Liminka, Hailuoto, Ruka
Viimeisimmän viikon säätä voisi kuvata vaihtelevaksi. Päivä aurinkoa, sitten päivä lumisadetta ja sen jälkeen taas poutaa. Kevät vääntää talven kanssa. Minua kelivaihtelut lähinnä ilahduttivat. Löysin Temmesjokisuulta kelpo kiintolaavun ja Hailuodon vierailun aikana Ulkokaron autiokämpän. Kuivat nukkumasijat ja tulipuut. Tuiskut ja pakkaset eivät päässeet häiritsemään ja niin viikosta muodostui mitä parhain luontoretki.
Temmesjoen suistolla minun piti alun perin olla vain yksi yö. Paikka kuitenkin siksi mukava ja hanhirikas, että jäin laavulle. pariksi yöksi. Illat polttelin tulia ja tuumailin luonnon ihmeitä, kuuntelin jääpadon rutinaa ja meri-, sekä metsähanhien ylilentoja. Päivät kuljeskelin ympäröivässä maastossa. Kosteaa peltomaata, soita, suiston pusikoita. Isoa ja pientä lintua pilvin pimein. (Minulle mieluisia erikoisuuksia pyrstötiaiset ja isolepinkäiset.) Vietin pitkät ajat laavulta parin kilometrin päässä olevalla lintutornilla. Sieltä näki koko suistoalueen ja Limingan lahden.
Samalla näki ihmisen kulttuuria. Lahdella on keinotekoisia saaria, joille kalastajat ovat laittaneet pikkuisia mökkejä. Samoin suistolla on pieni pyyntimiesten mökkikylä. Keskellä kosteinta ja upottavaa letteikköä jokukymmenen pikku tölliä jalaksilla. Tunnelmainen, osin hieman uhkaavan hiljainen paikka. Opasteet puhuvat kalastajakylästä, mutta seinille naulatut hanhen siivet, maastokuvioiset ja naamioverkkoiset veneet, sekä "The tappaja" singeeraukset kertovat oikean intohimon kohteen ja luonteen. Alueen roskaisuus ja luontopolun haulikolla raiskatut opasteet antavat päälle omanlaisensa punaniskamausteen. Kävellessäni autioita polkuja mökkien välissä mielikuvitus laukkasi. Loistava miljöö b-luokan kauhu-, tai jännityselokuvalle. (Degeneroituneet, umpijurriset punaniskat jahtaamassa ja lahtaamassa bongarihippejä usvaisella suolla.)
Tuhansien hanhien ja keväässä uinuvan suiston, kaiken peittävän sirkutuksen ja kaakatuksen ja lehahtelevan elämän, sekä mökkikylän ja ihmisjälkien sekoitus oli vaikuttava. Unohduin tornissa, tai pusikoissa tunneiksi tunnelmointiin ja vapaaseen ajatuksen juoksuun. Elämä huumasi, vei mukavaan ja seesteiseen uneen.
Ei ollut aivan helppoa repäistä itseä liikkeelle tuosta unesta. Halusin kuitenkin käydä Hailuodolla ja tutustua saareen, jonka väestö lähes lakkasi olemasta isovihan aikana. (Venäjän tsaari komensi joukkojaan olemaan muuten ystävällinen suomalaisia kohtaan, mutta tappamaan kaikki pohjalaiset. Hailuodon kohdalla tekivät tuloksellista jälkeä.) Koska saari on iso, en reilussa vuorokaudessa ehtinyt nähdä paljoa. Itärannat kuitenkin ja itse kylän. Jo tämä pieni otos sai ihastumaan paikkaan.
Heti lossirannalla koin kotoisen vastaanoton. Satama kahvilassa kaksi isäntää perehdytti minut pessimistien toiveikkuuteen. Kertoivat saarelaisilla olevan jos jonkin sortin suunnitelmia turistien houkuttelemiseksi, mutta kaiken kaatuvan jo lähtöönsä ajatukseen: "ei tänne kuitenkaan kukaan tule". (monella tapaa tuli Gamvikin väki mieleen.) Mukavat ja mustalla huumorilla varustetut sedät. murjoivat ilkikurisin kommentein kaiken siltasuunnitelmista Marjaniemen majakkaan ja työkulttuuriin. Neuvoivat lopuksi yöpaikan.
Ulkokaron kämppä on pilkkijöiden suosiossa. Tapasin heistä muutaman ja ihmettelin miksi saarelle ei muka saa väkeä. Kohtaamani äijät saapuneet satojen kilometrien päästä Ojakylänlahdelle ahvenia narraamaan. Paikka kuulu saaliistaan ja maine silti huoompi kuin todellisuus. Näin äijien vetävän naamat punaisina ahkioita, jotka pursusivat 200-500 grammaisia ahvenoita. (Yksi äijä lastasi autoonsa yli 25 kiloa kalaa ja vieressä mätettiin saman moisia ämpäreitä konttiin.) Pilkkijöitä on siksi paljon, että osa tulee paikalle asuntoautoilla vrmistaakseen parkkipaikan. Kämppäänkin heitä kömpesi. Tällä kertaa tosin vain kaksi isäntää minun lisäkseni.
Ukot ovat ammattikalastajia, mutta harrastavat pilkkimistä. Tulivat tupaan illan hämyssä ja lähtivät ennen neljää aamusyöntiä vastaan. Välissä ehdimme jonkin verran jutustella ennnen lyhyttä unta. Tulevat Talvivaaran vaikutusalueelta ja oli mielenkiintoista kuulla kalastajien näkökulma vesien pilaantumiseen. Ymmärrettävästi se ei ollut kovin valoisa. Tienestien tuhoutumisen lisäksi olivat huolissaan ihmisten terveydestä yleensä. Toinen totesi lakonisesti, että kohta ei päästöt haittaa, kun kaikki kuolevat syöpään ja seutu tyhjenee. Kuulin myös kalastajien ja ympäristöväen liitosta näytteidenottosodassa. Kaivoksen ja elykeskuksen miehet mittaavat sieltä, missä tietävät arvojen olevan matalimmillaan. Vastapuoli on sitten teettänyt omia tutkimuksia omalla rahalla ja oikeista paikoista. Sota on kovaa ja tunteet kuumia. "Nyt punnitaan todellista tahtoa säilyttää elämä ja oikeat arvot".
Seuraavana päivänä polkustelin ympäriinsä. Saari on kuin elävä museo. Totta siellä on moderniakin paikkaa, mutta vanhat tilat, pikkuiset tiet, laajat pellot ja kangasmetsät, sekä merenlahdet ja ruovikot elävät ajatonta tarinaa. Kevät talvellakin paikka on uskomattoman kaunis. Päivän kruunasi hetki Kirkkosalmen lintutornissa. Tapasin siellä muutaman petobongarin. He olivat tulleet seuraamaan petolintujen muuttoa (Hailuoto on yksi pääreitin pisteistä) ja tähyilivät samalla yleistä kevään etenemistä. Ensin oli hiljaista, mutta puolenpäivän aikaan alkoi tapahtua. Ensi yksinäinen maakotka, sitten pari merikotkaa, ruskosuo- ja varpushaukka, kunnes taas maakotka ja lopulta jatkuva piekanojen ja hiirihaukkojen harva jono. Yksittäin, tai pareittain petoja lipui taivaan läpi ylitsemme. Yleensä ne olivat niin kaukana, ettei silmällä nähnyt kuin mustaan pisteen. Pääsin kuitenkin joukkoon mukaan ja vuorottelin pulskan ukon kanssa kaukoputken tihrustelua. Tosibongareiden touhua oli mukava seurata, vaikka puolet puheestaan oli minulle täysin käsittämätöntä termistöä. Imin tietoa minkä pystyin ja kärsivällisesti sedät jaksoivat amatööriä valistaa. Kiitos heille.
Paluumatkalla Liminkaan pysähdyin vielä Temmesjoelle yöksi. Juoksin kilpaa auringonlaskun kanssa ja koin ajan suhteellisuuden. (Ympärillä hiljaa punertuva taivas, raukea maisema ja luonnon verkkainen kulku ja sitten minä röhmeltämässä kuin pirun ajama Paavo Ruotsalainen pitkin sohjoista suota, jotta ehdin lintutorniin kuvaamaan auringon katoamisen horisontin taa. Kuka mitenkin.)
Viikonloppuna siirsin sitten kamani Päivin autotalliin ja piipahdin vielä pubivisassa. Lauantaina Isä noukki minut Oulusta mukaansa tänne Rukalle, missä parhaillaan väki heräilee yläkerrassa aamutoimiin ja ulkona on vielä täysi talvi. Kiintolaavulta edustusmökkiin. Tästä ajasta sitten myöhemmin lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti