torstai 3. toukokuuta 2012

Kiitos ja näkemiin

Riihimäki

Pöllönen tuhisee sängyllä, kissa kellottaa eteismatolla ja toinen lymyilee kirjahyllyn kätköissä. Seinäkello naksuu yötä. Kotona. Olo hieman outo ja pöllähtänyt. Ehkä pesästään tippuneella linnun penikalla on samankaltainen tunne. Hyvä, vaikka hieman levoton. Mitäs sitä sitten seuraavaksi..? Minulla on melko selvät kuviot, mutta ottaa aikansa taas tottua uuteen uneen.

Tavallaan matka jatkuu vielä hetken. Muutaman päivän sisään matkaan turun saaristoon Syötteen hurjien kanssa mökkiä rakentamaan. Alun perin minun piti hypätä kuorman kyytiin jossain pohjammaalla, mutta nyt näin. Perusasetelma ei muutu. Vielä viimeinen rykäisy ennen ajan kanssa kotiutumista. Muoto vain on toinen ja tämä hetken piipahdus kumppanin luona odottamaton lisä.

Minun piti olla pohjammaalla, mutta jo Rukalla kuulin läheisen sairastumisesta. (Tieto hieman sävytti Ruka-päivitystäkin.) Ensin oli ajatus jatkaa polkustamista, mutta lopulta, Limingassa, päätin sittenkin kolistella junalla kotikonnuille ja sairasta katsomaan. Ehkä olen turhankin herkkämieli, mutta toiselta puolen katsottuna reissu on jo saavuttanut itsensä ja lähes vuosi tuli liesussa rähjättyä. (Paria viikkoa vajaa.) Olisi kyllä tehnyt mieli jatkaa matkaa. Nyt varsinkin, kun maa alkaa vihdoin paljastua (Täällä etelässä se on jo hyvinkin kuivaa.), kelit lämmetä ja luonto elää kevään huumaa. Tunsin kuitenkin paremmaksi palata kotiin kuin kantaa turhaa murhetta mukana loppuviikot.

Hyppäsin siis Oulussa junaan. Ehkä se oli kohtalo, tai vain pöljä sattuma, kun tupakkivaunussa aloin jutulle syöpään kuolevan miehen kanssa. (Palaamassa kotokulmilta vanhempien hyvästelyreissulta.) Yö kului pakistessa miehisestä ylpeydestä, onnen määrästä, toisten vaivoiksi jäämisen vaikeudesta ja lapsien jättämisestä silloin, kun ovat vielä nuoria. Kuinka puhua, vai puhuako ollenkaan läheisille? Kuinka elämä ei aina tunnu reilulta peliltä. Ei montaakaan vuotta minua vanhempi kaveri, urheilija, perusmies, joka tahtoi kulkea loppuun asti omilla jaloillaan.

Aamulla olin vakuuttunut paluupäätöksen viisaudesta.

Pöllönen tuli mukaani sairasta tervehtimään. Hämmentävä matka. Raskas raihnaus, rujo totuus, kyyneleet, mutta myös tahdon kipuna, parhaan tekemistä ja puhtainta rakkautta. (Ja kommelluksia myös. Meidän sakki ei voi olla toheloimatta jos kaksikin sisarrusta on paikalla samaan aikaan. Pikkusiskon ja pöllösen kanssa onnistuimme irroittamaan tippaletkut sairaalta, kun lähdimme raijaamaan häntä osastolta kanttiiniin. Emme antaneet sen kuitenkaan häiritä. Kahvi oli hyvää ja potilaskin pysyi hengissä.) Huomasin jälleen kuinka onnekas ihminen on, kun hänellä on perhe, jossa oikeasti välitetään ja oikeasti ollaan yhtä joukkoa elon melskeistä huolimatta. Itse koen olevani tuplaonnellinen, koska niin veriperhe, kuin "puoli"perheenikin on rautaa ja hyviä sydämiä.

Sairaalasta kodin kautta takaisin metsään. Muutaman yön vietin Etelä-Hämeen jokivarsilla ja sulattelin reissun loppua. Kaulushaikara kumisi öiden ilona, kymmenet muut tirpat piristivät päiviä. Keli kuin morsian. Yhtenäkään yönä en pystyttänyt laavua. Heitin kevytpeitteen maahan ja pötkötin pussissa paljaan taivaan alla. Tähdet olivat kauniita ja paljon kauempana kuin iltaruskon kulta.

Lopettaa kulkurointi tähän on ehkä parasta ja juuri sitä, mitä itse matkakin -elämän ja kuoleman makuista hyvällä tavalla. Paljon jäi näkemättä ja kokematta, mutta, kuten monet ovat sanoneet, paljon olen ehtinyt nähdäkin. Näin unieni Suomen olevan totta ja vieläkin enemmän, löysin syyn uskoa ihmisiin ja kohtasin sellaisia kohtaloita, että ne sytyttävät sielun palon kuolleeseen valtionvarainministeriön virkamieheenkin. Ennen kaikkea löysin sen ihmisyyden, joka on sitkistellyt, selviytynyt, purnannut, itkenyt, iloinnut, nauranut ja nainut läpi vuosituhansien ja sopeutuu mihin vain suuremmitta typeryyksittä, kunhan peli on selvä ja riittävän reilu. Se on suuri lohtu tänä suuren murroksen ja turruttavan turhuuden aikana. Toinen lohtu on se, että tiedän nyt olevan mahdollista elää kulkurina. Vaikka kaikki suunnitelmani kaatuisivat, voin aina pakata repun ja saapastella jonnekin. Missä eletään maasta ja perusasioista, siellä on tekevälle töitä. Pääasia ettei jää tuleen makaamaan ja ihmettä odottamaan.

Ilman hyviä ihmisiä tämä retki ei olisi koskaan ollut mitään. Jos olen onnellinen lähipiiristäni, niin yhtä lailla olen ollut onnekas matkalla vastaan tulleiden ihmisten suhteen. Yhtä lukuun ottamatta he kaikki ovat olleet perusrehtejä, hyvää ja veikeää väkeä, omanlaisiaan persoonia ja temmeltäjiä tällä piskuisella kaistaleella Itämereltä Barentsille. Kiitos teille kummalliset kulkijat. Olette aarre.

Eikä sitten enää muuta kuin, että toivon teidän lukijoiden viihtyneen matkassa.