tiistai 20. syyskuuta 2011

Erämaassa 1 ja 2

Inari

Edellisen päivityksen jälkeen minulle on tullut vastaan kaksi erillistä, mutta yhtälailla vahvaa matkaa metsään. Uskon myös, että parin päivän päästä edessä odottaa kolmas saman jatkumon reissu. Siitä otsikko.

1. Metsällä

Kun odottelin tyhjinä päivinä kihlattua, lähdin Saariselän väen houkuttamana katsomaan ruskahulluuden alkua. Vähän etuajassa sinne menin ja ehdin vain vilkaista "Tammaraveja" ja muuta menoa. Nähtävää sekin, mutta näin jälkiviisaana voin sanoa, että onneksi tuli istahdettua seuraavana aamuna ukkojen ja akkojen pöytään kaljalle. Vahinkojuopumiset ja onnistuneet satunnaiset kohtaamiset ovat parasta mitä humalassa tiedän. Tälläkin kertaa oli hauskaa, mutta parasta oli paikalliseen eräoppaaseen törmääminen. Hän oli lähdössä illalla hirvijahtiin. Kysyin päästä mukaan ja homma oli sillä selvä. ("Totta kai" ja "tämän voi ottaa myös matkailun edistämisenä".)

Meitä lähti neljä. Eräopas, reilu nelikymppinen kaunismies ja vekkulisilmä, jonka puheessa erämaa ja metsästys sulivat elämäntavaksi ja ylpeys oli rehellistä, kerskaamatonta, hänen koiransa, leppoisa ja komea pikikirsu, sekä vajaa nelikymppinen baarimikko, joka oli meistä hiljaisin ja ehkä eniten hengessä metsällä. Pahnan pohjimmaisena sitten minä karapulassa, suoraan päänselvittämisunesta autoon hypänneenä ja harmillisen häiriintyneenä. (Kaikki suojaroolit unohtuivat lähdön hötäkässä hotellihuoneeseen. Ehkä hyvä niin.)

Kahden yön reissumme meni melko perinteisiä väyliä. Pojat pitivät minusta hyvää huolta (Jopa niin hyvää, että koin oloni kummalliseksi, viimeisen päälle turistiksi ja syyttä ulkopuoliseksi. En ole tottunut olemaan metsässä passattavana ja opastettavana.) Välillä koetimme onneamme hanhien kanssa (ei ollut), välillä kanalintujen (Yhdelle Tapio soi saalista) ja hyvän osan ajasta koira jolkotti hirvien perässä (pitkäkoivet onnistuivat kuitenkin välttämään meidät. Joskus se on vain hetken peliä.) Kaverit hoitivat metsästyksen, minä sen kuvaamisen. Aika kului myös nuotiolla turisten ja lepäillen. Mihin siellä olisi ollut kiire? Kun vielä poromiehet osuivat samalle leirille ja voimat yhdistettiin, niin turinaa ja leikkimieltä riitti. Silti olimme yhä metsällä. (Tapahtui hieno tunnelman vaihdos, kun iloisen nuotiokunnan yltä lepatti hanhiparvi läheiselle suolle. (Odotimme niitä takaisin vasta aamuksi). Nauru lakkasi, jäseniin tuli sähköä, puhe kuului kuiskauksina. Lyhyt sotasuunnitelma, pieni, rauhoittava odotus ja ryömimällä suon reunaan. Hiljaista ähinää, yksinäisiä ajatuksia, päätöksiä ja laukaus. Ohi, perkules, mutta ei se mitään. Hetki mulikointia (Suolammen saarekkeet oli kuitenkin pakko tarkastaa osumaepäilyn takia.), naurua, veljellistä vittuilua ja iloa, sitten taas totisenpaan touhuun.)

Perusreissu, mutta minulle näin jälkikäteen nähtynä melko herättävä sellainen. Koin taas puolituisuuteni ja sisäisen kamppailuni ja vain, koska matkakaverini olivat hyviä tyyppejä. (Ei mitään yli-, tai alisanoja, he vain olivat sellaisina kuin olivat.) Kun eräopas jutteli reissuistaan, tai puhuimme muuten erämaan tapahtumista ja ihmisistä, minulle tuli hyvin tuttu ja kotoinen olo. Ja kun baarimikko polvistui koppelonsa eteen, hiipaili kuin intiaani metsässä, tai mainitsi passissa erämaan rauhan ja haikeuden, joka syntyy kurkien lähdön näkemisestä, niin aistin metsän sielun ja kauneuden kaipuun kuin itselläni. Tuossa porukassa oli helppoa olla oma itse ja minä olin ujouteen jämähtänyt poikanen. Jämähtänyt, koska olen tehnyt vähän kaikkea, mutta en pitkäjänteisesti oikeastaan mitään ja se ainoa, mihin minussa metsän lisäksi tulta on, on sielussa ja vielä toistaiseksi monen lukon takana. Huomasin vaihteeksi kuinka turhauttavan helppoa on edelleen eksyä oman pirstaleisen elämän sokkeloihin. (Kun mikään ei riitä ja kaikki on liikaa.) Orpouden urpoutta tuolla nuotiolla, mutta minkäs teet. Sen huomasin myös.

En tiedä mitä reissukaverit matkasta tai seurastani ajattelevat, mutta itse olen iloinen kohtaamisesta ja toivon saavani vielä tilaisuuden lähteä heidän kanssaan uudelle kierrokselle. Tällä kertaa häiriöttömälle sellaiselle. Heidän tyylissään ja metsästyksen ideassaan oli paljon sellaista, mistä pidän.






2. Onnellisen unen matka

Ehdin metsästysreissusta juuri ja juuri Saariselällä linja-autoon, jolla myös kihlattuni matkasi kohti Inaria. Hieman pöllähtänyt kohtaaminen, mutta sitäkin sydämellisempi. Tytöllä takana pitkä matka, minulla hieman hämmentävä reissu, edellisestä yhdessäolosta oli kulunut pari kuukautta ja niihin päiviin mahtunut paljon. Taustalla kuumotti myös oma, parin viikon takainen tuvan tuuletus vaihe, vaikka se sinänsä olikin jo käsitelty ja arkistoihin lakaistu notkahdus. Ja tietenkin autossa oli myös muita matkaajia. Ei kehdannut alkaa kovin hurjasti suuteloimaan ja kaulailemaan, vaikka mieli tekikin.

Voin suositella jokaiselle pariskunnalle muutaman kuukauden erillään oloa silloin tällöin. Jälleenkohtaamisessa on taikaa. Ujoutta, kömpelyyttä, ihmettelyä kuin seurustelun alussa (pikakelauksella vain) ja samalla jotain pysyvän tuttua, lämmintä ja kotoista, rauhallisen varmaa. Kaipuun koko olemuksen ymmärtää vasta kun toinen on vierellä. Miten hyvältä poskea vasten tuhiseva nenä tuntuukaan. Ei sitä yksin ollessa viitsi muistaa.

Tämä oli murusen ensivierailu lapissa. Se hieman jännitti kumpaakin, koska tarkoitus oli mennä Lemmenjoen maisemiin eräilemään. ("Että pehmeä tutustuminen lappiin on viikon reissu erämaahan?", nauroi venekuski, kun toi meitä takaisin metsästä.)

Jännitys oli turhaa meiltä molemmilta. Vene vei meidät jokea pitkin sisälle erämaahan, kuljimme minkä mukavasti jaksoimme syrjään suosituimmalta alueelta ja pystytimme laavun. Aloimme elämän joen varressa. Puhetta ja hiljaisuutta, tulen loimu ja joen kohina. Seuraavana päivänä mystiikka astui sisään, kun kiipesimme tunturiin tihkupilvien sisään. Unimaisema ja pastellivärit. Välillä näkyvyys oli lähes nolla, välillä pilvet väistivät ja näimme auringonlaikkuja etäisten tunturien rinteillä. Aika pysähtyi ja maailma oli kuin se on ollut aina. Jälleen tarut muuttuivat osaksi todellisuutta.(Konkreettisesti sen koin, kun silvoin käteni nuotiota laittaessa. Pysähdyimme lounaanlaittoon ja halusin vähän näytösmielessä tehdä tunnelmatulet. Luontoäiti ei tykännyt turhasta, eikä varsin ylpeydestä, joka ei malttanut pysähtyä tulen tekemiseen. Halkaistava oksa karkasi kädestä ja leikkasin palan peukalosta, sekä etusormeen viiden sentin halkion. Ei pidä korskua maan kustannuksella. (Murusestani on sanottava, että hän hallitsi verileikin hyvin ja maltilla. Mitä nyt myötätunnosta hieman irvisti.))

Aika metsässä oli harmoniaa, mielen selkeytymistä ja hyvää oloa. Toden sanoin erämaassa oppii toisesta ja itsestä paljon. Jos metsästysreissu oli heräämistä, niin pöllösen kanssa sain selkeytettyä kuvaa nykyhetkestä ja mielen tarpeista. Suorittaminen on iskostunut syvälle meihin ja juuri siitä pitäisi päästä eroon. Muuten kaikki on jo valmista. Tarve suorittaa ja "osoittaa itsensä" on se sokeuttava harha. Rauhallisina, luonnonkauniina päivinä, jolloin hiippailimme milloin missäkin, tai istuimme tulilla ja tunnelmoimme, tuo harha hetkeksi raukesi ja paljasti syynsä. Kun ei kehtaa olla suoraan ylpeä siitä mitä on, niin puolituisuus ja sekasotku vallitsevat, tai sitten vain tohistaa menemään niin, että tosielämä katoaa näkyvistä. Kihlatustani huomasin sen, että hän on iloineen ja suruineen tyttö paikallaan ja minua rauhoittava voima. Elimme tasaveroisina metsän vieraina, pohdimme tulevia ja tapahtuneita, juttelimme ja olimme hiljaa, puuhasimme mielemme mukaan. Sen parempaa eräkaveria ei voi toivoa. Ei myöskään elämänkaveria. Suuria tunteita ei tarvitse etsiä. Ne tulevat itsestään, kun on tilaa ja rauha.




tiistai 6. syyskuuta 2011

Karhun paskat!

Inari


Lähdin eilen käymään Otsamo"tunturin" päällä. Hiippailin omia polkuja ristiin rastiin ja noustuani pienen mäen päälle törmäsin suht tuoreeseen karhun läjään. Siten lämpöinen kakka, että taisin tietämättäni häätää kontion kyykkysiltä, tai en ainakaan paljoa siitä myöhästynyt. (kuljin vielä tuulen yläpuolelta.) Innostus nousi ja syke muutaman pykälän. Hieman varovaisemmin askelin jatkoin matkaa ja kuikuilin pirun nakkomien siirtolohkareiden varjoihin. Niitä kankaalla riitti.
Kovin pitkälle en ehtinyt, kun erään lohkareen jälkeen selän takana kohahti ja räsähti. Se oli ihme, ettei hätäkakka tärähtänyt pöksyyn ja pumppu tiltannut kiinni. ("Minä olen erämaa". Just joo.) Kädet kylmässä hiessä ja täristen käännyin katsomaan pyyn poikaa, joka oli hypännyt varvukosta koivun oksalle. Pettymys ja suuri helpotuksen huokaus.


Karhujahti laukesi. loppumatkan kuljin huoletta, tappelin taas sopulin kanssa (Sain hieman rohkeutta ja isouden tunnetta takaisin) ja pääsin huipulle yhtä aikaa sadepilven kanssa.


Aamulla kohtasin toisen pettymyksen karhujahdissa. Menin sovitulle leirille kyselemään äijien aikeita. Loppuviikosta oli puhe, mutta kun ovat tuossa lähistöllä pyörineet, niin ajattelin poiketa. Tuttu ukko pötkötti avolavan hytissä melko pierussa ja loppu porukka tulisteli jurona (Mutta selvinpäin). Tekivät lähtöä metsään (hirvien perään) ja antoivat ymmärtää, etten ole oikein tervetullut mukaan. Jutulle kyllä, mutta en metsään. Varoittelivat myös kulkemasta aivan päättömänä. Jos saavat otson kierrokseen, niin ringin sisään ei ole hyvä jäädä karhun pariksi. Ei kyllä hirvenkään, koska tummavaatteinen kulkija saattaa vetää harhakuteja puoleensa. Totta tuo, mutta kuljen kuitenkin. Lähtiessä avolavasta kuului: "Ethän pahastunu?" En minä. Vähän petyin, mutta mitä tässä pahastumaan.

Metsästäjissä oli mukavaa tuttavallisuutta metsän ötököitä kohtaan. Jurosta ringistä puuttui perinteinen ja paikallisen kansanedustajan lietsoma hysteria ja vaahtoava viha petoja kohtaan. Siinä missä edustaja ja moni muu luo kuvia lapsia syövistä kontioista, niin nämä miehet mahtuivat, ainakin puheissaan, samaan metsään karhujen kanssa. Eivätkä he puhuneet otuksista jonkun omaisuutena kuten arvon edustaja Lapin kansassa. Tykkäävät käydä karhumetsällä ja puhuvat porovahingoista, mutta jotenkin terveesti, sen kummemmin tunteilematta. (En sitten tiedä kuinka paljon puheisiin vaikuttaa oma olemukseni ja kuinka paljon pitivät viherpipertäjänä, herkkänä hippinä, jolle on kohteliasta puhua nätisti. Siihen ainakin uskon, että hippiäismäisyyteni vaikutti porukan mukaan pääsyyn. Kirottu tämäkin ennakkoasettelu.)

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Odotus

Inari


Pouta tuli. Elo teltassa on taas kuin hotellissa makoilisi. Myös kuulaus palasi. Viime yönä katselin tähtiä pitkälle aamuun ja hengitys höyrysi. Ei aivan pakkasta, mutta nollan lähellä. Raikkaus puhalsi viimeisetkin töryt rinnan sisältä.

Jäniskosken töyräällä olen istunut ja antanut tunteiden tulla ja mennä. Vaikka tiesin matkalle lähtiessäni, että reisulla käydään elämä läpi, niin en uskonut kokevani tällaista uudelleen arviointia ja mönttiä sisälläni. Kuusirajan ylitys, tarinat, joihin olen törmännyt, mystinen Saamen maa, mistä kaikki on tuntureiden takana. Ne saivat elämän repeämään. "Kaikki uusiksi, kaikki uusiksi", huusi mieli ja loukkasi sitten kaikkea entistä ja pyhää. Ennen kaikkea kihlattuani, joka elää ja vaeltaa siellä jossain sydänmaiden tuollapuolen. Epäilin suhdettamme, epäilin kaikkea tässä ja tulevaisuudessa ja totta kai syy oli muualla kuin itsessä. "Minussa on voima ja valta, minussa on erämaa!" "Muut matakoon muualla, poissa jaloista!"

Sanoin sanoja, joilla ei ole totuuspohjaa. Yritin itsepetoksella ja ylpeydellä karkuun sielun möyrinää. Olisin ehkä onnistunutkin, jos en olisi istunut erämaassa ja vapaan kosken kaverina.


Juutua kohisi ohitseni ja sen mukana eloni, tekoni ja toiveeni. Aamun udusta illan siniseen valoon se kuohui ja vielä pimeydessä, leiripaikalla, sen pieni sivujuonne, "toukopuro" pulisi ajatonta totta. Koeta siinä puoliurbaanina pullistella ja pyristellä, kun toinen väsymättä kuuntelee ja toteaa sitten, että mälise mitä mäliset, näin on rauha ollut jo tuhat tuhatta vuotta ja näin aikasi virtaa. Kuohuja koskessa, rauhaa suvannossa, kaikki samaa vettä.


Viimeinen sinetti asettumiselle oli pikku myyriäinen, joka Jäniskosken keittopaikalla pyöri jaloissa ja yritti jopa saapasta pitkin syliin. Vikkelä vesseli ja utelias pikisilmä. Kun olin rauhakseni ja hillitysti, se natusti tyytyväisenä pudottamiani puurohiutaleita. Vähänkin äkkinäisempi liike ja vilpertti hävisi kuin salaman lyömänä. Tuli aika pyytää (taas) anteeksi rakkaalta ja katsoa sitten nöyrän tyytyväisenä tulevaisuuteen. (Ja mikään ei ole mukavampaa kuin saada oma kimpoilu ja hermoilu anteeksi.)



Kovaa koulua, mutta hyvää oppia ja taas olemme askeleen lähempänä kotipesää.

Ennen kotipesää on kuitenkin edessä kaikenlaista. Varmasti sielunmyrskyjäkin, mutta myös uusia maisemia. Ruotsin reissu peruuntui, mutta Norja on varma. (Ruotsiin en lähde, koska kyyti sinne järjestyisi "Saamelaispostin" kautta, mutta paluu ei. Ja minun on oltava täällä ensiviikonloppuna ottamassa vastaan kotipöllöstäni. (Lähdemme Lemmenjoelle viikoksi.)) Norjaan lähden sitten, kun Puolan toveri on käynyt. Sitä odotan mielenkiinnolla. Paikka on aivan pohjoisessa, niin pohjoisessa, että perillä tietää olevansa, kun "kulkee pohjoiseen niin pitkälle, että putoaa mereen". Maisema kiehtoo, paikan ihmiset kiehtovat ja myös se, että homma on tietynlaista sosiaalista hyvää. Kyläpahasen muksuille mahdollisuus ratsastaa merkitsee paljon ja sitä myötä se merkitsee paljon paikan aikuisillekin. Siellä on kuulemma myös mahdollisuus ansiotöihin kalastajien kanssa. Se ei ole vähän se.

Tulevan viikon vietän lähimetsissä. Kuvaan ja käyn täällä kylillä, ehkä myös karhumetsällä paikallisen ukon kanssa. (Hänellä pyssy, minulla kamera.) Saa nähdä tuosta. Lähinnä odottelen kihlatun tuloa ja mikä täällä odotellessa. Luonto antaa seuraa ja tekemistä, mutta myös paikalliset, joiden kanssa olen alkanut tulla pikkuisen tutuksi. On jo muutama, joiden kanssa morjenstaa raitilla ja on toki Ivalon ja Saariselän asujaa, joita täällä silloin tällöin pyörii. Vähässä ajassa paljon. (Eilen törmäsin metikössä entiseen kulovartijaan, joka aikanaan vietti kesänsä tunturin päällä. Osti sitten palkkarahoilla mopetin ja pääsi pidemmälle ansioon. (Lopulta tie vei Tampereelle ja vasta eläkkeellä takaisin.) Tulistelimme hetken ja ukko kertoi kulovartijan töistä ja venäläisistä sotavangeista, jotka savotoilla sodan aikaan huhkivat. Ukko tykkäsi muistella ja minä kuunnella. Näin lapasenheilutuskaverit löytyvät. Ja toden sanoin täällä pääsee jutulle hyvin helposti. Varsin nyt, kun huhu töitä kyselevästä etelän "hullusta" on kiertänyt. Sisäpiiri on sitten toinen juttu.)

torstai 1. syyskuuta 2011

Jäämeri kutsuu

Inari



Harmaa ja tihu jatkuvat. Teltan voi kääntää kuivaksi aamuisin ja se toimii silti juomavesivarastona. Ei vesi läpi tule, eikä sisällä ole epämukavaa. Kaikki on vain läpeensä kosteaa ja hienoinen home alkaa jo tuoksuta päälliteltassa. Ei se haittaa. Makuupussi haisee jo ihan siltä itseltä ja uni tulee tyrmäävän helposti. Odotan kuivaa jaksoa tuulettaa ja huoltaa kamat.

Viimeyön olin Juutuajoella. Viimeinen ilta jokikalastukselle tällä vuodella. Itse en liottanut siimaa. Seurasin kameran kanssa perhostajia, jotka tällä kertaa olivat oikeasti kalassa ja reippaita. Huhu kiersi pusikoissa, että nyt ne kalat ovat nousemassa. Eivät olleet. Pimeän aikaan miehet kuhnustivat yösijoille ja paistoivat makkaraa nuotioilla. Eivät kuitenkaan kironneet.



Aamulla heräsin tyhjään metsään. Kalastajat olivat lähteneet. Seurana oli tihu, sopulit ja koskelot. (Sopuleita on oikeasti kaikkialla. Ne vain tulevat ja tulevat eivätkä väistä mitään. Yöllä siitä on hieman riesaa, kun pörröt yrittävät ylittää reitilleen osuneen teltan ja möykkäävät, kun kynnet eivät pidä.)
Aamiaisen jälkeen kohtasin vanhan pariskunnan ja autoin heitä kiskomaan jokiveneen töyrään päälle. Vene oli vuonna 57 isännän ukilta häälahjaksi saatu, itse tehty ja edelleen hyväkuntoinen lappalaisuisko. Jutulle siinä jäätiin ja minä syömään emännän piirakoita. Sain kuulla, ettei kaamasessa olevaan paikkaan kannata mennä työhön. Isäntä on siellä sen verran mustasukkaista sorttia ja haulikko valmiina oven päällä. (emännän sukulaisia) Soitettiin sitten yhdessä muita töitä. Vastaus taas: "Ei nyt, mutta myöhemmin mahtaa olla." Isäntä olisi tarjonnut hirvestäjän hommaa, mutta kun ei ole noita pyssylupia. (Hirvikausi alkoi täällä tänään ja ukko tarvitsee tuuraajan.) Erosimme ja lupasimme nähdä uudelleen.

Kylällä odotti sitten parin "myöhemmin" vastauksen jälkeen lottopotti. Menin paikallisen hevostilan taiteilijanaisen juttusille ja johan alkoi sujua. Työtä ei ole juuri tänään, koska ensimmäinen homma odottaa ruotsin puolella ja kyyti täytyy järjestää. Vanhan pihan kunnostusta pariksi päiväksi. Varsinainen osuma oli kuitenkin suurenpi suunnitelma laittaa Jäämerellä oleva tila kuntoon. Hevossuojan rakentamista, talon laittoa, hevosenhoitoa ja kaikkea pientä. Myös rauhaa kirjoittaa ja olla. Asuntona vanha pappila, jota käyttää silloin tällöin paikallinen orginelli pappi. Mitä ukosta kuulin, se miellyttää. Sufilaisuutta ja muuta mystiikkaa, huumoria ja viulunsoittoa. (Kuulin muuten Ivalon kirkkoherrastakin hyvän jutun. Orginelli hänkin. Oli pahimpaan kirkonpolttoaikaan laittanut poikansa kiväärien kanssa kirkkoa vahtimaan. Ei ihan leipäpappi, ennemmin isä Camillo.) Lokakuussa on tarkoitus siirtyä Norjaan.

Tuleva pomoni on jossain viisissäkymmenissä oleva pieni, pyöreähkö nainen, joka tuo kaikella tapaa mieleeni Simolan tilan emännän. Sama valoinen enrgia, reippaus ja huiske, sekä suun iloinen papatus, josta ei pahastu. Uskon, että tulen viihtymään. ("Hauskin emännän kommentti oli: "Eikä kannata pelätä, että alkaisin iskemään. Pidän huomattavasti vanhemmista miehistä". Ja nauru päälle.)

Lähden nyt muutamaksi hetkeksi erämaahan. Odottelen siellä puhelinsoittoa (Rajaa hieman liikkumista) ja koetan tyynnyttää levottomuuden, joka tuntemattomana syyltää on sisälläni päiviä riehunut. Tiedä todella mikä se on? Jotain sielussa liikahti kuusirajan ylittämisen jälkeen.