Vahingossa taas hommiin

Kärkistensalmi, Putkilahti

Yksi hyvä itsetuntomittari on ashasi -jumppa yksin ja julkisesti. En saanut kovin hyvää arvosanaa. Tunnustan metsähallituksen äijien häirinneen energian ilmastakauhomista. Jumppasin kyllä loppuun asti, mutta tuli kiusallisen hippinen olo, kun toinen ukoista nojasi koivuun ja tuijottaa tapitti heilumistani. Onneksi lähtivät melko nopeasti jatkamaan matkaansa.

Kuntomittariksi suosittelen sitten 610 tien Vaarunvuoren mäkeä pyörällä ja peräkärryllä. Korpilahdella eräs isäntä pelotteli minua mäestä liikaakin, mutta silti ylöspääsy istuvillaan polkien tuntui himalajan ylityksen veroiselta. Sanovat sitä eteläsuomen korkeimmaksi maantiemäeksi. Tiedä siitä. Joka tapauksessa huipulla oli pakko puhaltaa ja pitää tauko, sekä tuntea ylpeyttä. Parasta mäessä oli sen pikkuveli, joka hetkeä aiemmin oli puristellut mehuja reisistä ja tuntunut suurelta.
Vaarunvuoren huipulla on luontopolku. Se ei ole oikein kummoinen, mutta kuitenkin mukava palautuspatikka ja rauhoittumisreissu mäen jälkeen.

Vuoren alapuolella on putkilahti ja siellä kyläkauppa/kuppila. Pysähdyin sinne törsäämään rahani tuopposeen. (Kolmen sekunnin moraalitaisto turhasta rahankäytöstä päättyi jarrujen kirskunaan.) Ratkaisu oli hyvä. Ensinnäkin paikallisten ukkojen juttuja Thaimaan kokemuksista, akkojen karusta ja muusta oli hauska kuunnella. Toiseksi minulla oli osoite kysyä työtä ennen kuin olin edes varma haluanko vielä pysähtyä.

Nyt potköttelen mansikka- ja villipossutilalla, työläisten aitassa ja huomenna alan kitkeä mansikkamaata. Oikeasti tulin huonoon väliin, koska varsinaista avuntarvetta täällä on vasta muutaman päivän päästä, tai ensi viikolla. Emäntä vain majoitti minut tulevaksi yöksi, mutta muistikin sitten vanhan, viimeistä vuotta elävän marjamaan ja ainakin sitä nyt jään tekemään. Ensi vaikutelma on hyvä. Emäntä on pyöreähkö, iloluontoinen ja touhukas papattaja, joka tekee vieraan olon helpoksi. Isäntä on epäileväisempi, hiljainen, mutta huumorintajuinen maamies. Paksut ranteet ja vahva rintakehä. Huomenna sitten näen lisää.

Työnsaanti tuntuu helpolta, mutta siihen on muutamakin selvä syy. Ensinnäkin reissuni viehättää poikkeavuudellaan ja romantiikallaan ihmisiä. Järjestäin jokainen, jonka kanssa aiheesta keskustelen, innostuu ja kiinnostuu. jos meitä  kulkijoita olisi enemmän, romanttinen verho lakastuisi ja arkistuisi ja silloin luonnollisesti vastaanottokin harmaantuisi. Toinen syy on palkka. Pyydän vain majan, ruuan ja pientä, omantunnonmukaista taskurahaa. En siis ole kallis hanttihommien hoitaja. Kolmas selvä syy on se, etten ole hommien suhteen nirso. Sitä, joka kaupunkilaisenakin suostuu lapioimaan paskaa elääkseen, arvostetaan. Eikä syyttä, jos totta sanon. (Enkä nyt todellakaan halveksu siisteyttä, tai konttorityötä.) Neljäs ja ehkä se tärkein syy löytyy maatalouden luonteesta. Aina on jotain tehtävää. Sellaista tilaa ei ole, jossa voi sanoa kaiken olevan juurikin tip top ja paikallaan. Ja nyt on kevät, tilojen kuuma-aika. Homma on lähinnä löytää ne ihmiset, jotka haluavat, tai osaavat käyttää ulkopuolisia tilallaan.

Tällaista tänään.

Viirupöllön pysäyttämä

Vilppula, Kärkistensalmi

Työ tilalla tulikin valmiiksi jo tänään. Olisin voinut jäädä vielä yön yli, mutta tunsin tarpeen jatkaa matkaa. Varsinaista syytä olla jäämättä ei ollut. Kuten sanottu minusta pidettiin hyvää huolta ja väki oli mukavaa muutenkin. Hyvin viihdyin. Ehkä syy lähtöön oli erakkopuoleni, joka kaipaa hehtaarien tilaa, ehkä se oli turha loisena olemisen olo, kun työt kerran tulivat tehdyiksi ja sain enemmän kuin uskalsin toivoa, tai sitten tie vain kutsui. Oli miten oli, niin matka jatkui.
Tukiat heittivät minut pyörineni kaikkineni Jämsänkoskelle. Omalla tavalla hyvästit olivat haikeat. En tiedä sanonko liikaa, mutta muutamassa päivässä ehdin kiintyä tuohon reiluun ja monikulttuuriseen perheeseen. (Palaan heihin vielä myöhemmin. Nyt Kello on siihen lian paljon ja akku hiipui pahasti oman kylöpöllösen kanssa vietetyn skypehetken myötä.)

Jämsänkoskelta polkaisin sitten tänne kärkistenlahden sillan alle korpilahdelle. Minun piti jatkaa vielä hetken pidemmälle, mutta viirupöllö pysäytti matkan istahtamalla ilta-auringon valaisemalle kuusenoksalle. Tahdoin kuvan. Pöllö ehti kadota ennen kuin sain kameran esiin, mutta pysähdyttyäni huomasin tämän venerannan sillan alla. Hyvä paikka minulle. Kiitos pöllö.

Nyt taivas on tumma, vesilinnut ja kaukaiset kurjet elämöivät, yksinäinen lurituslintu konsertoi puskassa kuin häveten äänensä kirkkautta. Mikäpä tässä miehen mieli?

Kirjoitin aikaisemmin jännityksestä ja pelosta. Kumpikin elää yhä, mutta huomaamattomina, kuin kuiskauksina.
Se mitä pelkään on matkan keskeytyminen. Hölmö pelko, mutta totta. Pelkään sitä, ilman varsinaista syytä, että joudun lopettamaan matkan ennen kuin tunnen itseni kylläiseksi. En tahdo palata takaisin vanhaan sisältöön ja puolikkaana. Varsinaisesti pelkään ylpeyteni tähden. Turhan usein olen aloittanut ja jättänyt kesken ja nyt ego ei moista halua. Se ei kuitenkaan kerro mikä on kesken. Se on oppinut, että se, mitä sanotaan, täytyy toteuttaa vaikka verta paskoen ja vaikka se olisi kaiken järjen vastaista. Se tahtoo mitallin ja on siksi menettänyt kunnioitukseni.
Pelko elää ja saa elää. Se saa olla osana arsenaalia vaikeiden päivien varalle. Aion kuitenkin saada egoni lopultakin ymmärtämään, että sen on kunniakasta kulkea sydämen tietä.
Vanha ystäväni epäilys on puolestaan käytännön asioiden kimpussa. Jaksaako kihlattuni odottaa, kuinka talous pysyy kurissa (minulla on tunnettu ja suuri reikä lompakossa), opinko olemaan avoin ja auttaako tämä matka minua vahvistumaan tulevaa varten. Se myös huolehtii toisista ihmisistä ja heidän teoista, sekä siitä, millaisia ihmisiä matkalla tapaan. Se ei kyseenalaista selviytymistä sinänsä, vaan kuvailee tulevan tuskan ja kuran vaihtoehtoja. Aluksi se vain maalaili kuviaan ja intoili niistä, mutta nyt se on rauhoittunut. Epäilys tietää, että minulle tuska ja kura ovat kuitenkin ja loppupeleissä huomattavasti kotoisempia maisemia kuin rauhan saavuttaminen. Paskassa osaan  kyllä painia.


Ystävykset ovat siis rauhoittuneet ja antavat minun olla se onneen kirottu koltiainen mikä olen. Siihen auttoi alkumatkan luonto ja rauha ja tämän tilan viimeisteli tukian farmin henki.

Alku 16.-30.5.

Karhe, Ruovesi, Helvetinkolu, Siikaneva, Uitos, Vilppula.

Ensin oli 45 euroa rahaa, epävarmuuden tuhannet kysymykset ja vapaudesta hölmistynyt mieli. "Nyt se alkoi, mutta mikä?" Kauan kaivattu irtiotto oli vain kohiseva päänsisus ja leipää huutavat reidet, vapauden maisemama riepurepaleinen taivas ja talousmetsät. Silti, tai juuri siksi olin hiljaa hyvin tyytyväinen. "Tästä pääsee vain eteenpäin".

Helvetinkolulla ja Siikanevalla kävin lepäilemässä epäilyksen ja pelon aallot pois. Kuvailin lintuja ja kaiken maailman öttiäisiä, pohdin matkani mielekkyyttä ja kihlattuni osaa, sekä hyväksyin sen tosiasian, etten ikävöi mitään. (Mitä nyt öisin oman myyriäisen tuhinaa ja lämpöä.) Älkää loukkaantuko ystävät ja rakkaat. kyllä minä teitä kaipaan, mutta kiireettä, ilman tarvetta. Tämä on klisee, mutta totta: Lähdin, jotta voin elää kanssanne. Ensin on kuitenkin hommia sielun kanssa.
Tunne vahvistui porukoiden paratiisissa. Isän ja äitipuolen hellän älykkäässä huomassa puolikas halusi olla taas kokonainen ja itsensä näköinen. Siksi sieltä oli hyvä lähteä, vaikka mökillä niin mukava olikin olla.

Siis kohti itää, eli pohjoisen kautta Vilppulaan. Varsinainen kulkurireissu alkoi. Oli pakkokin alkaa, koska rahat olivat loppu ja muonaa oli (on) vajaaksi viikoksi repussa. Hieman jännitti tuleva, mutta samalla uskoin, että kyllä joku muonaa ja yösijan antaa työtä vastaan.

Jos minä usein kiroankin ihmisotuksen alinpaan helvettiin, niin luojan onni on se, että vilpitön usein törmää hyviin ihmisiin. Vai sanoisinko, että normaalioloissa ihmiset useinmiten antavat hyvyytensä elää. Poikkesin Vilppulan St1:lle tupakin ostoon ja lähdin sieltä mukanani numeroita, joista kysyä apumiehen hommia. Laivarannassa sain leiriytyä ilmaiseksi ja seuraavana päivänä heti ensimmäinen puhelinsoitto tärppäsi. Helppoa eikö vain? En usko, että koko matka on tällaista ruusuilla tanssimista, mutta tiedän, että tämän kaltainen alku auttaa jaksamaan tulevissa tuiskuissa.

Istun nyt Tukian tilalla omassa huoneessa. Isäntäväki kuuluu oikeasti reiluihin ja hyviin ihmisiin ja tunnen olevani ennemminkin vieras kuin kulkuduunari. Hommana on purkaa kanalan rakenteita siivousta varten ja touhuamme verkkaisesti. Työ ei todellakaan tapa ja jos siinä nyt vähän haisua on, niin eipä se haittaa. Nenäni on siksi tupakan raiskaama, etten kananpaskan aromia juuri huomaa. Olen täällä vielä hetken, päivän tai pari ja lähden sitten jatkamaan. Totta puhuen: vaikka täällä on hyvä, niin pian alkaa olla taas aika olla itsekseen.