Aurinko

Gamvik

Tänään näin auringon ensimmäistä kertaa reiluun kahteen kuukauteen. Toissapäivänä se olisi ollut jo mahdollista korkeammilta paikoilta, mutta silloin nukuin onneni ohi. Eilen oli pilvistä. Tänään sen näin ja valo tunkeutui syvälle huokosiin. Kummallinen ilo vanhasta ja tutusta möllykästä. Kevät tulee, päivä pitenee, elämä voittaa. Ei kaamos ole synkkä, mutta se on hiljainen, kuin pysähdyksissä. Nyt kaikki palaa taas liikkeeseen, kohti heräämistä. Hetken pirteyden piikki.

Kylän koulussa ensimmäinen aurinkopäivä on perinteisesti puolijuhla. Yleensä oppilaat ja opettajat lähtevät laskemaan mäkeä ja kirmaamaan kinoksiin, mutta nyt, tuulten putsattua tienoon vähistäkin lumista, tyytyivät vain kapuamaan bunkkerikukkulalle pällistelemään juuri ja juuri tuntureiden päällä loistavaa mollukkaa. Menimme Royn kanssa hetkeksi heidän seuraansa. Olimme olleet ensin majakalla kuvaamassa aurinkoa norjalaiselle sanomalehdelle ja nähtyämme koululaiset kukkulalla poikkesimme sinne. (Roy kirjoitti VG:hen artikkelin kaamoksen lopusta ja pyysi minua kuvaamaan juttun otokset. On itse hyvä kuvaaja, mutta minulla on parempi kamera.) Opettajat olivat omassa ryhmässään hieman alempana. Muksut ja Roy huipulla, luolaston suuaukon päällä telmimässä ja laskemassa leikkiä, tunnistamassa ystäväni puhelinsovelluksen avulla taivasta halkovia lentokoneita. Minä hyppelehdin ja kuvasin vähän kaikkialla. Ehdin kuitenkin jutella erään opettajan kanssa. Hän kertoi olevansa onnellinen, koska hänellä on neljän vuodenajan lisäksi neljä valoaikaa. Kaamos, kasvava valo, yötön yö ja hiipuva valo. Ja jokainen aika on hyvä. Nyt on heräämisen juhla, mutta ensi marraskuussa hän on yhtä onnellinen kaamoksen alusta. Voin uskoa miestä, mutta en jaksanut miettiä kaamosta. Katselin auringon kajoa iloisilla kasvoilla, tuulessa liehuvissa hiuksissa ja ajattelin, että nyt alkavat oikeat päivät, vaikka eivät vielä hetkeä kummempia olekaan. Joka päivä kuitenkin vartin pidempi ja lähempänä kevättä. Eikä sinne ole enää matkaa puoltakaan vuotta näillä korkeuksilla.

Omaan ilooni sekoittuu tietoisuus taas alkavasta vaelluksesta, paluusta. Hyvä mieli, iloinen mieli, virkeä, mutta samalla kumman häpeilevä lähdön takia. Kuin pettäisin kyläläiset mennessäni. Eihän se niin ole, mutta silti intooni ja haluuni lähteä taas vaeltamaan ja kohtaamaan uusia seutuja sekoittuu haikea pistos omatunnossa. (Niin hyvin ovat ottaneet vastaan, niin kaunis paikka...) Päätös pikaisesta lähdöstä tuli oikeastaan puun takaa. Liekö valo sen tehnyt, mutta jokin mitta täyttyi ja mieli heräsi toden teolla matkaamaan. Ehkä se syyllisyys tuleekin siitä, että kaikessa Gamvikin rakkaudessaankin sydän sanoo tämän erän tulleen täyteen. Oli miten oli, niin kohti kevättä mennään ja kotia, eikä sinnekään ole matkaa puolta vuotta. (Ja sitten tulevassa voin tulla pöllösen kanssa rauhassa tänne ihmettelemään elämää.)

Päivänlaskua seurasi sumu. Tuntureilla sakea, täällä vain tunnelmainen. Mieli alkaa olla vakava uuden edessä ja siinä, että ehdin saattaa vanhan kunnialla loppuun.
                                      

Pelkoa ja iloa Gamvikissa

Gamvik

Nyt se sitten on tapahtunut. Koko aikana täällä olen pelännyt oikeastaan vain yhtä asiaa, eli tappelevien hevosten jalkoihin jäämistä. Pari päivää sitten tuli koettua sekin riemu, kun päästin pollet pilttuistaan ja huomio herpaantui hetkeksi. Alempiarvoinen polle valitsi takanani väärän väistämisreitin, tuuppasi hätäpäissään minut alleen aitauksen nurkkaan ja alkoi sitten potkukilpailun ahdistajansa kanssa. Pieni hetki kuoleman kauhua. Ympärillä tömähtelevät kaviot, korske ja tantereen tärinä, itse turpa lumessa, sikiöasennossa odottamassa sitä kunnon osumaa, hätäisenä potkimassa maasta vastaan (mikä nyt on kuin koettaisi siirtää puhaltamalla vuoria). Tilanteen lauettua oli kömmittävä tärisevin jaloin, raita kalsareissa puhaltamaan ja vetämään kaksin käsin kessua. Onneksi lähellä oli Roy, joka sai vilpittömän ilon kauhun laajentamista silmistäni ja palautti naurullaan minut arjen tasolle. (Ja on korostettava, ettei Roy väheksynyt järkytystäni. Olinpahan vain hassunkurisen näköinen. "Erämaiden uros" lautasen kokoisilla silmillä ja haamun kalpeana.)

Lopputulos: muutama pikku ruhje ja mustelma, muistutus omasta koosta ja järkytysrajasta, kunnon naurut ja herjat, pieni häpeä pelon määrästä.

Välikahvin jälkeen aloimme pukea säyseintä tammaamme valjaisiin. Avukseni tuli Marina miehensä kanssa. Kumpikaan meistä ei ollut ennen heppaa reen eteen valjastanut, mutta hyvin se meni.  Juuni-tamma ei juuri tumpeloiden koheltamisesta välitä, mitä nyt koettaa hevosen kielellä hieman neuvoa ja se oli parasta terapiaa edellisen shokin jälkeen. Touhuamisen sivussa juttelimme tulevaisuudesta. Pariskunta tarvitsee työtä ja minä haaveilen heistä paikan pyörittäjiä (vaikka en sitä ääneen sanokaan), tai ainakin vieraille ohjelman vetäjiä. Pystyviä ja vahvoja aikuisen alkuja kummatkin. Toivottavasti tulevan suunnitelmat sujuvat kuin valjastus. Hetken mietintä ja sitten olikin jo polle valmiina ja jalasten alla iloinen suhina.

Yksi tähtihetkiäni täällä tuo rekihomman kokeilu. Iloista ja innostunutta touhuilua, paikalle kerääntyviä kyläläisiä, kameroita, hyväksyviä ilmeitä, hepan hyväilyä, toivon pilkettä ja Juuni, tuo päähän potkittujen hevosten kuningatar omassa roolissaan tärkeänä ja ylpeänä, kaiken keskipisteenä. (Ajelulla Juuni jopa ravasi hieman, mitä voidaan pitää jonkin sortin ihmeenä. Rouvan reippaus ei yleensä pääse häikäisemään.)

Olin niin onnellinen.

Heppailun jälkeen siirryimme kahvilaan. Jatkoimme tulevaisuuden suunnitelmilla ja tulevan, varsinaisen tallin piirustusten ihmettelyllä. Mukavaa hälinää, kunnes pihaan ajoi suomen kilvissä oleva vuokra-auto. Epäuskoisena katsoin kahden italiaanon saapumista ja kirosin maailman turistit. Heidän askeleensa kaikuivat: "Unohda huoleton, rästissä olevien pikkutöiden nakertaminen ja puuhastelu, unohda rauha". Edes tietoisuus majatalon vessattomuudesta ei saa aitoa eksotiikkaa haikaavia vieraita pysymään poissa. (Hotellimme ulkopuolella odotti vielä suomalais- espanjalainen pariskunta majoitukseen pääsyä. Onpa ainakin todistettu, että vetovoimaa paikalla on.)

Onnekseni tänne kömpivät turistit ovat omaa, reipasta matkaajarotuaan ja onneksi ovat paikalliset, etenkin Roy, jotka auttavat vieraiden viihdyttämisessä. Roy tarjosi kylppärinsä käyttöömme ja asiakkaat olivat tyytyväisiä muoviämpäreihin, jotka saivat pissapytyiksi huoneisiinsa. Itse vieraat, Italialaiset ensihoitolääkäri ja urheiluterapeutti, sekä kiinalaista lääketiedettä opiskeleva hippipari paljastuivat tutustumisen arvoisiksi ihmisiksi. Vaikka en olekaan lähtenyt reissuun etsimään ystäviä, niin mukava on löytää uutta ja iloita ihmisten mukana. Ja joka kerta tunnen myhäilevää tyytyväisyyttä, kun onnistumme luomaan kotoisen ja välittömän ilmapiirin ja kohtaamaan jotain ainutkertaista, huoletonta ja ajatonta täällä maailman arktisella laidalla. (Ja kas, kun väki lähtee, niin huojennukseni alla kuumottaa pieni haikeus.)

Haikeutta oli ilmassa eilenkin. Tosin oman lähtöni tiedostamisessa. Vieraamme pääsivät kirkkoon tutustumaan ja neito, sekä Roy soittivat uruilla ja pianolla. Juuri ennen lähtöä Roy piti meille pienen pianokonsertin. Hänen sormensa tanssivat pehmeinä koskettimilla ja kirkon akustiikka lisäsi tunteen kumua. Minä istuin kyykyssä nurkassa, kyyhkyläiset kuhersivat penkillä, meidät sisään päästänyt vanhempi mies sammutteli valoja. Katsoin seinällä riippuvia paperienkeleitä, kun se iski. Koti-ikävä ja rakkaan kaipuu ja samalla suru lähteä täältä pois. Tämä piskuinen kylänen, nämä piskuiset suuret sielut, tämä hyytävä maa ja sen kauneus, hiljaisuus, elämä ja huoli siitä, pieni pelko kylän tulevan tunnelman puolesta. Ja rintaa repivä tarve päästä kotiin, nähdä vanhoja ystäviä, tuntea pöllönen lähellä, hypistellä hellästi hänen sormiaan ja asettua perheeksi. Perkeles!

Yöllä menimme vielä luonnonpuistoon kuvaamaan taivaan tulia ja tihrustamaan kaukoputkella Andromedaa, Marssia ja Jupiteria. Väsytti ja olin vaisu. Roy poti flunssaa, mutta jaksoi häärätä tunnelmaa. Vieraat hehkuivat viimasta huolimatta. Kaukana näkyi kalastusaluksen valot, taivaan rajassa lentokone, tien päässä majakka.

En minä täältä koskaan lähde, vaan otan kaiken mukaani.

Uusivuosi ja uuden vanhat kujeet

Gamvik

Loppuvuoden stressi paukahti lopulta ylitse. Päässä vain sumeni ja höyryt purkautuivat kiukkuna ja epäluuloisuutena pomoa kohtaan. Hyvä näinkin, vaikka toisinkin asia olisi voinut hoitua. Joka tapauksessa luulen jälleen jokaisen oppineen jotain. Ainakin itse opin sen, että on parempi sanoa liian aikaisin kuin liian myöhään olevansa väsynyt ja hajoamassa tuhanteen suuntaan. Ajoissa sanottu saattaa olla oikeanpaa suomea. Nyt tarvittiin enemmän työtä (vaikka ei paljoa), jotta yhteisymmärrys ja tasapaino jälleen vallitsevat.

Kesken työkriisin Mirjamin loma loppui ja kävimme viemässä hänet takaisin Ivaloon ja lentokentälle. Jälleen muistorikas ja luontoa pursuava matka (Pikkuruokkeja, hylkeitä, hirviä, sumuja...), mutta toisin kuin ennen joulua, niin nyt rintaa rutisti ja olo oli melko kaihoisa. Kuka sitä haluaa jättää pöllöselleen hyvästejä ja lohduttautua ajatuksella, että johan sitä parin kuukauden päästä taas nähdään.? Ei kukaan, en ainakaan minä. Näin kuitenkin oli tehtävä.

Mutta äärettömän kiitollinen olen noista reilusta kahdesta viikosta, jonka yhdessä seikkailimme täällä pohjoisen perällä.

Takaisin ajoimme sitten kilpaa ajan kanssa. Perässämme ajoi pomo kahden japanilaisen turistin kanssa ja minulla oli jonkin verran tehtävää ennen kuin mökki ja minä itse olimme vieraskunnossa. Onneksi Satu jarrutteli ja hidasteli. Kaksi luonnonystävää ei etene rikkaan maiseman keskellä hirveätä kyytiä. Ei etene, vaikka huomioimme vain kaikkein parhaat palat. Ilman kiirettä reissuun olisi hurahtanut helposti kymmenkertainen aika. (Ja tunnustan hermojen soineen jälleen, kun vain puoliksikaan mietin kaikkea kameran linssin ohi suhahtanutta. Vaan sellaista tämä välillä on.)

Japanilaiset olivat puolitoista yötä. Tulivat revontulia katsomaan ja niitä myös saivat. Saivat myös ketun, hevoset, majakan ja Sjöllefjordilaisen kodin, jossa vierailimme hakemassa kalaa. Olivat onnellisia. Me saimme Satun kanssa puhuttua asiat selviksi ja taloon taas vanhan kunnon tunnelman, sekä japanin mieheltä hyviä vinkkejä ja näkökulmia aasialaisia vieraita silmällä pitäen. (On joku Sonyn viihdepuolen johtoryhmän asiantuntija.)

Vieraiden lähdettyä nukuin kuusitoista tuntia. (Heräsin vain hetkeksi ruokkiakseni hevoset.) Unosten jälkeen oli outo olo olla pirteä ja huoleton ensi kertaa viikkoihin. Keikuin hetken valveilla, pyykkäsin ja ruokin konit ja painuin uudelleen petiin.

Tänään olikin sitten normaali päivä. Puuhastelua, pikkuisen merimetsojen kuvaamista ja paikkojen laittoa, uuden hevostytön odottelua. Heppatyttö, nelikymppinen biologian tohtori saapuikin illan suussa. Toi pakettiautollisen kirjoja ja orginellin itsensä, mutta valitettavasti myös hevostyttöjen kirouksen. Kun esittelin taloa ja pääsimme kellariin, sain huomata viemärin prakanneen jälleen. Kikkareet kelluivat iloisina vastaan tulevan saunan kohdalla. (Vajaa viikko sitten tarkastin röörin ja sen repeämät ja kaikki oli kunnossa.) Jos tilanne nyt onkin paskainen, niin se ilo minulla on, että tulen muistamaan uuden hevostyttömme ilmeen lopun ikääni. Viilipytyilläkin on murtumakohtansa.

Tätä taloa vainoaa Murphyn laki, mutta voin silti olla osaani tyytyväinen. Ystävämme, mister letkuksi nimetty kovan onnen lapsi saa kaiken epäonneni näkymään siedettävässä valossa. Aiemmassa blogissani sanoin hänen jonottaneen selkäleikkaukseen, mutta munuaiskivistä olikin kyse. Niin tai näin, niin Norjan terveydenhuolto ei kalpene Suomalaisen rinnalla. Ei riitä, että hänet lähetettiin kylkipussukoineen kertaalleen kotiin, se tehtiin myös toistamiseen. (Silloin siivooja ehti tunteja ennen lääkäreitä ilmoittamaan miehelle operaation peruuntumisesta. Tiesi kokemuksesta, ettei tätä leikattaisi toisellakaan kerralla.) Kolmas kerta toden sanoi: Äijä avattiin oikein isoon tyyliin ja revittiin luita ja kaiken näköistä näköestettä siinä tohistessa, kunnes lääkärisetä kurkisti sisään ja huomasi kollegan tehneen virhediaknoosin kymmenistä kokeista ja lennoista huolimatta. Siellä mitään kiviä ollut. Vika onkin jossain muualla. Nyt ystävällämme on ruhossaan yhden sijasta kolme sontapussukkaa ja sen päälle tietenkin tipat ja ties mitkä värkit eikä tietoakaan kotiinpääsystä, saati tervehtymisestä. Särkyjen lisäksi taitaa hoitajilla olla toinenkin syy pitää ukko tokkuraisena. Mister letkun tempperamentti on vähintää yhtä kiivas kuin omani ja seutukunnan kuulu. -Helvete!!

Kaiken keskellä meitä kumpaakin lohduttaa kuitenkin luonto ja piskuinen Gamvikin kylänen. Minulla akkunasta, hänellä muistoissa. Se on paljon se.