Vanhat konnut

Kukkolankoski, Tornio

Ylitorniosta polkaisin Kukkolankoskelle. Suoraan tornioonkin olisin voinut jatkaa. Halusin kuitenkin viettää yön kosken rannalla. Euroopan suurin vapaana virtaava koski, mutta se on sivuseikka. Minulle kukkola on lapsen muistoja. Kuohuva virta, savukalan tuoksu, lohta lippoavat äijät, vanhat talot ja aitat, kesä. Nyt ei ollut kesä, ei tuosuja, ei äijiä, mutta oli kohiseva koski, jäälautat, rakennukset, hiljaisuus. Tulipaikalla ei ollut puita, joten kokkailin keittimellä ja kömmin aikaisin viileätä huurua makuusäkkiin piiloon. Säkin pohjalta lueskelin laavun kattoon poltettuja rakkauden tunnustuksia, sekä "vak" ja "fac" protesteja. Joku tuumi Tornion olevan paska, mutta se miete oli sutattu ja päälle tuhrustettu: "Ei oo". Itse olin Tornion aikana niin pikkuinen, etten osannut illan hämyssä ottaa kantaa. Makustelin vain.

Aamulla tervehdin koskikaraa ja etelään palaavia joutsenia. Lähdin aikaisin kohti kaupunkia. Ohitin Vojakkalan koulun, jonka päädyssä perhetutut asuivat ennen kuin muuttivat vanhaan kotiini Kivirannassa. Meidän perhe muutti silloin etelään. Muistoja.
Kiviranta ja kohti keskustaa. Lisää muistoja. Eritoten vanhan puutalon kohdalla. Siellä kävin ensimmäisen kouluvuoteni ja sen alta etsimme asekätköjä ja saksalaisten ruumiita. Vuosi 80, mutta tarinat vanhasta sotasairaalasta, jona koulu sodan aikana toimi, saivat penikoiden mielikuvituksen elämään. Nyt vanha koulu rapistua repsotti romupihan ympäröimänä.
Tornion saari, sienen mallinen vesitorni ja kellotapulin terävä huippu, kaupungintalo ja -hotelli, vanha terässilta, Haaparannan torni, jonka käyttötarkoitusta en ikinä muista... Pikkupojan elinpiiri ei ollut iso, mutta jotkin maamerkit syöpyvät mieleen. Hassu olo. Täysin outo kaupunki ja samalla kovin tutun tuntuinen.

Keskustasta löysin vaihdevaijerin, jonka mutkien jälkeen sain kuin sainkin vaihdettua paikalleen. Nyt kelpaa taas mennä. Löysin myös ajan odottaa ja katsoa kaupunkia, muistella markkinoita ja lättähattujunia ennen kuin palasin kivirantaan ja entiseen kotiin.

Perhetuttu leskirouva otti minut pihalla vastaan ja on nyt pari yötä ja päivää pitänyt minusta huolta. Olemme muistelleet vanhoja, puhuneet kuulumisia, olleet vain. Talo on entinen, naapurit myös. Puut vain ovat kasvaneet ja kadut saaneet asfalttipinnan. Enää niillä ei voi pelata Pissiä, vaan ei täällä ole oikein enää pelaajiakaan. Tienoon lapsiarmeija on kadonnut. Elon kiertokulkua. Parin kymmenen vuoden sisään asukassukupolvi vaihtuu ja kaduilla temmeltää jälleen kakaroita. Mutta tuskin silloinkaan kukaan pelaa enää Pissiä. Ei peliä ja savikuulien ostosreissuja Haaparantaan muista enää kuin "vanhat".

Huokaus. Muistoja, muistoja. Tähän kaupunkiin kuuluvat varhaisimmat muistoni ja ihmiset, joita en tunne, saattavat kertoa minulle kepposistani ja pikkumiehen uhmasta. Hämmentävän tunnelmaista. Ei vahvoja juuria, mutta tuttu maan tuoksu.