Rautarouvalle lapion varteen

Levi

Sain töitä Hullusta porosta. Vähän sieltä ja täältä kyselin ja oikeastaan kaikkialla sanottiin, ettei meiltä, mutta Päivikillä varmaankin on. Odottelin Wanhan hullun poron baarissa jokusen tunnin ennen kuin illalla yhytin omistajattaren. (Outo odotusaika jäämeren ja korpitien hiljaisuuden jälkeen. Tumma rock, lasien kilinä, puheensorina, alkuillan rauhallinen juopottelu ympärillä. Toinen puoli mieltä oli jängänperän poika työtä hakemassa, lakki kourassa katsomassa hienon maailman väkeä. Toinen puoli muisti vanhat kapakat ja syntiset kadut, tunsi sylkihelmen huulilla ja pyöritti turhautuneena kahvikuppia. Jälkimmäinen olisi ottanut mielellään oikein perusteellisen irtolaiskännin ja nollannut matkan. Ainakin aluksi tunsin niin, mutta kun illan edetessä juottolaan valui yhä enemmän hiihtoturistia ja hiljainen hämy katosi lomalaisten hekotuksen alle, niin jano katosi. Turhan kevyttä ja hassuttelun haluista keikkumista omaan oloon.)

Odottelu palkittii ja tapasin päivikin. Viisikymppinen nainen on melkoinen legenda alueella eikä aivan aiheetta. Ollut aikanaan rakennuksilla ja tehnyt kaiken näköistä työtä, kunnes osti grillikioskin ja hyppäsi toisten palkoista omilleen. Omistaa nyt jokusen kymmentä ravintolaa ja hotellia ja imperiumin luomiseen mahtuu monta tarinaa ja henkilökohtaista kommellusta, joista huhut ja jutut kiertävät. Mitään kiiltokuvaa hänestä ei ole annettu, mutta yleisesti ottaen häneen suhtaudutaan hilpeän hyväksyen ja rehellisesti kunnioittaen.  (Olen kysellyt ja ohimennen lypsänyt ihmisiltä tietoa. Inarin noidan jälkeen olen tullut varovaisemmaksi.) Ensinäkemältä Päivikin olemus teki minuun hyvän vaikutuksen. Hän on hieman huolissaan olevan näköinen, siististi pukeutunut, mutta ronskiliikkeinen ja kansanmukaisesti lähestyttävä nainen, joka puhuu selkeitä lauseita ja jonka silmissä välähtelee kirkas, itsensä tiedostava ja vekkuli äly.

Päivikki lupasi töitä ja pyysi tulemaan seuraavana päivänä konttorille kapakan yläkertaan.

Väliyön nukuin Golfkentän viereisessä kodassa. Illalla siellä oli tietenkin kulkijaa. Saapuessani nuortaväkeä, suksivuokraamon ja kauppojen kausilaisia. Aluksi heidän joukkoonsa meno harmitti, sillä jos en kovin ennakkoluuloinen olekaan luonteeltani, niin hiihtokeskuksien nuorisoa kohtaan olen aina tuntenut antipatiaa. Sain nyt nenälleni. Mukavia, reippaita ja hyväkäytöksisiä nuoria. Laskivat pulkalla, maistoivat hieman hapanta, naljailivat keskenään ja paistoivat makkaraa. Eivät kiroilleet, mikä hämmästytti kummasti. Toivottivat lähtiessään hyvät yöt.
Nuorison lähdettyä paikalle kömpesi vielä kaksi luonto-opasharjoittelijaa. He kehuivat leviä ja sen henkeä, kertoivat vaikeista venäläisturisteista ja totta kai puhuimme eräilystä ja sen antoisista haasteista. Lyhyen turinan jälkeen lähtivät ja minä sain tehtyä pesän. Taivaalla hehkui kauniit tulet.

Seuraavana päivänä sovimme työasioista ja majoittumisesta. Sen piti olla oikeastaan lepopäivä, mutta virallisten jälkeen lähdin polkustamaan asunnolle, polkustin vajaa kahdeksan kilometriä huti ja sain aikaiseksi ihan reippaan liikuntapäivän. (ottaen huomioon myös aamun polkemiset ja muut heilumiset.) Onneksi täällä on hyvät tiet. Muuten olisi voinut vaikka harmittaa.

Työ alkoi ja on yksinkertaista. Tyhjennän kevättä varten terasseilta niihin kertyneen lumen, Avaan vähemmän tärkeitä polkuja ja poistan polanteita, joihin muillla ei ole aikaa. Katollekin pääsen, mutta niille kiivetään porukalla. Homma on mukavan zeniläistä ja asfalttikoulun mitoilla leppoisaa lapion ja kangen heiluttelua. Viikolla työtä ja viikonloput ilmeisesti vapaana. Ainakin nyt on vapaa, mikä onkin paikallaan jalkojen kannalta. (Ja muutenkin. eilen ajattelin taas lähteä iltaan, mutta en sitten jaksanut. Olo on vain lepoa kaipaava pyöräilyn ja eräilyn jälkeen.) Työsuhde-edut ovat hyvät. Ruoka, punttis, hissiliput ja suksivuokra. (Laskettelurinteet eivät kyllä ole koskaan olleet minun asiani, mutta kai sitä joku päivä käyn rinteessä. Ainakin kuuvaamassa, jos en muuta.) Ainoa vähän "rempallaan" oleva asia on kämppä, jonne on kai lähiaikoina tulossa muutama bulgarialainen työntekijä lisäkseni. Tulevat jos tulevat, sillä Gamvikin putkikiro seuraa täälläkin. Ensin ne olivat jäässä ja eilen sitten huomasin vesisäiliön ruostuneen puhki (Vuosimallia 68). Vessa kuitenkin toimii tarvittaessa ja pesulle pääsen punttisalin saunaan. Purkutuomion alla (rakentavat tilalle hostellin) oleva läävähän tämä, mutta lämmin, tilava ja voittaa aina laavun, tai kodan. Ja joka tapauksessa paremmassa kunnossa kuin Gamvikin mökki.

Jos ei ota huomioon hieman vierasta oloa, joka minulla tällaisissa turistirysissä on, niin vaikuttaa siltä, että jään tänne kevätpäivän seisaukseen asti odottelemaan kelejä. Ainakin toistaiseksi jään ja koetan samalla oppia näkemään tällaiset paikat sisältäpäin ja vähemmän ärsyyntynein silmin.

Korpitaival

Levi

Otti viikon polkustella Pokan tietä Inarista tänne Leville. Kesällä sama väli olisi mennyt kahdessa, kolmessa päivässä, mutta talvi on hieman toista syrjäteillä. Lumen lisäksi vastuksena jäiset pyörät ja vaihteet. Käytössä vain kevein vaihde, mikä pitää reidet kunnossa. Vaan ei voi valittaa. Korpi on kaunis ja saan nyt pientä taistelutyydytystä epäonnisen hiihtoretken päälle. Oma ilonsa ovat ohiajajat. Kesän hilpeat hymyt ovat vaihtuneet puhtaaksi hölmistykseksi. Kuka uskoisi näkevänsä keskellä tuiskuista korpisuoraa pöhelön polkupyöräilijän peräkärryineen. Laavupaikat ovat toinen hämmennyksen aihe. Kuljettajat ihmettelivät aikansa huomioliivein varustettua peräkärryä penkanpäällä. Miettivät onko jollain hätä, vai mikä merkki se on, kunnes huhu kiersi ja näkivät minut polkustelemassa. (Pokan kylässä tästä kuulin.) Yhtenä aamuna, juuri kun kyykin laavun takana housut kintussa, ohi mateli auto, joka hetken perästä peruutti paikalle. Ehdin juuri vetäistä housut jalkaan ja potkia lunta läjän päälle ennen Saksalaisen pariskunnan vierailua. Tulivat ottamaan kuvan ja päivittelivät hetken. (Laitan asentoni lähelle tietä, yleensä muutaman kymmenen metrin päähän. Hankeen ei jaksa kauas tahrustaa ja vielä vähemmän jaksan vetää pyöräyhdistelmää mukanani korpeen.)

Barentsin karuuden jälkeen kotoinen metsä on tuntunut lämpimältä ja turvalliselta. Silloinkin, kun on tuullut ja tuiskunnut, tai jalat ovat kapinoineet tulipuiden hakua vastaan. Gamvik oli hyvä karaisu tänne. Oikeastaan ainoa kiro on ollut makuupussin vääjäämätön kastuminen. Siksi viimeyön majoitus Harjun mökeillä tuntuikin luksukselta. Näin ukon pihalla ja kysyin yösijaa vastaan hommia. Työtä ei juuri ollut, mutta majoittivat ja ruokkivat kulkijan yhdeksi yöksi. Oli outoa käydä helposti nukkumaan, olla puhdas ja herätä jalat pehmeällä matolla. Vähän huonosti nukuin. Siksi kovin oli kuuman tuntuista.

Pariskunta oli erinomaisen mukava. Harmi, etteivät antaneet ottaa kuvaa. Ukko vuotta vajaa kahdeksan kymmentä, emäntä hieman nuorempi. Tavanneet aikanaan savotalla, raivanneet tilansa ehjään korpeen, kasvattaneet lapset ja karjaa ja siirtyneet mökinvuokraajiksi kolmisenkymmentä vuotta sitten. Silloin isäntä jäi metsähommista sairaseläkkeelle. Vaatimattomat ja huumorintajuiset ihmiset. Tänäpäivänä antavat ajan kulua ja puuhastelevat pikkuisen. Ukko huhkii puusavotassa joka päivä, ruokkii metsäkaurista ja seurailee elonmenoa. Emäntä pitää tupaa, nikkaroi mööpeleitä ja juttelee mukavia.

Heiltä kuulin myös hyviä kuvia alueen elosta. Läheinen kultakaivos ei ole Talvivaara. Ei ainakaan vielä. Enemmän se on seudun pelastus Levin ohella. Suuri työllistäjä, kansan auttaja lahjoituksineen ja pr-töineen. Kuulin myös Pokan entisestä baarin pitäjästä. Luku ja laskutaidoton emäntä, joka sai rahaa maata myymällä, mutta piti kahvilaa, jossa sitten laskutti miten sattui, lypsi tarvitseville kahvimaidot pyydettäessä ja omisti mustan saabin, kun ravintoloitsijoilla sellainen kuuluu kuulemma olla. Ja kuulin minä tarinan Lisman ministeristäkin. Miehestä, joka sata vuotta sitten huijasi koko kylää esiintymällä ministerinä, joka suunnitteli korpikylään tietä. Keräsi rahat, hakkautti metsää ja häipyi kupattuaan kaiken. Vain yksi isäntä osasi pitää varansa. Lisma oli viime keväänä otsikoissa, koska se on edelleen viimeisiä paikkoja ilman internettiä. Tiensaivat joskus kahdeksankymmentäluvun lopussa.

Nyt sitten täällä levillä. Hieman kauhistuttaa tämä turistien paljous, mutta hommia tarvitsen, joten kierrän kysymässä. Muutamaan paikalliseen olen jo ehtinyt luoda kontaktin ja he auttavat, miten pystyvät, ainakin kannustavat. Yhdessä katsottiin jo syrjäisempi laavupaikka, jos ei majapaikkaa tänään löydy. Koetan onneani tänään ja huomenna. Jos ei lykästä, jatkan sitten kohti Kittilää ja sieltä Kolaria.

Takaisin pyörän päälle

Inari

Saavuin kolme yötä sitten tänne Inariin vanhan papin kyydillä. Sama äijä, joka syksyllä heitteli heinäpalloja sikari suussa ja jonka Söllefjordin pappilassa nukuin ensimmäisen norjan yöni. Pappi tuli tuomaan hätäapuheinää Gamvikiin ja haki samalla minut romuineni tänne. Kyyti tuli yhdennellätoista hetkellä. Olin lopullisen turhautuneen väsynyt hostellimme sekoiluun, huhumyllyt huijareista ja avustusten välistävedoista jauhoivat ja levottomuus vaivasi jalkoja. Oli hyvä päästä pois ja saada etäisyyttä ja selkoa asioihin. (Ja jälleen tuli todettua, että jokaisella on syytä katsoa peiliin Gamvikin pajatsossa. Minä unohdin yhden asian, toinen toisen ja kolmas kolmannen ja kaikki hikoilivat sisällään, riensivät omissaan ja kommunikaatio ei toiminut. Kaiken päälle kyläläisten huhut, väsymys auttamiseen ja kaiken sekavuuden synnyttämä epäluulo. Jos jotain hostelliprojektista opin, niin sen, miten projektia ei kannata aloittaa. Ei vaikka se nyt näyttääkin onnistuvan ja toivon sen onnistuvan. Toisekseen opin, etteivät moiset yritykset ole minun heiniäni. Rakastan liikaa selkeyttä ja sujuvuutta, sekä turhaudun ja stressaanun nopeasti. Varsin turhaudun, jos tunnen jääväni tapahtumien vangiksi ja niin Gamvikissa kävi.)

Täältä Inarista minun piti jatkaa matkaa oikeastaan välittömästi. Jäin kuitenkin huomiseen asti. Hyvä näin. Ehdin antaa ajatusten asettua ja kuljeskella hissuksiin Inarin katuja. Ehdin myös kävellä jäniskoskelle saukon jälkien perässä ja haistella pitkästä aikaa puita. Puut ovat pieni ihme ja lahja neljän kuukauden arktisen majailun jälkeen. Täällä kaikki on pehmeämpää, kotoisempaa ja turvallisempaa ja vain, koska täällä on puita. Lämmin kotoisuus ja muutama pikku keskustelu. Se riitti pesemään pahimman paskan maun pois Gamvikin työmuistoista. Loppujen lopuksi tuo työrupeama tulee jäämään muistoihin yhtenä hulluimmista yritelmistä, missä olen koskaan ollut mukana ja missä kaikki on alusta asti mennyt hankalimman kautta kuin kohtalon käskystä. Pehmeys ja puut, hiljaiset kävelyt antoivat myös etäisyyttä rakastamaani Gamvikiin. Se uniaika on nyt ohi ja arki piskuisessa kylässä. Ihmiset muistan, tuulet muistan ja jonain päivänä palaan sitä kaikkea tapaamaan, mutta nyt olen taas kulkumatkalla, vapaana, irtolaisena vaeltamassa. Täällä Inarissa on ollut hyvä tasoittua ja palata lähtemään.

Voin kai sanoa viettäneeni läksiäisiä tänään Eskon kanssa. Kävimme illalla pystyttämässä kodan heidän turistiohjelmaansa varten. (Kuskaavat hevosreellä turisteja kodalle, missä Satu sitten ennustaa ja touhuaa lapin noitana.) Ensin hieman maistoimme palasta Eskon kotona ja sitten ajelimme kotiniemeen, mistä jatkoimme moottorikelkalla yli järven sen etelärannalle. Sinne kasasimme riukukehikon, pähkäilimme kodan pystyyn ja touhustimme takaisin kylälle. Harvakseltaan puhellen, rauhassa tehden, hyvällä mielellä. Erotessa hyvästit olivat sydämelliset ja kumpikin aidosti iloinen tutustumisesta, toivoi uutta kohtaamista ja yhteistä erävaellusta. Eskosta ja iltapuhteesta jäi syvän hyvä mieli.
(Hyvä mieli jäi Sadustakin, vaika kaiken karvaista Gamvikin aikana ehti tapahtua ja vaikka sain itse maksaa pitsani viimeisellä aterialla. (En sano, että sadun olisi se pitänyt ehdottomasti maksaa, mutta sanon sellaisen kuuluvan hyviin tapoihin. Varsin kuuluvan, kun en kauheita palkkoja ole pyytänyt. No, olen saanut asustella hänen toisessa hostellissaan tämän Inarin ajan ja ollut sikäli onnekas, ettei yhteishuoneeseen muita ole tullut.) Niin, ehkä työnantajana Satu ei kuulu suosikkeihini, mutta ihmisenä hän on mukava ja eloisa, ehkä narsismiin taipuvainen, mutta antoisa tuttavuus. Ja toivon tämän tuttavuuden jatkuvan.)

Huomen aamulla virastoihin kertomaan, että olen jälleen suomessa. Sitten pyörä valmiiksi ja matkaan kohti Leviä ja Muoniota. Mukava mieli lähteä. Sellainen pehmeän uninen ja halukas olo.

Kaatuvat haaveet

Gamvik

Suuri arktinen vaellus tyssähti heti alkuunsa. Keli oli oikeastaan mitä mainioin. Kylmä kyllä ja toisena päivänä pientä tuiskun poikasta, mutta kaikkinensa mitä parhain vaelluskeli. Silti päätin keskeyttää kolmen päivän jälkeen. Syynä ylängön jäinen ja joiltakin osin riiittämätön lumipeite. Enhän minä idiootti muistanut, ettei täkäläisellä ylängöllä pääse oikein minnekään perinteisillä metsäsuksilla. Olisin tarvinnut kunnon metallikanteilla varustetut ja liisterissä uitetut etenimet. Haraldilta lainatut nousukarvat auttoivat hieman, mutta silti eteneminen oli luistelua, työlästä ja ennenkaikkea aivan liian hidasta ruokavarantoihin nähden. Laskin ruokien riittävän juuri ja juuri hyvällä kelillä suomen puolelle. Mitään myrsky-, tai muuten pahan kelin varoja ei olisi ollut. Ennen kaikkea päätökseen vaikutti kulun tuskaisuus. Jos reissu on hyvällä säällä puhdasta suorittamista, niin onko se arvoisensa luontokokemus? En kuulu siihen ihmisryhmään, joka saa nautintoa vitutuskäyrän venyttämisestä ja voitetuista kilometreistä. Yksin kylmyys ja arvaamattomat kelit olisivat olleet riittävä vastus, joten yhdistelmä kylmä ja sutivat sukset, sekä ajoittainen ahkion kiskominen paljaassa kivikossa ylittivät kynnyksen. Lopetin Hopseidetin suppilossa, josta Royn oli vielä helppo tulla hakemaan minut pois. (Hopseidet on kapea kannas, joka yhdistää tämän niemimaan mantereeseen ja josta reittini takaisin ylös tuntureille olisi hetken matkaa kulkenut valtatietä myöten. Tuon suppilon jälkeenn olisin siirtynyt lopullisesti erämaan kätköihin.)

Nyt tietenkin nolottaa ja harmittaa. Moni muu olisi vielä jatkanut. Minä lopetin vähän kuin varmuuden vuoksi ennen ihmeempiä. Suuret suunnitelmat, suuri ajatus. Nyt kuin haihattelua. Olisihan tuo ollut mukava kulkea, kokea, nähdä, kuvata ja tietää kaiken päälle tehneensä jotain poikkeuksellista. Olisi ollut mukava tutustua arktiseen maailmaan sisältäpäin ja tunnustan, että olisi ollut hyvin mukavaa paistatella sankarin paidassa. Nyt sen sijaan kuuntelen lauseita: "Olisin minä sen voinut jo ennalta sanoa...", "Heh, heh, taisi olla kylmä siellä ylhäällä..." Muutaman päivän ottaa ylpeyden päälle ja turhamaisuutta kaihertaa.

Toisaalta: Näin minä nytkin karua maata, opin siitä ja sen, minkä puhallustauoilla ehdin katsoa, totesin jäätävän kauniiksi. Ehdin myös nukkua lumikuopassa (Siten mukava paikka, että tuhisin kuin murmeli 12 tuntia tuiskun vuoraamassa pesässäni.), tutustua sopuleiden talviaikaan ja hämmästellä ketun elämää jäälakeuksien keskellä. Koin auringon ja kuun, kuulin toisena yönä maanalaisten orkesterin soittoa. (Se oli aika hämmentävää. Heräsin vaskipuhaltimien selkeään melodiaan. Tiedä sitten missä tuuli leikki, mutta niin oli oikeasti soitetun kuuloista, että hetken uskoin menninkäisiin.)

Suuri seikkailu kutistui kolmen päivän piipahdukseksi. Nyt odottelen heinäkuorman saapumista ja kyytiä Inariin. Nielen karvasta realismia.

Uuden edessä

Gamvik

Viimeinen ilta täällä perimmäisessä pohjan perukassa. Huomenna, aamun noustua ja nousevan tuulen laannuttua lähden hiihtämään kohti Inaria. (Toivon että lähden, toivon että tuuli pysyy, kuten ovat ennusteissa luvanneet. Myrskyyn en viitsi lähteä puskemaan ja muutenkin ajattelen, että ensimminen päivä erämaassa on parasta ottaa rauhallisesti. Siten mieli ehtii asettua oikealle asetukselle.) Olen onnellinen uudesta ajasta ja uudesta huolettomuudesta. Pakko sanoa, ettei tätä työpaikkaa jää ikävä. (Heposia ja kylää jään kyllä kaipaamaan.)

On myös pakko tunnustaa ilon alla mahassa pyörivä melkoinen levottomuus.

Edessä vajaa kolmesataa kilometriä erämaata ja siitä ensimmäinen satakilometriä arktista ylämaata. Suomen pakkaset eivät jännitä. Niihin olen tottunut ja kotomaassa on sentään lunta, johon kaivautua kylmää pakoon. (Ja aika nopeasti rajan jälkeen myös tervasta poltettavaksi.) Sen sijaan arktisella alueella vaellan nyt ensimmäistä kertaa kunnolla yksin ja lumitilanne tällä niemimaalla on poikkeuksellisen surkea. Hieman jännittää kuinka hyvin pystyn suojautumaan myrskyn iskiessä. Ja ylipäätään hieman jännittää kuinka mukavaa, tai epämukavaa matkasta tulee. Uskon kyllä, että mukavaa, vaikka toki kesää vasten lähtiessä olo olisi kokolailla huolettomampi.
Suunnistaminen tasaisella, lähes maamerkittömällä ylängöllä on toinen kysymys. Siksi seuraan merkattua kelkkareittiä. Uran pitäisi olla simppeli ja gps:n tuella turvallinen. (Gps siksi, että voin tarvittaessa tilata pelastuskopterin tarkkaan paikkaan. Muuten turvaudun perinteiseen karttaan ja kompassiin. Alueen tasaisuuden takia kännykkä toimii oikeastaan koko reitillä.)

Toinen levottomuuden aihe on ylipäätään uuden ajan alkaminen. Taas tienpäälle, kohti uutta ja tuntematonta. Olen innokas ja minua laiskottaa yhtä aikaa. Ehdin jo juurtua tänne, tottua ennalta-arvattavaan arvaamattomuuteen. Tämä levottomuus on sitä uuteen hyppäämisen repivyyttä, joka tuntuu aina vanhan ajan lopussa. Se on ohi ensimmäisten kilometrien jälkeen.

Kolmas syy on saamani apu. Paikalliset, varsinkin Roy ja Harald, ovat varustaneet hölmön suomalaisen. Perusretkeilyyn minulla on kaikki, paitsi ahkio, jonka Harald lainasi, mutta arktiseen en ollut varustautunut ja rahatkin loppuivat kesken. Tai eivät loppuneet, mutta en päässyt vaihtamaan euroja kruunuiksi, koska niemimaan pankki on säästösyistä ajanut valuutan vaihdon alas huhtikuuhun asti. Saatana senkin! Olisi ollut tyylikkäämpää maksaa itse viimeiset ostokset kuin turvautua Royn karttoihin ja leipään. (Tosin mitäs minä, kun kuitenkin on rahaa ja suomessa saan taas vaihdettua ja lähetettyä takaisin. Seuraajallani on hankalampaa, sillä talon kruunukassa on tyhjä ja lähin vaihtopiste parin sadan kilometrin ja kahden myrskyalttiin ylängön takana. Toisekseen sain suurimman osan ruuasta postissa tänne.) Paikallisilta olen raha ja kartta-avun lisäksi saanut lainaksi kasvomaskit, suksiin nousutassut, gepsin, lapion ym. tilpehöörää, joita ilman ylängölle ei vain voi lähteä. Massussa tuntuu oudolle, koska kiitollisuuden velka unelmani mahdollistajia kohtaan on lähes hävettävän suuri. (Lainaa vain, mutta silti ja juuri siksi. Jo tämän helkatin majatalon eteen paikalliset ovat antaneet enemmän kuin tarpeeksi.)

Pidin eilen pienimuotoiset läksiäiset. Lampaan paistia, sieniä ja herukkamehua (jonka alkoholittomuudesta Harald jaksoi muistuttaa.) Oli mukavaa ja lämminhenkistä, paljon kauniita sanoja ja hirtehistä huumoria. Ulkona puhkui myrskynpoikanen kuin muistutuksena siitä, miksi täällä naapuri ja ystävyys merkitsevät niin paljon.

Jännitys tulevasta, haikeus jäävästä ja ilo vapaudesta. Siinä tunteet tälle illalle.