Rajapyykkejä

Turtola, Ylitornio

Istun Ylitornion kylillä aamukahvella. Aurinko paistaa ja keli mitä mainioin matkaamiseen. Ruumis ei ole samassa tilassa. Joka paikkaa kolottaa ja olemattomat lihakset kapinoivat. Tänään taitaa tulla lyhyehkö pyöräilypäivä. Onneksi ei ole minnekään kiire. Ongelma vain saada mieli muistamaan tuo. Löysin täältä kamerakaupan ja pähkäilyn ja kokeilujen jälkeen oli pakko tunnustaa kameran vian löytyvän rungon sisältä. Lienee ottanut itseensä reissun kosteudesta ja lämpötilojenvaihtelusta, vaikka sitä parhaani mukaan olen yrittänytkin suojata. Kamerattomana koen ihmeelistä orpoutta. Näen, koen, rekisteröin, mutta minnekään en malta pitkästi pysähtyä. Hienojen kuvapaikkojen näkeminen tuntuu kipuna rinnassa. Huomaan kuinka ehdollistunut olen kameraani. Se antoi turvaa ja valinnan vapautta, jopa mahdollisuuden laiskotteluun ja hyvien hetkien hylkäämiseen. Nyt tunnen vain luopumisen tuskaa. (No, en nyt sentään vain, mutta tuskaa myös.)

Yksi kuvattava olisi ollut pyörä toissapäivän iltana. Puolet päivästä taivaalta tuli veden sekaista räntää ja niin ukko, kuin pyöräkin olivat päivän päätteeksi rapaisella jääsuhjulla kuorutettuja. Ihme että renkaat vielä pyörivät. Toinen kuvattava olisi ollut nukkumapaikka. Neuvoivat Pellossa minulle veneenlaskupaikan laavun, mutta arvioivat etäisyyden kymmenen kilometriä liian pitkäksi. Ohitin siis hymyillen laavun ja, koska en osaa kääntyä takaisin, nukuin parinkymmenen metrin levyisellä männikköpalasella joen ja käsivarrentien välissä. Se oli ehkä kurjin yö koko reissussa. Joen varsi on siksi tiuhaan asuttua, etten viitsinyt tulia tehdä. Likomärkänä ja makuupaikan lilluessa sohjossa se oli ikävä virhe. Aamulla kuoriuduin sinisenä peltikuoresta ja hakkasin nyrkillä vaatteet siksi pehmeiksi jäästä, että sain ne päälleni. (Siinäkin olisi ollut kuvattavaa, vaikka en ikinä sitä kuvaa olisi ottanut. Oli kiire liikkeelle ja lämpimäksi.)

Kylmää heräilyssä oli tosin puolensakin. Kuulin yöllä ensimmäiset joutsenet. Aamulla näinkin muutaman joutsenen lentävän joen vartta kohti pohjoista. Tiedä sitten ovatko oikeita muuttajia, vai jokivarren talvehtijoita. Jokunen laulujoutsen on talvehtinut Pelloa myöten täällä. Oli miten oli, talven reuna murtui lopullisesti mielessäni ja henki astui oikeaan kevääseen. (Näin sitten myös korppien kisailua vaaran yllä ja naakkoja kantamassa risuja saksalaisilta unohtuneen talonrötiskön piippuun. Rajan mentyä rikki tapahtumat hyökyvät sisään.)

Eilen ylitin toisenkin rajapyykin. Ylitin napapiirin ja siirryin pois Lapista. (Oman mielikuvani lapista.) Enää en matkaa kaamoksen ja keskiyön auringon maassa, vaan pohjoisen rajamailla, rajajoen laaksossa. Yllättävän iso raja henkisesti. On kuin erämaa olisi sanonut näkemiin ja avaruus astunut loitommalle, vaikka ei kauas. (Paluuta sivistykseen olen tehnyt Pokan tieltä asti. Siellä huomasin yllättäen tulleeni kuusirajan eteläpuolelle. Ensin oli muutama yksittäinen kynttilä mäntyjen joukossa, kunnes yht'äkkiä kuusi olikin valtalaji. Mutta silloin oli talvi, oli erämaan hiljaisuus ja revontulet. Silloin vasta juttelin hyvästeistä korven kanssa.)

Nyt täällä. Keväinen kylä hurisee arkista aamua. Ruotsin puolella sama asia, vaikka tuntia aikaisempaa. Toden sanoin rajajoen kumpikin puoli on samaa maata ja kuin Finnmarkissa, niin täälläkin valtioiden rajat tuntuvat kovin keinotekoisilta. Vero- ja rasiterajojahan ne ennen muinoin olivatkin, eivät henkisen identiteetin reunoja. Meänmaata, Lars-Leevin entistä temmellysaluetta, sen reunaa tämä on. Koskahan me taas pääsemme sinne puhtauteen, missä valtakuntien rajat ovat sitä mitä oikeasti ovat, eli byrokratian työkaluja?