"Joulurauha"

Gamvik

Tuuli laulaa kuin aina. Myrskyiltä olemme täällä joulun aikana välttyneet (puoliksi kateellisena olen seurannut etelä- ja keski-Norjan hurrikaanin voimaa), mutta jatkuva puhuri on kuitenkin seurana. Toisaalta se on tunnelmaista ja erinomaisen rauhoittavaa, toisaalta se pitää hermot kireinä kuin viulun kielet. Jos asuisinkin haaveitteni taiteilijamökissä täällä, niin elämä olisi kaamoksen ja tuulen auvoa. En vain asu. Asun kyllä käyvässä töllissä, mutta kontollani on neljä hevosta ja niiden viihtyvyys tuulen ja tuiskun keskellä. Jatkuva, kokemattomuudella ja turhautumisella korostettu huoli kopukoitten elosta alkaa näkyä yhä pahemmin hermojeni tilassa. Nykypäivänä tuuli ja lumi ovat kauniin julma painajainen. (Talli toki on, mutta kaikki muu onkin sitten enemmän tai vähemmän rempallaan ja puutteellista, eikä koneja voi oikein pelkästään sisälläkään pitää. Toinen puoli totuutta on sään nopea vaihtelevuus ja ennusteiden ennustaminen. Juuri kun päästät konit ulos, tai paremmin päätät hakea ne sisään, niin keli vaihtuu.)

Jos niin... Hyvin usein kaiken suhteen täällä mielessäni kulkee tuo lause. "Jos tämä tai tämä olisi, tai tuo olisi toisin ja osaisin tämän, niin mikäs tässä" Tuo pätee kaikkeen täällä talosta kulkemiseen, tiluksista tarpeiden hankintaan ja turisteista tulevaisuuden mahdollisuuksiin ja kielitaitoon. Ennen kaikkea kuitenkin hevosiin. Tiedän miettiväni liikaa, mutta minkä luonnolleen mahtaa. Jos osaankin jättää turistit ja röttelön toisarvoiseen tilaan , niin hevosia ja kylää en pysty. Siksi kaikki kasaantuu stressaavaksi möntiksi ja olen pohjattoman turhautunut ja takakireyteen ratkeamaisillani.

Se on sääli. Varsin se on sääli, koska pöllönen on täällä (hänen tulonsa tuon piilossa kasvaneen stressimöntin lopullisesti paljastikin), mutta sääli se on jo paikan kauneuden ja ihmisten tähden, itseni tähden. Ei ole mukava kipunoida rakastetulle, jonka kohtaa pitkästä aikaa. Ja kuinka turhauttavaa on ollut huomata, ettei yhteistä aikaa juurikaan ole kuin loputtoman väsyneenä ja iltaisin. Pomo kyllä tarjoaa hyväntahdon eleenä aina paria päivää turistiporukoiden väliin, mutta ne päivät kuluvat siihen, mitä ei ehdi turistien aikana tehdä. (Eikä minun kierrokseni päivässä mihinkään häviä.)

Ikävä todeta, mutta unissani en ole rakastetun kanssa, vaan hiihtämässä kaukana täältä ja kuulemassa vihdoin rauhaa tuulen laulusta.

Vaikka ei tämä tietenkään pelkkää tuskaa ole. Työn epätoivoinen olemus on se ainoa turhauttava ja paha. Tosin vieraistamme voin sanoa, että he ovat olleet poikkeuksetta mukavia ja tutustumisen arvoisia tapauksia. Ja vaikka heidän kanssaan on aina kiire ja väsy, niin anti on ollut tekemisen arvoista. Pöllöseni on puuhannut mukana, siivonnut ja kokkaillut, auttanut kaikin tavoin ja aika ajoin on tuntunut kuin pyörittäisimme omassa kodissa pikku matkailumajaa. Kaikella tavoin tytön tulo on tuonut tänne kodin tuntua.Tänään kävimme vielä ratsastamassa ja jouluaattona tuntui hyvältä käydä hänen kanssaan paikallisessa joulukirkossa ja jatkaa sen jälkeen Ulfin luo Joulupöytään ja lahjojen jakoon. Jouluaatto oli melko täydellinen pienimuotoinen juhlapäivä. Joulupäivä menikin sitten hieman ohi, kun nukuin väsymystä ja pienoista rapulaa pois. (Yksi parhaista joululahjoista oli Royn tarjous hoitaa kopukat aamulla. Sain vihdoin nukkua katkotta koko päivän. Se oli sikäli tietenkin tyhmää, ettei moista vapaa mahdollisuutta murusen kanssa ehkä enää tule.) Ja sitten ovat nämä hetket kuten nyt, jolloin toinen tuhisee omissaan ja toinen omissaan samassa huoneessa, lämpöisen valon alla ja tunne on yhteinen, yksinkertainen ja tyytyväinen.

Vaimo tuli

Gamvik

Murunen saapui viimei kylään. Oikeastaan hän saapui lentäen Ivaloon, josta kävin Roin kanssa, Ulfin autolla hänet hakemassa. Parasta näin. Ensin oikein miehissä vaimon hakuun ja sitten takaisin. Seitsemän tuntia ajoa suuntaansa yli tuntureiden, vuonojen viertä ja laaksojen pohjia aina toiseen valtakuntaan asti. Menomatka vitsaillen, piloja tehden, äijien huoneessa kuorsaten. Takaisin sitten hieman säädyllisemmin (vaikka vähän pilaillen), vauhdikkaammin ja hiljaisemmin miettein.

Lentokentällä tuntui oudon mukavalta halata ja muiskauttaa pieni pusu. Matkalla olo oli jo mukavan kotoisa ja kun tänne Gamvikiin illasta saavuimme, oli tunne kuin lempeä pyörremyrsky ja raukea levollisuus yhtä aikaa. Kuin ei päivääkään erossa ja silti jälleen huomasi kuinka kauhea ikävä on ollut. Ilo ja riemu, tuttuus ja pysäyttävä rentous.

Hetkeen ei taas tiennyt kuinka päin onneltaan olisi.

Sitten ne pehmeät sanat, toisen ihon lämpö ja kosketus, puoliavoimet huulet, raukea hymy, hengitys, huokaus, sanaton ykseys. Sinisen hämärä huone ja kaikki sen ulkopuolella kadonnutta, merkityksetöntä, olematonta. Alkuparatiisi jaTsehovilainen kupla.

Tänään nukuimme pitkään. Kävin aamulla ruokkimassa hevoset ja painuin suoriltaan takaisin murusen viereen. Alkuillasta kävimme yhdessä laittamassa loimet otuksille (Tie talliin on niin liukas, että sen voi unohtaa) ja osallistuimme sitten kylän koulun joulujuhlaan. Voi kuulostaa hölmöltä, mutta olen iloinen että sain tarjota sen elämyksen pöllöselle. Suoraan kylähengen ytimeen ja hilpeään oloon. Kakkusia, pikku esityksiä (joista lasten parodia paikallisista persoonista ja kylähulluista oli ulkopuolisellekin mainiota viihdettä), sekä tietenkin muutama jo tutuksi tullut ihminen, joille ylpeänä esittelin tyttöni.

Lyhyen mutta täyteläisen päivän kruunasi Harald, joka tulla pölähti tupaan illan päätteeksi. (Täkäläiset tulla kopsuttavat sisälle sen kummemmin ujostelematta. Samaa perhettä kun ollaan kaikki. Jos haluaa olla rauhassa, niin laittaa oven lukkoon. Sitä varten se lukko on.) Äijä kävi vain pikaisesti tuomassa lahjaksi joulupurtavaa, neljä kuningasrapua, ja lähti sitten yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Olin onnellinen ravuista, mutta yhtä kiitollinen siitä, että puoliso pääsi heti näkemään tämänkin hyvän.

Huomenna jatkuu taas arki. Meille saapuu asiakkaita Singaporesta ja käymme sitä ennen viemässä suomen tuliaisia Sjöllefjordiin Pialle. Kuherteluaika jää lyhyeksi, mutta pääasia että murunen on täällä ja onhan näitä päiviä vielä jäljellä. Onneksi.

Kinkereitä

Gamvik

Lauantaina oli kahdet juhlat.

Täällä oli jo pitkään ollut puhetta majakan ystävien pikkujouluista. Roi puhui siitä, monet kyselivät olenko menossa, kannustivat osallistumaan. Totta kai olin kiinnostunut ja vielä enemmän olin halukas liittymään majakan ystävien joukkoon ihan vain majakan itsensä takia. Pitkään kysymys oli vain jäsen- ja osallistumismaksusta. Kaikki niistä puhuivat, mutta kukaan ei muistanut antaa yhteys- ja tilitietoja. Suurin osa halusi maksaa kaiken puolestani, mutta unohduksiinhan sekin jäi, kunnes Mehamnilainen Henning, yksi oudoista enkeleistäni, ilmoitti hoitaneensa koko homman ja kieltäytyi ottamasta rahaa takaisin. (Täkäläiset pitävät minua totaalisen rahattomana ja orpona. Vakaumus on vahva, eikä sitä saa muutettua, vaikka selvää rahaa tarjoaa takaisin. En valita. Minulla säästyy roposet ja heillä on jutun aihetta. Henningin maksettua kinkerit juttua on riittänyt lisää. Eräs ukko soitti Roille heti seuraavana päivänä ja päivitteli tilaani. Koska Roi ei myöskään ole rahamiehiä (ei kyllä aivan köyhäkään), ehdotti äijä meille jonkin sortin yhteisöapua. Hymyilemme ja olemme odottelevalla kannalla.)

Itse pikkujoulut olivat oikein herttaisen hauskat. Keski-ikä reilusti yli seitsemänkymmenen, kuten odottaa saattoi. Saapuessani sisäoveen nojasi resupartainen, hieman huojuva ukko kaljapullo kourassa ja suomalaisittain ajattelin hänen olevan se, jota vaimo sitten häpeää illan kuluessa. Ei kuitenkaan ollut. Äijä touhusi tarjoilijana (Aktiivit tekivät itse ruuat ja tarjoilivat ne) ja osallistui ilonpitoon kuin kaikki. Ja kun kävimme pöytään, oli norjalaiseen tapaan joka povitaskusta ja käsilaukusta kaivautunut esiin akvaviittiputeli. Posket alkoivat punoittaa melko nopeasti, vieressäni istuva myreä ja pullostaan mustasukkainen rohvessori alkoi melkein hymyillä ja lähes perhepiirimäinen tuttavallisuus ja pilailu täytti salin. Söimme hyvää ruokaa, lauloimme hassuja lauluja (minä myös mumisin mukana), pidimme arpajaiset ja pelasimme sana-arvoituksia. Minua pidettiin kuin kukkaa kämmenellä ja sain kolminkertaisen ruoka-annoksen (kai siksi kun olen niin "köyhä"), sekä kolmanneksen yrmeän roffan ensimmäisestä pullosta. Viihdyin oikein mukavasti ja mikä parasta sain taas melko avomielisen rautaisannoksen paikallisen arkielämän ja politiikan todellisuudesta. (Paljon on haaveita ja mahdollisuuksia, mutta hyvin vähän voimia, apuja ja oikeaa uskoa. Ja totta kai Mehamn pimittää kaikki rahat itsellään, tai tekee muuten vain tyhmyyksiä. Osin taitaa ollakin niin. Suurin pikkupitäjä ei tahdo jakaa vähästä pienemmilleen, tai tehdä suuria muutoksia perinteiseen. Kuulostaa tutulta. Kuin kotosuomessa, niin samoin täällä kunnallispamppujen avarakatseisuus ja uuden luomisen kyky ovat usein perssilmän varassa. Täältä toki puuttuvat usein myös toteuttajatkin. Haaveilijoita kyllä riittää.)

Kun pöydän äärellä alkoivat laululeikit ja pikkutuhmat vitsit (joita en oikein ymmärtänyt), päätin siirtyä pubiin. Pubi on aika hieno sana kaupan kahvihuoneesta, joka silloin tällöin, noin kerran kuussa muuttuu lauantai-iltana juottolaksi. Se on kuitenkin oikea sana, koska se antaa tilalle sen arvon ja merkityksen, mikä sillä elämän peränurkassa on. "Mennä pubiin" maistuu täällä niin makealta suussa. Oikein ison maailman meininki, tapahtuma.

Pubi-ilta oli enenminkin kuin hyvän kaveripiirin kotibileet. Ero vain siinä, että nyt ostettiin tiskiltä kaljaa ja siivouksesta huolehti kaupan omistaja.Oli kynttilöitä, oli reuhapöytä ja rauhapöytä, oli kompuutterista musiikkia ja puolilattiaa tanssitilana. Reilu parikymmentä henkeä ja hulvattoman kotoinen meno. Tanssimme, nauroimme (varsin silloin, kun eräs emäntä käräytti hiuksensa kynttilässä ja leimahti oikein näyttävästi. Hetken hämmennyksen jälkeen, kun selvisi, ettei naista sattunut, kaikilla oli erinomaisen hauskaa), jutustelimme. Uutena tulijana minulla oli kysyntää. Oli myös hetki kyräilyä, kun ikäiseni kalastaja vahti vakipanonsa perään. Se ei kuitenkaan haitannut. Istuin rauhapöydässä politikoimassa ja kuulemassa kylän ihmissuhdekiemuroista. (pieni paikka, joten jokainen on ollut jokaisen kanssa eikä salaisuuksia juuri ole.) Aika humahti ja porukan siirtyessä jatkoille, minä hiippailin kotiin. (Aamuruokinnalle kylän läpi laahustikin sitten melkoinen zombin ja peikon risteymä.)

Ilta oli mukavinpia bupi-iltoja ikinä. Yksi suuri perhe iloineen ja suruineen, kaunoineen ja kaipuineen hilpeän humalan ja elämän riemun humussa. Illasta jäi kuitenkin myös pieni tumma piste rintaan. Joka toisen tarinassa on taustalla alavire. Epäonnista rakkautta, kuolemaa, työn vähyyttä, asunto, joka pitää täällä, koska sitä ei saa käypään hintaan kaupaksi (Täältä saan hyvän talon 10 -30 000 eurolla.) ja ylipäätään rakkaan seudun hiipumisen tiedostaminen. Kaikki ajetaan alas, väki vähenee ja vanhenee, toivo on illuusio, jota vaalitaan, mutta johon ei enää kukaan usko. Nämä ihmiset ovat oppineet olemaan vähästä onnellisia, oikeasti elämästä iloisia, koska muuta heillä ei enää ole. Kohtalon toverit ja kuoleva kylä. Tumma piste on sen tiedostaminen, että täällä nauru raikaa vaikka väkisin, kunnes viimeinen kaivaa väsyneenä hihitellen itselleen kirkkomaahan montun ja vetää kuohkeat mullat päälleen. Sitten nauravat tuuli ja linnut.

Hyvät kinkerit kumpainenkin. Elämän ja kuoleman makuiset, iloiset.

Heppaelämää ja muita lastuja

Gamvik, Sjöllefjord, Mehamn

Aamuruokinnalla odotti mukava yllätys. Kolmisenkymmentä metriä silpuksi sotkettua aittaa ja tyhjä laidun. Oli hyvä, että nukuin viimeyön kunnolla, sillä muuten olisi voinut ottaa pahasti hermon päälle. Paras puoli asiassa on kuitenkin se, että hevoset ovat kanssani saman luontoisia. Ruuan himo syrjäyttää kaiken muun. Ei ollut vaikeaa houkutella vapauden kaihoiset vangit takaisin aitaukseensa heinän ja vihellyksen voimalla. Olen alusta asti viheltänyt aina ruokintaan mennessäni ja pollet ovat siihen oppineet. Niinpä nytkin muutaman vihellyksen jälkeen lähitalon takaa rynnisti "korskea" lauma. Nälkäisimmät ja heikoimmat ensin ja täysin kritiikittä, mutta johtaja puolestaan viimeisenä ja epäluuloisena. Hyväosaista keskiluokkaa oleva kaveri tuli kaikkein rennoinpana takaisin aitaukseen. Katseli ensin, tuumaili ja käveli sitten heinätupon perässä kuin sanoen: "helpompaa kai näin".

Jotenkin tuli ihminen ja diktatuuri mieleen, tai yleensä joukkojen hallitseminen ja manipulointi. Olen tuota ennenkin miettinyt. Varsin silloin, kun olen kävelytysreissuilla törmännyt hevosten omaan tahtoon ja johtamishaluun. Kärsivällisyys, viekkaus, lempeys ja raaka voima ovat pelimerkkeinä, kun ötökkä päättää ties mistä syystä lyödä jarrut kiinni, rynniä päälle, tai lähteä muuten omille teilleen. Niinhän se menee meilläkin. Ainoa ero meissä on se, että hevosia on turha ampua varoittavaksi esimerkiksi. Se ei vain toimi. (Nuoren ruunamme kohdalla tämä totuus tuntuu ajoittain masentavalta. Hyvä ja loistavan persoonan omaava heppa, mutta joku varapalli siihen on unohtunt ja siksi otamme välillä yhteen melko railakkaasti. Hän on ainoa luupäistä, jota vielä oikeasti jännitän ja siksi pamauttaminen on käynyt mielessä. Aivan kuin diktaattorin ja ikävän aktivistinkin suhteessa.)

Jos elän heppojen kanssa päivä kerrallaan, niin samoin annan ajan kulua kaiken muunkin kanssa. Hevostytön lähdettyä olen ottanut tilan ja nautin nyt niin kauan kuin voin paikan rauhasta. Puuhailen hissuksiin, ilman kiirettä ja ihmettelen elämää. Eilen ja toissapäivänä kävin pitkästä aikaa naapurikylissä. Ensin vain Mehamnissa kalatehtaalla ja kahvelassa. Elävä kalatehdas oli melko uusi kokemus. Pienet kalastusalukset, laitureiden liukkaus, perkuulinjaston maatuskamainen suomineito ja käppyräinen ukko, nuoret kalastajat kumihousuissa, sataman linnut ja kalan haju. Sääli etten saanut kunnon kuvia. Ostimme 25 kiloa kalaa halpaan hintaan ja hipsimme pois. Kahvelassa sitten juttelimme paikallisten ukkojen kanssa. Roi toimi tulkkina ja keskustelun johdattelijana. Kuulin kuinka vuonohevoset ovat syöneet lihaa ja perkuujätteitä, sekä käyneet jääkarhun haaskallakin. Ovat kuulemma kaikkiruokaisia. Kuulin myös kuinka kala sekoittaa hevosen mahan ja miltä ystävämme Siperian huskyt näyttivät pyrittyään löysässä hevosen läjässä. Ja tietenkin kuulin paljon sotajuttuja, suomalaisen paikallisväestön historiaa ja sen, että Gamvikin ja Mehamnin välejä hiertää edelleen jälkimmäisen sodanaikainen natsimyönteisyys. Mehamnin vanhemmassa polvessa on edelleen voimakkaita natsisympatioita ja se vaikuttaa kunnallispolitiikkaankin. Jänniä ja eläviä haamuja menneisyydestä.

Eilen kävimme Roin kanssa Sjöllefjordissa asti. Oikein isossa kylässä (N.1100 asukasta). Ensin tosin poikkesimme ostamaan lisää kalaa ja sitten matkasimme ylängön luonnonpuistoon katsomaan tyhjyyttä ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Kuvasimme hieman autiota maata ja istuimme pitkään autossa moottorisammutettuna ja ikkunat auki. Lunta, kiveä, kuu ja hiljainen tuulen suhina. Sitten menimme kylään Pialle. (Haimme hänen tyttärensä tänne heppailemaan viikonlopuksi. Tarkoitus oli myös ryöstää pappilasta jääkaappi ja pari sänkyä, mutta liukkauden takia Roi tahtoi jättää peräkärryn matkasta) Sjöllefjordissa kuvasin koulun pihalla telmiviä muksuja ja söin Pian tekemää pitsaa niin, että lähes pyörryin. Takaisi tullessa töllistelimme Roin teleskoopilla Jupiteria ja sen kolmea kuuta, sekä omaa kuutamme. Lyhyt kaunis hetki avaruuden rajattomuuden äärellä.

Samaan aikaan, kun me ihmettelimme elämän iloja, eräs ystävämme koki sairaalareissun riemuja. Hänen piti päästä selkäleikkaukseen, mutta... Ensin hänet unohdettiin, sitten lähetettiin hetkeksi hotelliin, jonne lopulta tultiin ilmoittamaan, että operaatio siirretään kuun lopulle. Mikäpä siinä, vaikka ukko oli lentänyt ensin täältä Stromsaan ja ehtinyt jo loikoilla pari yötä turhaa sairaalassa. Kysymys lähinnä mitä tehdä häneen jo kiinnitetylle kakkapussille. Vastaus: " ei sitä hotellissakaan voi poistaa, joten anna olla ja tyhjennä vain pari kertaa päivässä ja pese välillä". Niin kai sitten tuumi ukko, otti tarjotut lentoliput ja painui kentälle, jossa huomasi lääkkeiden jääneen sairaalaan. Äkkiä taksilla sinne ja takaisin (Haukkui välissä lääkärit, palasi pyytämään anteeksi jne.) Palattuaan kentälle sai kuulla viimeisen lentokoneen olevan rikki ja lähdön hieman viivästyvän. Kun ukko soitti Roille ja pyysi tulemaan vastaan, kone oli edelleen huollossa ja äijä jäpitti kentällä kakkapussi taskussa ja lähes kiukkuunsa tikahtuneena. Pääsi sitten aamuyöstä kotiinsa, jonne minä saapastelin seitsemältä hakemaan heposille vettä. (Tietenkin herätin mies paran.)

Joskus elämä on niin helppoa.

Kaamostauti

Gamvik

Taitaa olla minuunkin iskemässä kaamossairaus. Pahasti näyttää siltä, vaikka oireet ovat melko mitättömät ja saattavat johtua myös elämisen muodosta täällä. Tauti on sellainen, että päivisin olo on kuin murmelilla ja mieli tekee vain pötköttää puolihorteessa vällyjen välissä, mutta illan tullen silmät alkavat hehkua ja uni katoaa pölyisen pään sisältä. Sitten sitä vain tollottaa kattoa, tai käy kävelyllä, pikku palasella, kuuntelee tuulen ulvontaa ja ihmettelee elämän meininkiä. Tämä on aika yleistä oirehdintaa täällä. Päin vastoin kuin kuvittelisi, niin paikalliset eivät oikein osaa nukkua kaamoksen pimeydessä. Unilääkkeitä katoaa koteihin peräkärryllisiä ja silmäpussit venyvät. Väki käy totaalisen puolivaloilla päiväajat, mutta yöllä sitten puolikylää kävelee pitkin raitteja, tai pyörii varjoina ikkunoissa. Melkoinen lyhytelokuvan aihe tämäkin.

Oma tautini voi kyllä olla aivan tavaksi tulleesta rytmistäkin kiinni. Aamulla aikaisin ylös ja töihin, väsynyttä puuhastelua (joskus pikku päikkäreillä katkottuna) heposten iltaruokaan asti ja vasta sitten oma-aika, mietiskelyt, kirjailut ja netissä ihmettelyt, tai murusen kanssa höpisemiset. Usein kello on yli puolen yön, ennen kuin pääsen pehkuihin. Ihme siis, jos väsyttää, mutta suurempi ihme on se, ettei uni tule juuri koskaan houkuttelematta. Yleensä makoilen aikani ja käyn välillä tupakillakin, tai kaakaolla ennen nukahtamista. Ja siitä ei ole sitten kuin pieni hujaus iloiseen herätyksen soittoon, murinaan ja koomaisen mörön aamutoimiin.

Ehkä tämä ei kuitenkaan ole kaamostautia, vaan ajan riittämättömyyttä, pientä stressiä ja asettumattomuutta. Oli mitä oli. Joka tapauksessa jatkuva kierto hetken hämärästä pitkään pimeään pitää olon pöpperöisenä.

Kaamoksessa on toinenkin taudin siemen. Lyhyiden päivien (sininen-, lila-, tai harmaahetki) ja kirkastaivaisten öiden valojen leikkiin on helppo jäädä koukkuun, eikä kurjien kelien uhkaava pimeyskään jätä romanttista sielua rauhaan. Jos minulla olisi mahdollisuus, niin viettäisin muutaman kirkkaan vuorokauden maastossa, makuupussissa, kameran takana ja imisin itseeni pohjoisen taivaan kauneutta.

Tumma hetki

Gamvik

Ulkona sataa vettä ja räntää, tuulee, on pimeä. Istun sisällä lukulampun alla ja punon Ulfille veneköysien päihin silmukoita. On ilta ja vaihteeksi oma aikani. Tumman puhuva musiikki, hiljaiset huoneet, hengityksen tuhina, likaiset sormet vääntämässä köyttä, jonka myrskyt ovat riepotelleet kolealle ja syrjäiselle rannalle. Sieltä ukko ne on löytänyt, tuumannut hyväksi ja kerännyt talteen omaa venettään varten. Kauniin kuultava kuva. Sahalaitaiset rantakalliot, pieni, syrjäinen laguuni, lokit, Barentsin mainingit ja haalareissa tepasteleva silmälasipäinen, pönäkkä ukko narun löytäneenä, hiljaisen tyytyväisenä.

Hymyilen mielikuvalle. Haikeana hymyilen sen lämmölle. Hauraan elämän pieniä suuria iloja. Yksi elämäni suurista naisista kuoli viikonloppuna ja se antaa näkökulman hetkeen. On niin kovin monia tarinoita, niin erilaisia.

Minä en sure kuolleita (Uskon että heillä on kaikki hyvin), mutta elävien puolesta suren, olen huolissani. Aina ei ole ollenkaan helppoa aloittaa uusi huomen. Herätä, laittaa sukat jalkaan ja paita päälle, keittää kahvit ja tuntea, että elämä kaikkineen on oikeastaan mukavanlaisesti, paikallaan.

Luonto-oppia

Gamvik

Olen kauan ihmetellyt hevosille annettua lempinimeä luupää. En ole osannut yhdistää sitä ihmisten haukkumiseen. Nyt osaan. Kumpi sitten on tullut ensin? Hevosmiehen rakkaus elukkaansa, vain ihmisen ihailu toista kohtaan? Sama se. Vanha tammamme näytti minulle eilen ja tänään, mitä luupäisyys puhtaimmillaan on. "Kun ei vain huvita ymmärtää ja tehdä".

Meillä oli eilen tarkoitus perehdyttää minua ratsastuksen alkeisiin, mutta muutaman kenttäkierroksen jälkeen Juuni-mamma päätti alkaa lakkoon. Ei liikkunut eteen, eikä sivulle. Taakse päin kyllä, kun oikein eteen yritettiin. Ajattelimme sen johtuvan muorin kaipuusta takaisin laumaan. Yksin ei ole kiva olla, ei varsinkaan hevosten mielestä. Tänään  koetimme sitten kahden hevosen voimin ja maastossa. Ratsastuksen alku vaikuttikin lupaavalta, mutta hienon bunkkerikukkulan jälkeen tuli jälleen stoppi. (Ensin pari pienenpää yt-neuvottelua ja lopuksi totaalinen kapina keskellä kylää.) Tunsin itseni melkoiseksi länkkäriksi, kun puhisin ja potkin, maanittelin ja uhkailin kyllästynyttä tulevaisuuden makkaraa ja ainoa liike oli peruuttaminen. (Pienellä pohjepaineella yksi askel ja kunnon polkaisulla kolme. Parhaimmillaa otus tunki takalistonsa melkein ohi ajavan auton konepellille, kun yritin saada sen pois keskeltä tietä.) Lopuksi luovutin ja talutin kaakin kotiin, mikä olikin kapinallisen tavoite.

Tulihan taas todistettua eläinten sielukkuus ja oma tahto. Kun on pitkään päässyt helpolla heinällä, ei oikein huvittaisi tehdä töitä. Ei varsinkaan, kun kunto on päässyt repsahtamaan ja selässä heiluu kokematon kolisko vaikeassa ja lumisessa maastossa.

Eilen todistin myös toista tiedettyä, mutta helposti unohtuvaa luonnon ilmiötä. Kävimme heppafarssin jälkeen katselemassa maisemia Slettnessin majakalla. Mukava, "raikas tuulonen", kuten sääennusteessa sanottiin (15 m/sek) ja puolipilvistä, kirkasta. Valo oli taas mystinen, lilan sävyinen ja vahva. Aallot komeat. Aika ajoin tuprahti ylitsemme lumikuuro. Kaikkineen keli oli mitä mainioin kuvaamiseen ja patikointiin. Olimme jo lähdössä takaisin päin, kun huomasin pyryseinän tulevan mereltä kohti. Olisi sen jo aiemminkin huomannut, jos olisin muistanut välittää näkemästäni. Mutta en ollut välittänyt. Muutamassa hetkessä jäävihuri peitti maiseman ja oli onni, että auto oli niin lähellä ja osasimme sinne helposti. Majakankin valo välähteli pyryn läpi. Toisessa paikassa, hieman pidemmällä ei olisi ollut muuta mahdollisuutta kuin istua odottamaan vihurin loppumista. Nopeasti se loppuikin, eikä oikeastaan ollut edes kummoinen pyry, mutta muistutti kuitenkin täkäläisestä luonnosta. Sää muuttuu hyvin nopeasti, eikä maastoon voi lähteä ilman kompassia ja aivoja.

Myrsky

Gamvik

Merisirrit tepastelevat kuin aina laskuveden paljastamalla rannalla. Kuokkivat öttiäisiä mudasta ja kivien koloista, pyrähtävät välillä lentoon ja pitävät seuroja. Merimetsot ja lokit ovat omassa ryhmässään kauempana niemekkeen kärjessä, tai liitelevät tuulen selässä, nautiskelevat ja metsästävät. Varpusilla on hieman karumpi meno. Myötätuuleen kulkee turhankin kovaa ja vastatuuleen mennessä ovat kuin soutaisivat koskea ylös. Pääsevät kuitenkin miten kuten tahtonsa suuntaan. Katselen lintusten eloa ihaillen. Pääsen minäkin sinne, minne haluan, mutta lokkien keveästä liidosta ja sirrien seurojen pidosta voin vain haaveilla. Olen ennemmin kuin varpunen, mutta niitäkin kumarampi. Toinen puoli jäänä ja tuiskun raapimana, toinen puoli puhalluksen pullistamana huojun aallonmurtajan ohi niemen kämmenelle. Ympärillä meri kiehuu äänettömänä. Sen pauhu häviää puhurin huutoon ja ulinaan. Välillä maisema katoaa jäiseen pyryverhoon, joka hakkaa ihon naarmuille ja tunkeutuu joka raosta vaatteiden ja talojen sisään. Seuraavassa hetkessä taivas kirkastuu, meriraukat ratsastavat aaltojen selässä ja ruoskivat pilviä edellään. Ja sitten saapuu uusi kuuro. Luoteistuuli tuuli tuo talvea kuin jokainen vuosi.

Nyt tämä on myrsky. Sen paikallisetkin tunnustavat, vaikka muistavat heti sanoa, ettei tämä ole vielä pahakaan sellainen. (Tuulta parhaimmillaan (Kahden tunnin keskiarvolla) pikkuisen vajaa kolmekymmentä metriä sekunnissa, pakkasta muutama aste, mikä sinänsä ei merkitse mitään. Onneksi tuuli tulee niemen yli, eikä idästä.) Paikallinen nuori-isäntä tepastelee vastaani kasvot punoittaen ja hymyilee. "Yleensä en paljoa kävele, mutta tällä kelillä ulos on pakko lähteä." Ajattelen sen olevan hullu, mutta niinhän itsekin teen. Kompuroin kivillä ja joko möyryän tuulta vastaan, tai kipitän sen mukana. Minä olen kuitenkin uusi täällä, turisti vielä, ja nautin uusista asioista. Hullu tai ei, niin heppu paljastaa paljon paikallisista. Sen lisäksi, että ovat muutenkin erikoisia täällä, huomaan heidän heränneen odottavasta horroksesta. Kaikki ovat odottaneet talven ja myrskyjen alkua, ihmetelleet niiden viipymistä ja nyt, perinteisen möyryn alettua, kokevat olonsa kotoisaksi, turvalliseksi, luonnolliseksi. Ja kotoiselta myrsky tuntuu minustakin. Sen kuuluu asua täällä pohjoisen perällä, hakata rantoja ja tanssia talojen välissä. Saamelaiset sanovat myrskyn lakaisevan kuolleiden jäljet maan päältä ja vapauttavan heidät toiseen elämään. Puhuri on kaunis asia, vaikka onkin karu ja tappavan raaka. Se on osa elämän hengitystä.

Ulkona viihtyy aikansa. Jäiset kiteet hakkaavat kasvoni melko nopeasti tunnottomaksi muhjuksi. Minulla ei ole kunnon vaatteita, varsin hanskoja ja kasvomaskia päälläni. Kuljen katua takaisin talolle kuin juoppo laidasta laitaan, jotta kumpikin puoli kasvoista saisi hetken levätä. Nojaan tuuleen, hengitän rintaani vasten. Sisällä odottaa kuuma kahvi ja patterin lämpö. Kahdet villasukat jalassa istun koneelle lataamaan kuvia ja kuuntelemaan talon natinaa ja ikkunoiden pullistelua. Ei kai sitten mikään mahdoton myräkkä, tavallisesta poikkeava, mutta juuri siksi niin hieno. Alan saada ajatusta siitä, mikä on se raskas tuike paikallisten silmien sisällä. Iloisinpienkin heistä.

Yhdestoista hetki

Gamvik

Viime viikolla ennustettiin talven tulevan maanantaina. Jos jo ennen sitä olen rakentanut tallia ja laittanut tiluksia aamusta iltaan, niin ensimmäisen talvimyrskyn lupaus antoi vielä lisäpuhtia tekemiselle. Tunnustan pienen stressinpoikasen iskeneen. Mitäpä tuosta rakentamisesta, mutta lisärikkana rokassa muhivat hajonneen kakkakaivon korjaamisen venyminen (se jäi vieläkin vaiheeseen, vaikka vessa nyt toimiikin. Kellarissa, vanhan putken ulosviennin kohdalla viemärissä on pään mentävä halkeama. Paikkasin sen virityksellä odottamaan parempia aikoja.), vesiputken liitoksen vuotaminen (joku tuhannen puusilmä, joka talon on mukamyynti kuntoon laittanut, oli jättänyt liitoksen kiristämättä. Naamioinut sen kyllä hyvin, kuten viereisen viemärin reiänkin.) ja asenneselvittely heppatytön kanssa (Kaiken muun päälle kaipasinkin nuorisoleiriläistä paimennettavaksi.) Kelejäkin joutui hieman odottamaan ennen kattopeltien laittoa. Välillä oli hitusen kiirun tuntua ilmassa. Mieli pysyi kuitenkin pirteänä.

Mielen keveyttä lisäsi Satun saapuminen pelipaikoille. Välttämättömin materiaali tuli viime hetkellä ja päällikkö otti asennekasvatuksen hoitaakseen sekä huolehti minulle työrauhan tallin parissa. Samalla Satu toi piristävää eloa taloon. (Myös sushukkanen tuli ja veijarin silmät.)

Tänään olinkin jo voiton puolella. (Katto ja seinät paikallaan.) Näkertelin alkuillassa väliaikaisia puomeja tallin karsinoihin, kun Roi ja Ulf saapastelivat pihaan. (Ovia en edes yrittänyt ehtiä tekemään. vain puomit ja pressu aukon päälle oli ajatus.) Kaverukset tulivat kertomaan, että myrsky alkaa parin tunnin päästä. Mikäpä Siinä. Kävimme Roin kanssa hälyttämässä naiset hätiin, siivosimme rakennusjämät sivummalle, valmistelimme karsinat puruilla ja heinahäkeillä ja lähdimme hakemaan hevoset laitumelta. (Nyt muistan, että sähköaidan akkukotelo täytyy vielä hakea ennen kuin se on naapurin ikkunassa. Ellei ole jo.)

Aivan tapahtumatta hepat eivät suostuneet pihaan tulemaan. Nuori ruuna päätti alkaa kukkoilemaan ja karkasi pitäjältään. Uhitteli, pukitteli ja kiusasi toista ruunaa, jota minä kuskasin. Hieman hikoilutti, kun pelkäsin niiden alkavan tapella ja jääväni väliin. Väistelimme pöhelöä, kiersimme mutkia ja pääsimme minusta huolimatta helpohkosti tallille. (Tuntui koko hassulta huomata kuinka talutettavani luotti minun hoitavan tilanteen, vaikka oma pyrkimykseni oli koko ajan pitää hänet itseni kilpenä toisen rynnimistä vastaan.) Naiset saivat lopulta karkurinkin kivuttomasti talliin. Kunhan vain kokeili rajojaan.

Nyt kello on yli puolenyön. Ikkunat pullistuvat sisään ja talo natisee ja vinkuu tuulen alla. Ulkona tuiskuaa niin, että pirukin oppisi rukoilemaan, jos tuonne joutuisi jäämään. Kaunista, uskomattoman kaunista ja hyistä. Näin sisältä katsottuna ja pienillä tupakkitauoilla koettuna. (Ilman Ulfia ja Roita tuo turmion vihuri olisi yllättänyt meidät housut kintussa. Satun tavallaan yllättikin. Hänen piti lähteä takaisin suomeen tänään, mutta ei taida lähteä vielä huomennakaan. Lupasivat tämän jatkuvan tiistaille asti.)

Vaikka olen väsynyt, en malta mennä nukkumaan. Tämä on minun ensimmäinen myrskyni. Katselen lumen pyörteitä, kuuntelen, juon kaakaota. Pahus vain, ettei murunen ole tässä vieressä. Sohvalla, viltin alla, ihoa lämmittämässä. Tiedän, että hän nauttisi tästä näytelmästä.

Nordpolen neste

Sjöllefjord, Gamvik

Tämä aamu on rauhallinen. Tuuli on harvinaisen hiljainen, pilvet korkealla, kylä uinuu sunnuntaiaamua, minä istun ensimmäistä kertaa lähes kolmeen viikkoon pitkää aamiaista. Mikäpä istuessa, kun vasta avukseni tullut hevostyttö kantaa vesiä koneille, hikoilee vuorostaan ja on kerrankin hiljaa. (Ihan reipas ja mukava likka, vaan kova höpöttämään. Aika ajoin turhan kova tällaisen puolierakon korville.) Nautin nyt. Kohta on minunkin noustava ja jatkettava tallin väkertämistä. Jokainen hyvän sään hetki on täällä kultaa kalliimpi. Taivaan jumalat heittävät kelejä mielipuolen logiikalla ja kun täällä on huono keli, niin se sitten on sitä. (Varsinaista myrskyä en ole vielä kokenut, mutta se paikallisten mielestä hento puhallus, joka hieman ajoi suven jämiä pois ja toi pikkuisen lunta (maantie ulos katkaistiin yöksi turvallisuussyistä), olisi kotopuolessa saanut oikean myrskyn nimen.) Otan kuitenkin tämän hetken pienelle muistelolle.

Ja tähän asti on tapahtunut:

Tulin lokakuun lopulla Inarista tänne maailman laidalle. Matkalla haimme Tanasta piereskelevän heposen mukaan, korjasimme hajoilevaa traileria ja rytkytimme rapateitä tuntureiden yli ensin sjöllefjordiin. (tarkoitus oli tulla suoraan tänne Gamvikiin, mutta...)

Sjöllefjordissa ajauduimme keskelle lestadiolaisten ja muiden hevosvanhempien sotaa, törmäsimme kärttyisään pappiin, joka kyllä kuulee, mutta ei ymmärrä (omien sanojensa mukaan näin), suunnittelimme, sohlasimme ja juonimme sotivien osapuolten välissä, kannoimme pappilasta tavaroita tänne uuteen majataloon (Sadun omia) ja karistimme lopulta kylän pölyt neljän hevosen kanssa. (Kaksi piti olla, mutta hevosväen hölmöilyn takia toimme kaikki tänne (Mikä ei tämäkään kaikkein oivallisin tilanne ole ollut.)) Mieleenpainuvinta Sjöllefjordissa oli kuitenkin öinen kävely koiran kanssa. Kuljimme tunturiin, kauas asutuksesta, sumuhattaroiden ja kuunkehrän keskelle. Siellä sushukkaseni puri ensin kissaa päähän (En ehtinyt edes huomata ennen kuin kissa oli hampaiden välissä. Sain katin ressun kiskottua hukan suusta, mutta kuoli se perhana kumminkin.) Ja heti perään, ei missään, klonksutteli sarkanuttuinen ukon retale kainalosauvoilla kiven takaa ja katosi murahdellen pimeyteen. Tuli ei mistään ja sinne myös meni. Hetken epäilin syöneeni vahingossa taikatatteja, mutta kun koiruuskin oli yhtä hämillään, niin uskoin silmiäni.

Sjöllefjordin happaman kitkerän ja sotaisan ilmapiirin jälkeen Gamvikin pikkukylä osoittautui hengeltään paratiisiksi. Uinuva, pikkuhiljaa kuoleva kylä vihoviimeisessä pohjoisen perukassa (maailman lopun paikka, kuten paikalliset kotitanhuaansa kutsuvat) ja kaikki uusi elämä on enemmän kuin tervetullutta. Niin viranomaiset kuin kyläläisetkin ottivat meidät ja varsin hevoset avosylin vastaan (toki kyräilijöitäkin reiluun sataan ihmiseen riittää.) Apua luvattiin ja sitä olen myös saanut. (Se onkin ollut tarpeen. Tullessa minulla oli pussi nauloja, saha ja vasara matkassa, ei juuri muuta.) Byrokraatit oikovat mutkia ja muutama paikallinen uhraa lähes terveytensä kaiken tarvittavan haalimiseen ja minun auttamiseen. (tosin tuhottomasti on kulunut aikaa puhtaaseen paskan jaaritteluun tarpeiden hankinnassa ja unelmien kuulemisessa. Puutavaraa ei tahdo mistään löytyä, tai se on koomapotilaiden, tai muuten vain mahdottomuuksien takana. (minulle luvattiin puuta, mutta kun kyllästyin odottamaan ja vaadin tapahtumia, sain kuulla, että yksi omistaja makaa koomassa sairaalassa ja toinen ei aivoverenvuodon takia pysty puhumaan, eikä oikein ymmärräkään mitään. Rakenna siinä sitten ja samalla talvi ja myrskykausi lähenee.))

Aika täällä on kulunut em. tarvehankintahässäkässä, turhauttavassa jorinassa, lukuisten katteettomien lupausten ja odotusten keskellä. Pikkuhiljaa hankkeet ovat kuitenkin edenneet. Hevoset ovat ja nyt saapui suomesta likka niitä hoitamaan ja, jahka käyntiin pääsee, niin myös tarjoamaan niillä palveluita turisteille ja paikallisille, sekä kouluttamaan myös minua. Rakentaminen on pääässyt hyvään vauhtiin ja tallin osalta onkin jo voiton puolella (sisälle siirryn vasta sitten.) Ensimmäiset turistit ovat käyneet (italialainen nuoripari ja Hollantilainen perhe) ja tykänneet, vaikka suihkun kanssa on ollut ongelmia ja kotoinen sisustus on askeettinen ja haalittu tyhjästä läjään. (Vessa on yksi murhe. Ensin sinne ei tullut vettä, sitten sitä tuli liikaa, kunnes pönttö ja lavuaari saatiin kuntoon, mutta suihkuun tuli, jos tuli vaihtelevan lämpöistä vetrtä. (poileri on sen verran hieno peli, että olen jo kerran siihen kärähtänyt kiinni. Sähvö lyö läpi sisäkuoreen. Onneksi turvarele toimi.) Nyt suihku on toisarvoinen asia, koska selvisi viemärin olevan hajalla talon ulkopuolella, ja kaiken kiinteän tulvivan kellariin. (asia selvisi heppatytön ensipäivänä. Likalla kirjaimellisesti paskainen lähtö maailmanlopun majatalon (tämä on virallinen nimi) palveluksessa.) Viemäriä tulevat kunnostamaan alkuviikosta ja sitten taas katsellaan uusia haasteita ja nautitaan kakkimisesta (Nyt paskomme pussiin ja pistämme sitten pussin roskiin).

Vaan mitäpä voin sanoa tästä kaikesta kuin kaunista, vaikka välillä, varsin boilerin kyljessä kipunoidessani, on rehellisesti vituttanut. (Olen kironnut syvimpään helvettiin pomoni himon markkinoida ja myydä kiireesti tätä paikkaa, paikallisten jaarittelun, kielimuurit ja kalalta haisevat laudan repaleet, sekä oman kortittomuuteni ja kaakkien olemassaolon. Auttajieni vanhuuden vaivoille ei voi mitään, mutta välillä sekin on rassannut, kuten sosiaalipsykologinen venkoilukin, jota joidenkin osallisten parissa joudun harrastamaan.) Luoda tyhjästä, olemattomalla budjetilla ja kielisekamelskassa hevoshotelli on jo kokemus itsessään ja avannut uusia näköaloja. Työhärdellin päällä paikallisten henki, Ulfin, Roin, Piian ja Henningin persoonat, luonnon kauneus ja mahti, ajattomuus ja pimenevät päivät (parikymmentä päivää kaamokseen). Kierroksen lakipiste, josta pohjoisemmaksi pääsee vain uimalla. Tylsemminkin voisi aikaansa viettää.

Peruspäivä 14.10.

Inari

Muutin maanantaina Villa lancasta Kotiniemen erämaatilalle. Hevoset siirtyivät sinne talvilaitumelle.

Tänään, kuten joka ainoa aamu, koira herätti minut ennen seitsemää. Se tunki kuononsa makuupussiini ja pesi naaman, ilmoitti nahjukselle, että nyt on aika lähteä pihalle. On turha vängätä vastaan herttaiselle hukalleni (Huskyn ja suden lehtolapselle).Kun on mentävä, niin sitten on. Aloitamme päivän reilun tunnin, tai kahden lenkillä, josta ensipuoliskon hölkkäämme ja harpomme pitkin metsiä. (jahtaamme hirviä ja poroja. Tänään jahtasimme vanhaa hirvilehmää ja sen vasaa, mutta ihminen on turhan hidas siihen touhuun. Koiruus on välistä melko turhautunut naruun, jossa minun on pakko sitä pitää. Vilkuilee vain taakseen kuin sanoakseen: Yritä nyt edes.) Toinen puolisko tullaan sitten takaisin metsäteitä minkä vain kintuistani vielä irti saan. (Illalla sitten toinen vastaava lenkki ja pakko myöntää, että moinen peto pitää omistajansa kunnossa.)

Koiralenkin jälkeen on hevosten vuoro. Minulla on kuusi vuonohesvosta hoidettavana.) Ruokin ne, koetan siivota varvukosta lantoja ja pyrin hieman opettelemaan niiden kanssa touhuamista. Rapsuttelen ja ihmettelen. Heppojen elämän opettelu on nyt se tärkein asia. Norjassa kontolleni tulee kaksi pollea ja hetken pästä minun pitäisi alkaa vetää niiden kanssa turisteille revontuliretkiä reellä ja ratsain. (Ratsastan aina kun siihen vain on mahdollisuus ja joku fiksumpi on turvanani.)

Totta puhuen hieman hirvittää välillä mihin olen taas pääni tunkenut. Eläinkokemukseni perustuu lähinnä akvaariokalojen hoitoon ja nyt minulla on tällainen eläintarha. Saati sitten opetella nopeasti oppaaksi. Onneksi Norjassa on tukiverkosto valmiina ja kaikki tietävät todellisen tasoni.

Kun ötökät ovat tyytyväisiä, on minun aamupalahetkeni. Massuttelen, hörpin kahvetta ja tupakoin harkitun hitaasti. Rauhoitun ennen kuin alan nakertaa puusta länki- ja ohjastelineitä, sekä satulapukkeja ja korjata aisoja. Yleensä päivään kuuluu myös muuta tilan puuhaa. Tänään Heinäkuorman purku ja siirto varastoon. Siinä oli onneksi apujoukkoja mukana.

Meitä oli seitsemän, joista kaksi lähinnä nojaili seinään. Tiedä mitä hamppareita, mutta sen tiedän, että norjalainen, kuolemansairas pappi on kova jätkä. (Äijä oikeastaan pelkkää syöpäsolua.) Tuo lähes kaksimetrinen, toppahousuihin ja mörön pomppaan sonnustautunut ukko paiskoi heinäpaaleja ja pyöritteli rehupalleroita kuin elokuvien ihmehahmot. Tukeva sikari suussa ja pipo vinossa, välillä nojaili seinään ettei kupsahtaisi siihen paikkaan ja puhallettuaan jatkoi taas ähisten ja kiroten. (Sama ukko, jonka kotipappilaan mahdollisesti asetun Norjan ajan aluksi.) Jos olisin ollut jompi kumpi nojailijoista, olisin maatunut häpeästä.

Illalla, heinien asetuttua latoon ja rutiinien hoiduttua, pappi käväisi vielä pomoni kanssa vieraisilla. Siemailimme pikakahvia navetan renkituvassa, puhuimme ruijan maasta ja sovimme saunasta seuraavalle päivälle. Sitä odotan ilolla.

Kello lähenteli kymmentä, kun vieraat poistuivat ja minä lähdin vielä pikkulenkille koiran kanssa. Pomoni koira (on minulla hoidossa, jotta saa juosta tarpeekseen) ja lohduksi kävimme hieman haistelemassa pimeää metsää. Sitten soitin muruselleni. Kuinka kaipuu voi joskus raastaa. Täällä päivät ovat niin täynnä, etten ehdi juuri ikävää tuntea, mutta illallla, kynttilän valossa tuulta ja tulta kuunnellessa ikävä rutistaa rintaa. Tiedän, että hän viihtyisi kanssani täällä. Tiedän, että viihtyisin hänen kanssaan oikeastaan missä vain. Minun runotyttö, kotipöllöseni.

Puhelun jälkeen kuunsilta kimelsi sateiden jälkeen (Kuin tilauksesta). Minä huokasin, koira huokasi, sammutin kynttilän ja kömmin pussiini.

Erämaassa 3

Muotkatunturit

3. Takaisin paikalleen

Puolalainen ystäväni saapui lopulta. Kymmenen vuoden tauon jälkeen näimme kasvotusten. On mukavaa, että joidenkin kohdalla vuodet eivät merkitse mitään, vaan kaikki jatkuu kuin edellisestä tapaamisesta olisi vain pieni hetki. Olemme toki olleet yhteydessä. Facebookin viesteily ei kuitenkaan vastaa kunnon kanssakäymistä. Elämä ja teot eivät mahdu tuskaisen pieniin ja vääräkielisiin viesteihin.

Muotkalla oli sitten aikaa päivittää eloa ja erämaa pakottaa paljauteen. Varsinkin syys- lokakuun taitteen maasto ja säävaihtelut. Turhat esitykset karisevat nopeasti. (Eipä niitä kyllä edes ollut.)

Minulle matka oli juuri sitä kuin kuvittelin. Pääsin taas paikalleni oppaana ja ohjastajana, sain nauttia hyvistä keskusteluista, innokkaasta matkakumppanista, sekä hilpeästä kokeneisuuden ylpeydestä, kun kaveri opetteli erätaitoja, tai rämpi soilla. (Oli huomaamattaan hukannut varustelistan, jonka lähetin ja kulki vaelluskengillä. Tunturissa ja vuorilla hyvät, mutta lapin jängillä melko hyödyttömät kapineet.) Sain myös harjoittaa kärsivällisyyttä. Olen niin tottunut kulkemaan yksin, että kaksi viikkoa tuntui ajoittain pitkältä ajalta. Varsinkin silloin se tuntui, kun toveri huusi röyhtäyksiä (Ei kuulemma kotona saa röyhtäillä miehekkäästi) ja itse ajattelin hiippailla hiljaa, löytää eläimiä kameran eteen, tai olla vain ja möllöttää maisemaa. Toveri oli kuitenkin siksi hyvä mies ja reipas, että aika vähällä pinnan venytyksellä selvisin.

Ystäväni koki puolestaan uuden maailman. Hän on matkaillut paljon maailman vuorilla, mutta lapin avaruutta ja autiutta hän ei ole ennen kokenut. Ei myöskään luonnon luonnetta ja laavuelämän arkea. Hiljaisuus oli kolmas, aina se suurin elämys. Aluksi jopa pelottava, mutta lopuksi se kaunein ja vahvin elementti.

Olen iloinen, että muutimme alkuperäistä, lähinnä paikallaan oleskeluun tähdännyttä suunnitelmaani ja kävelimme hiljalleen koko muotkan halki pohjoisesta etelään. Ensinnäkin ystäväni näki nyt melkolailla kattavasti lapin maastoja ja eron tiettömien taipaleiden ja Otsamokairan polkujen välillä. Toisekseen itse muistan taas pysyä poissa etelämuotkan soilta. Lintuja voin sinne lähteä kuvaamaan, mutta tuskinpa muuten tulee tarvetta kahlata päivätolkulla vetisiä maita. Eikä siellä ole oikein tervastakaan, "meidän puuta". Matkakumppanikin huomasi äkkiä tervatulien arvon. Pohjoisen mäntykankaisten jokilaaksojen jälkeen tunturiylänkö ja sen jälkeinen jänkä olivat melko karua ja uhkaavaa kaverilleni. Tervas on niin helppo ja turvallinen, kataja- ja koivutulet syyssateessa selviytymisen makuisia. Selviytymisen makuisia, vaikka antavat nekin lämpöä ja tunnelmaa. Niistä täytyy vain pitää oikeasti huolta. Tervaksen voi sylkäistä palamaan. (Tosin sitä virhettä ei kannata tehdä. Maamuori ei siitä tykkää.)

Ystäväni on tiedemies ja suurkaupunkilainen, totuudenetsijä ja rauhanhakija. Kaikille osilleen hän kertoi saaneensa paljon metsältä. Hiljaisuuden kuulla tunteita, kauneutta katsella, kasveja ja maita kuvata ja tutkia, karun maan elinvoimaa esimerkiksi, revontulia ajatusten saattajiksi. Ja jos hän alussa hieman huvittuneena ihmettelikin joka aamuista hiljaista pyyntöäni kulkea turvassa ja löytää illalla kelpo leiripaikka tulipuineen äiti maalta, niin lopussa se taisi tulla jo hänenkin ajatuksiinsa kuin huomaamatta. (Ei niin että meillä missään vaiheessa huolta, tai kurjaa olisi ollut. Kunhan vain näki olemisen ehdot ja sen voiman, jolla maa voi nujertaa sitkeimmänkin sissin, jos vain asiakseen ottaa.) Ja hyvin iloton ystävä oli, kun tuli aika lähteä takaisin Varsovan sykkeeseen. Ajast'aika ja korven tummuus olivat siksi ottaneet paikkansa miehen sydämestä. (Sellaista sattuu.)

Muotka oli hyvä reissu ja tästä minun on taas helppo jatkaa. Ensin täällä Inarissa ja jonkun ajan päästä jäämeren rannalla.