Luonto-oppia

Gamvik

Olen kauan ihmetellyt hevosille annettua lempinimeä luupää. En ole osannut yhdistää sitä ihmisten haukkumiseen. Nyt osaan. Kumpi sitten on tullut ensin? Hevosmiehen rakkaus elukkaansa, vain ihmisen ihailu toista kohtaan? Sama se. Vanha tammamme näytti minulle eilen ja tänään, mitä luupäisyys puhtaimmillaan on. "Kun ei vain huvita ymmärtää ja tehdä".

Meillä oli eilen tarkoitus perehdyttää minua ratsastuksen alkeisiin, mutta muutaman kenttäkierroksen jälkeen Juuni-mamma päätti alkaa lakkoon. Ei liikkunut eteen, eikä sivulle. Taakse päin kyllä, kun oikein eteen yritettiin. Ajattelimme sen johtuvan muorin kaipuusta takaisin laumaan. Yksin ei ole kiva olla, ei varsinkaan hevosten mielestä. Tänään  koetimme sitten kahden hevosen voimin ja maastossa. Ratsastuksen alku vaikuttikin lupaavalta, mutta hienon bunkkerikukkulan jälkeen tuli jälleen stoppi. (Ensin pari pienenpää yt-neuvottelua ja lopuksi totaalinen kapina keskellä kylää.) Tunsin itseni melkoiseksi länkkäriksi, kun puhisin ja potkin, maanittelin ja uhkailin kyllästynyttä tulevaisuuden makkaraa ja ainoa liike oli peruuttaminen. (Pienellä pohjepaineella yksi askel ja kunnon polkaisulla kolme. Parhaimmillaa otus tunki takalistonsa melkein ohi ajavan auton konepellille, kun yritin saada sen pois keskeltä tietä.) Lopuksi luovutin ja talutin kaakin kotiin, mikä olikin kapinallisen tavoite.

Tulihan taas todistettua eläinten sielukkuus ja oma tahto. Kun on pitkään päässyt helpolla heinällä, ei oikein huvittaisi tehdä töitä. Ei varsinkaan, kun kunto on päässyt repsahtamaan ja selässä heiluu kokematon kolisko vaikeassa ja lumisessa maastossa.

Eilen todistin myös toista tiedettyä, mutta helposti unohtuvaa luonnon ilmiötä. Kävimme heppafarssin jälkeen katselemassa maisemia Slettnessin majakalla. Mukava, "raikas tuulonen", kuten sääennusteessa sanottiin (15 m/sek) ja puolipilvistä, kirkasta. Valo oli taas mystinen, lilan sävyinen ja vahva. Aallot komeat. Aika ajoin tuprahti ylitsemme lumikuuro. Kaikkineen keli oli mitä mainioin kuvaamiseen ja patikointiin. Olimme jo lähdössä takaisin päin, kun huomasin pyryseinän tulevan mereltä kohti. Olisi sen jo aiemminkin huomannut, jos olisin muistanut välittää näkemästäni. Mutta en ollut välittänyt. Muutamassa hetkessä jäävihuri peitti maiseman ja oli onni, että auto oli niin lähellä ja osasimme sinne helposti. Majakankin valo välähteli pyryn läpi. Toisessa paikassa, hieman pidemmällä ei olisi ollut muuta mahdollisuutta kuin istua odottamaan vihurin loppumista. Nopeasti se loppuikin, eikä oikeastaan ollut edes kummoinen pyry, mutta muistutti kuitenkin täkäläisestä luonnosta. Sää muuttuu hyvin nopeasti, eikä maastoon voi lähteä ilman kompassia ja aivoja.

Myrsky

Gamvik

Merisirrit tepastelevat kuin aina laskuveden paljastamalla rannalla. Kuokkivat öttiäisiä mudasta ja kivien koloista, pyrähtävät välillä lentoon ja pitävät seuroja. Merimetsot ja lokit ovat omassa ryhmässään kauempana niemekkeen kärjessä, tai liitelevät tuulen selässä, nautiskelevat ja metsästävät. Varpusilla on hieman karumpi meno. Myötätuuleen kulkee turhankin kovaa ja vastatuuleen mennessä ovat kuin soutaisivat koskea ylös. Pääsevät kuitenkin miten kuten tahtonsa suuntaan. Katselen lintusten eloa ihaillen. Pääsen minäkin sinne, minne haluan, mutta lokkien keveästä liidosta ja sirrien seurojen pidosta voin vain haaveilla. Olen ennemmin kuin varpunen, mutta niitäkin kumarampi. Toinen puoli jäänä ja tuiskun raapimana, toinen puoli puhalluksen pullistamana huojun aallonmurtajan ohi niemen kämmenelle. Ympärillä meri kiehuu äänettömänä. Sen pauhu häviää puhurin huutoon ja ulinaan. Välillä maisema katoaa jäiseen pyryverhoon, joka hakkaa ihon naarmuille ja tunkeutuu joka raosta vaatteiden ja talojen sisään. Seuraavassa hetkessä taivas kirkastuu, meriraukat ratsastavat aaltojen selässä ja ruoskivat pilviä edellään. Ja sitten saapuu uusi kuuro. Luoteistuuli tuuli tuo talvea kuin jokainen vuosi.

Nyt tämä on myrsky. Sen paikallisetkin tunnustavat, vaikka muistavat heti sanoa, ettei tämä ole vielä pahakaan sellainen. (Tuulta parhaimmillaan (Kahden tunnin keskiarvolla) pikkuisen vajaa kolmekymmentä metriä sekunnissa, pakkasta muutama aste, mikä sinänsä ei merkitse mitään. Onneksi tuuli tulee niemen yli, eikä idästä.) Paikallinen nuori-isäntä tepastelee vastaani kasvot punoittaen ja hymyilee. "Yleensä en paljoa kävele, mutta tällä kelillä ulos on pakko lähteä." Ajattelen sen olevan hullu, mutta niinhän itsekin teen. Kompuroin kivillä ja joko möyryän tuulta vastaan, tai kipitän sen mukana. Minä olen kuitenkin uusi täällä, turisti vielä, ja nautin uusista asioista. Hullu tai ei, niin heppu paljastaa paljon paikallisista. Sen lisäksi, että ovat muutenkin erikoisia täällä, huomaan heidän heränneen odottavasta horroksesta. Kaikki ovat odottaneet talven ja myrskyjen alkua, ihmetelleet niiden viipymistä ja nyt, perinteisen möyryn alettua, kokevat olonsa kotoisaksi, turvalliseksi, luonnolliseksi. Ja kotoiselta myrsky tuntuu minustakin. Sen kuuluu asua täällä pohjoisen perällä, hakata rantoja ja tanssia talojen välissä. Saamelaiset sanovat myrskyn lakaisevan kuolleiden jäljet maan päältä ja vapauttavan heidät toiseen elämään. Puhuri on kaunis asia, vaikka onkin karu ja tappavan raaka. Se on osa elämän hengitystä.

Ulkona viihtyy aikansa. Jäiset kiteet hakkaavat kasvoni melko nopeasti tunnottomaksi muhjuksi. Minulla ei ole kunnon vaatteita, varsin hanskoja ja kasvomaskia päälläni. Kuljen katua takaisin talolle kuin juoppo laidasta laitaan, jotta kumpikin puoli kasvoista saisi hetken levätä. Nojaan tuuleen, hengitän rintaani vasten. Sisällä odottaa kuuma kahvi ja patterin lämpö. Kahdet villasukat jalassa istun koneelle lataamaan kuvia ja kuuntelemaan talon natinaa ja ikkunoiden pullistelua. Ei kai sitten mikään mahdoton myräkkä, tavallisesta poikkeava, mutta juuri siksi niin hieno. Alan saada ajatusta siitä, mikä on se raskas tuike paikallisten silmien sisällä. Iloisinpienkin heistä.

Yhdestoista hetki

Gamvik

Viime viikolla ennustettiin talven tulevan maanantaina. Jos jo ennen sitä olen rakentanut tallia ja laittanut tiluksia aamusta iltaan, niin ensimmäisen talvimyrskyn lupaus antoi vielä lisäpuhtia tekemiselle. Tunnustan pienen stressinpoikasen iskeneen. Mitäpä tuosta rakentamisesta, mutta lisärikkana rokassa muhivat hajonneen kakkakaivon korjaamisen venyminen (se jäi vieläkin vaiheeseen, vaikka vessa nyt toimiikin. Kellarissa, vanhan putken ulosviennin kohdalla viemärissä on pään mentävä halkeama. Paikkasin sen virityksellä odottamaan parempia aikoja.), vesiputken liitoksen vuotaminen (joku tuhannen puusilmä, joka talon on mukamyynti kuntoon laittanut, oli jättänyt liitoksen kiristämättä. Naamioinut sen kyllä hyvin, kuten viereisen viemärin reiänkin.) ja asenneselvittely heppatytön kanssa (Kaiken muun päälle kaipasinkin nuorisoleiriläistä paimennettavaksi.) Kelejäkin joutui hieman odottamaan ennen kattopeltien laittoa. Välillä oli hitusen kiirun tuntua ilmassa. Mieli pysyi kuitenkin pirteänä.

Mielen keveyttä lisäsi Satun saapuminen pelipaikoille. Välttämättömin materiaali tuli viime hetkellä ja päällikkö otti asennekasvatuksen hoitaakseen sekä huolehti minulle työrauhan tallin parissa. Samalla Satu toi piristävää eloa taloon. (Myös sushukkanen tuli ja veijarin silmät.)

Tänään olinkin jo voiton puolella. (Katto ja seinät paikallaan.) Näkertelin alkuillassa väliaikaisia puomeja tallin karsinoihin, kun Roi ja Ulf saapastelivat pihaan. (Ovia en edes yrittänyt ehtiä tekemään. vain puomit ja pressu aukon päälle oli ajatus.) Kaverukset tulivat kertomaan, että myrsky alkaa parin tunnin päästä. Mikäpä Siinä. Kävimme Roin kanssa hälyttämässä naiset hätiin, siivosimme rakennusjämät sivummalle, valmistelimme karsinat puruilla ja heinahäkeillä ja lähdimme hakemaan hevoset laitumelta. (Nyt muistan, että sähköaidan akkukotelo täytyy vielä hakea ennen kuin se on naapurin ikkunassa. Ellei ole jo.)

Aivan tapahtumatta hepat eivät suostuneet pihaan tulemaan. Nuori ruuna päätti alkaa kukkoilemaan ja karkasi pitäjältään. Uhitteli, pukitteli ja kiusasi toista ruunaa, jota minä kuskasin. Hieman hikoilutti, kun pelkäsin niiden alkavan tapella ja jääväni väliin. Väistelimme pöhelöä, kiersimme mutkia ja pääsimme minusta huolimatta helpohkosti tallille. (Tuntui koko hassulta huomata kuinka talutettavani luotti minun hoitavan tilanteen, vaikka oma pyrkimykseni oli koko ajan pitää hänet itseni kilpenä toisen rynnimistä vastaan.) Naiset saivat lopulta karkurinkin kivuttomasti talliin. Kunhan vain kokeili rajojaan.

Nyt kello on yli puolenyön. Ikkunat pullistuvat sisään ja talo natisee ja vinkuu tuulen alla. Ulkona tuiskuaa niin, että pirukin oppisi rukoilemaan, jos tuonne joutuisi jäämään. Kaunista, uskomattoman kaunista ja hyistä. Näin sisältä katsottuna ja pienillä tupakkitauoilla koettuna. (Ilman Ulfia ja Roita tuo turmion vihuri olisi yllättänyt meidät housut kintussa. Satun tavallaan yllättikin. Hänen piti lähteä takaisin suomeen tänään, mutta ei taida lähteä vielä huomennakaan. Lupasivat tämän jatkuvan tiistaille asti.)

Vaikka olen väsynyt, en malta mennä nukkumaan. Tämä on minun ensimmäinen myrskyni. Katselen lumen pyörteitä, kuuntelen, juon kaakaota. Pahus vain, ettei murunen ole tässä vieressä. Sohvalla, viltin alla, ihoa lämmittämässä. Tiedän, että hän nauttisi tästä näytelmästä.

Nordpolen neste

Sjöllefjord, Gamvik

Tämä aamu on rauhallinen. Tuuli on harvinaisen hiljainen, pilvet korkealla, kylä uinuu sunnuntaiaamua, minä istun ensimmäistä kertaa lähes kolmeen viikkoon pitkää aamiaista. Mikäpä istuessa, kun vasta avukseni tullut hevostyttö kantaa vesiä koneille, hikoilee vuorostaan ja on kerrankin hiljaa. (Ihan reipas ja mukava likka, vaan kova höpöttämään. Aika ajoin turhan kova tällaisen puolierakon korville.) Nautin nyt. Kohta on minunkin noustava ja jatkettava tallin väkertämistä. Jokainen hyvän sään hetki on täällä kultaa kalliimpi. Taivaan jumalat heittävät kelejä mielipuolen logiikalla ja kun täällä on huono keli, niin se sitten on sitä. (Varsinaista myrskyä en ole vielä kokenut, mutta se paikallisten mielestä hento puhallus, joka hieman ajoi suven jämiä pois ja toi pikkuisen lunta (maantie ulos katkaistiin yöksi turvallisuussyistä), olisi kotopuolessa saanut oikean myrskyn nimen.) Otan kuitenkin tämän hetken pienelle muistelolle.

Ja tähän asti on tapahtunut:

Tulin lokakuun lopulla Inarista tänne maailman laidalle. Matkalla haimme Tanasta piereskelevän heposen mukaan, korjasimme hajoilevaa traileria ja rytkytimme rapateitä tuntureiden yli ensin sjöllefjordiin. (tarkoitus oli tulla suoraan tänne Gamvikiin, mutta...)

Sjöllefjordissa ajauduimme keskelle lestadiolaisten ja muiden hevosvanhempien sotaa, törmäsimme kärttyisään pappiin, joka kyllä kuulee, mutta ei ymmärrä (omien sanojensa mukaan näin), suunnittelimme, sohlasimme ja juonimme sotivien osapuolten välissä, kannoimme pappilasta tavaroita tänne uuteen majataloon (Sadun omia) ja karistimme lopulta kylän pölyt neljän hevosen kanssa. (Kaksi piti olla, mutta hevosväen hölmöilyn takia toimme kaikki tänne (Mikä ei tämäkään kaikkein oivallisin tilanne ole ollut.)) Mieleenpainuvinta Sjöllefjordissa oli kuitenkin öinen kävely koiran kanssa. Kuljimme tunturiin, kauas asutuksesta, sumuhattaroiden ja kuunkehrän keskelle. Siellä sushukkaseni puri ensin kissaa päähän (En ehtinyt edes huomata ennen kuin kissa oli hampaiden välissä. Sain katin ressun kiskottua hukan suusta, mutta kuoli se perhana kumminkin.) Ja heti perään, ei missään, klonksutteli sarkanuttuinen ukon retale kainalosauvoilla kiven takaa ja katosi murahdellen pimeyteen. Tuli ei mistään ja sinne myös meni. Hetken epäilin syöneeni vahingossa taikatatteja, mutta kun koiruuskin oli yhtä hämillään, niin uskoin silmiäni.

Sjöllefjordin happaman kitkerän ja sotaisan ilmapiirin jälkeen Gamvikin pikkukylä osoittautui hengeltään paratiisiksi. Uinuva, pikkuhiljaa kuoleva kylä vihoviimeisessä pohjoisen perukassa (maailman lopun paikka, kuten paikalliset kotitanhuaansa kutsuvat) ja kaikki uusi elämä on enemmän kuin tervetullutta. Niin viranomaiset kuin kyläläisetkin ottivat meidät ja varsin hevoset avosylin vastaan (toki kyräilijöitäkin reiluun sataan ihmiseen riittää.) Apua luvattiin ja sitä olen myös saanut. (Se onkin ollut tarpeen. Tullessa minulla oli pussi nauloja, saha ja vasara matkassa, ei juuri muuta.) Byrokraatit oikovat mutkia ja muutama paikallinen uhraa lähes terveytensä kaiken tarvittavan haalimiseen ja minun auttamiseen. (tosin tuhottomasti on kulunut aikaa puhtaaseen paskan jaaritteluun tarpeiden hankinnassa ja unelmien kuulemisessa. Puutavaraa ei tahdo mistään löytyä, tai se on koomapotilaiden, tai muuten vain mahdottomuuksien takana. (minulle luvattiin puuta, mutta kun kyllästyin odottamaan ja vaadin tapahtumia, sain kuulla, että yksi omistaja makaa koomassa sairaalassa ja toinen ei aivoverenvuodon takia pysty puhumaan, eikä oikein ymmärräkään mitään. Rakenna siinä sitten ja samalla talvi ja myrskykausi lähenee.))

Aika täällä on kulunut em. tarvehankintahässäkässä, turhauttavassa jorinassa, lukuisten katteettomien lupausten ja odotusten keskellä. Pikkuhiljaa hankkeet ovat kuitenkin edenneet. Hevoset ovat ja nyt saapui suomesta likka niitä hoitamaan ja, jahka käyntiin pääsee, niin myös tarjoamaan niillä palveluita turisteille ja paikallisille, sekä kouluttamaan myös minua. Rakentaminen on pääässyt hyvään vauhtiin ja tallin osalta onkin jo voiton puolella (sisälle siirryn vasta sitten.) Ensimmäiset turistit ovat käyneet (italialainen nuoripari ja Hollantilainen perhe) ja tykänneet, vaikka suihkun kanssa on ollut ongelmia ja kotoinen sisustus on askeettinen ja haalittu tyhjästä läjään. (Vessa on yksi murhe. Ensin sinne ei tullut vettä, sitten sitä tuli liikaa, kunnes pönttö ja lavuaari saatiin kuntoon, mutta suihkuun tuli, jos tuli vaihtelevan lämpöistä vetrtä. (poileri on sen verran hieno peli, että olen jo kerran siihen kärähtänyt kiinni. Sähvö lyö läpi sisäkuoreen. Onneksi turvarele toimi.) Nyt suihku on toisarvoinen asia, koska selvisi viemärin olevan hajalla talon ulkopuolella, ja kaiken kiinteän tulvivan kellariin. (asia selvisi heppatytön ensipäivänä. Likalla kirjaimellisesti paskainen lähtö maailmanlopun majatalon (tämä on virallinen nimi) palveluksessa.) Viemäriä tulevat kunnostamaan alkuviikosta ja sitten taas katsellaan uusia haasteita ja nautitaan kakkimisesta (Nyt paskomme pussiin ja pistämme sitten pussin roskiin).

Vaan mitäpä voin sanoa tästä kaikesta kuin kaunista, vaikka välillä, varsin boilerin kyljessä kipunoidessani, on rehellisesti vituttanut. (Olen kironnut syvimpään helvettiin pomoni himon markkinoida ja myydä kiireesti tätä paikkaa, paikallisten jaarittelun, kielimuurit ja kalalta haisevat laudan repaleet, sekä oman kortittomuuteni ja kaakkien olemassaolon. Auttajieni vanhuuden vaivoille ei voi mitään, mutta välillä sekin on rassannut, kuten sosiaalipsykologinen venkoilukin, jota joidenkin osallisten parissa joudun harrastamaan.) Luoda tyhjästä, olemattomalla budjetilla ja kielisekamelskassa hevoshotelli on jo kokemus itsessään ja avannut uusia näköaloja. Työhärdellin päällä paikallisten henki, Ulfin, Roin, Piian ja Henningin persoonat, luonnon kauneus ja mahti, ajattomuus ja pimenevät päivät (parikymmentä päivää kaamokseen). Kierroksen lakipiste, josta pohjoisemmaksi pääsee vain uimalla. Tylsemminkin voisi aikaansa viettää.