti Kittilää ja sieltä Kolaria.

Takaisin pyörän päälle

Inari

Saavuin kolme yötä sitten tänne Inariin vanhan papin kyydillä. Sama äijä, joka syksyllä heitteli heinäpalloja sikari suussa ja jonka Söllefjordin pappilassa nukuin ensimmäisen norjan yöni. Pappi tuli tuomaan hätäapuheinää Gamvikiin ja haki samalla minut romuineni tänne. Kyyti tuli yhdennellätoista hetkellä. Olin lopullisen turhautuneen väsynyt hostellimme sekoiluun, huhumyllyt huijareista ja avustusten välistävedoista jauhoivat ja levottomuus vaivasi jalkoja. Oli hyvä päästä pois ja saada etäisyyttä ja selkoa asioihin. (Ja jälleen tuli todettua, että jokaisella on syytä katsoa peiliin Gamvikin pajatsossa. Minä unohdin yhden asian, toinen toisen ja kolmas kolmannen ja kaikki hikoilivat sisällään, riensivät omissaan ja kommunikaatio ei toiminut. Kaiken päälle kyläläisten huhut, väsymys auttamiseen ja kaiken sekavuuden synnyttämä epäluulo. Jos jotain hostelliprojektista opin, niin sen, miten projektia ei kannata aloittaa. Ei vaikka se nyt näyttääkin onnistuvan ja toivon sen onnistuvan. Toisekseen opin, etteivät moiset yritykset ole minun heiniäni. Rakastan liikaa selkeyttä ja sujuvuutta, sekä turhaudun ja stressaanun nopeasti. Varsin turhaudun, jos tunnen jääväni tapahtumien vangiksi ja niin Gamvikissa kävi.)

Täältä Inarista minun piti jatkaa matkaa oikeastaan välittömästi. Jäin kuitenkin huomiseen asti. Hyvä näin. Ehdin antaa ajatusten asettua ja kuljeskella hissuksiin Inarin katuja. Ehdin myös kävellä jäniskoskelle saukon jälkien perässä ja haistella pitkästä aikaa puita. Puut ovat pieni ihme ja lahja neljän kuukauden arktisen majailun jälkeen. Täällä kaikki on pehmeämpää, kotoisempaa ja turvallisempaa ja vain, koska täällä on puita. Lämmin kotoisuus ja muutama pikku keskustelu. Se riitti pesemään pahimman paskan maun pois Gamvikin työmuistoista. Loppujen lopuksi tuo työrupeama tulee jäämään muistoihin yhtenä hulluimmista yritelmistä, missä olen koskaan ollut mukana ja missä kaikki on alusta asti mennyt hankalimman kautta kuin kohtalon käskystä. Pehmeys ja puut, hiljaiset kävelyt antoivat myös etäisyyttä rakastamaani Gamvikiin. Se uniaika on nyt ohi ja arki piskuisessa kylässä. Ihmiset muistan, tuulet muistan ja jonain päivänä palaan sitä kaikkea tapaamaan, mutta nyt olen taas kulkumatkalla, vapaana, irtolaisena vaeltamassa. Täällä Inarissa on ollut hyvä tasoittua ja palata lähtemään.

Voin kai sanoa viettäneeni läksiäisiä tänään Eskon kanssa. Kävimme illalla pystyttämässä kodan heidän turistiohjelmaansa varten. (Kuskaavat hevosreellä turisteja kodalle, missä Satu sitten ennustaa ja touhuaa lapin noitana.) Ensin hieman maistoimme palasta Eskon kotona ja sitten ajelimme kotiniemeen, mistä jatkoimme moottorikelkalla yli järven sen etelärannalle. Sinne kasasimme riukukehikon, pähkäilimme kodan pystyyn ja touhustimme takaisin kylälle. Harvakseltaan puhellen, rauhassa tehden, hyvällä mielellä. Erotessa hyvästit olivat sydämelliset ja kumpikin aidosti iloinen tutustumisesta, toivoi uutta kohtaamista ja yhteistä erävaellusta. Eskosta ja iltapuhteesta jäi syvän hyvä mieli.
(Hyvä mieli jäi Sadustakin, vaika kaiken karvaista Gamvikin aikana ehti tapahtua ja vaikka sain itse maksaa pitsani viimeisellä aterialla. (En sano, että sadun olisi se pitänyt ehdottomasti maksaa, mutta sanon sellaisen kuuluvan hyviin tapoihin. Varsin kuuluvan, kun en kauheita palkkoja ole pyytänyt. No, olen saanut asustella hänen toisessa hostellissaan tämän Inarin ajan ja ollut sikäli onnekas, ettei yhteishuoneeseen muita ole tullut.) Niin, ehkä työnantajana Satu ei kuulu suosikkeihini, mutta ihmisenä hän on mukava ja eloisa, ehkä narsismiin taipuvainen, mutta antoisa tuttavuus. Ja toivon tämän tuttavuuden jatkuvan.)

Huomen aamulla virastoihin kertomaan, että olen jälleen suomessa. Sitten pyörä valmiiksi ja matkaan kohti Leviä ja Muoniota. Mukava mieli lähteä. Sellainen pehmeän uninen ja halukas olo.