Peruspäivä 14.10.

Inari

Muutin maanantaina Villa lancasta Kotiniemen erämaatilalle. Hevoset siirtyivät sinne talvilaitumelle.

Tänään, kuten joka ainoa aamu, koira herätti minut ennen seitsemää. Se tunki kuononsa makuupussiini ja pesi naaman, ilmoitti nahjukselle, että nyt on aika lähteä pihalle. On turha vängätä vastaan herttaiselle hukalleni (Huskyn ja suden lehtolapselle).Kun on mentävä, niin sitten on. Aloitamme päivän reilun tunnin, tai kahden lenkillä, josta ensipuoliskon hölkkäämme ja harpomme pitkin metsiä. (jahtaamme hirviä ja poroja. Tänään jahtasimme vanhaa hirvilehmää ja sen vasaa, mutta ihminen on turhan hidas siihen touhuun. Koiruus on välistä melko turhautunut naruun, jossa minun on pakko sitä pitää. Vilkuilee vain taakseen kuin sanoakseen: Yritä nyt edes.) Toinen puolisko tullaan sitten takaisin metsäteitä minkä vain kintuistani vielä irti saan. (Illalla sitten toinen vastaava lenkki ja pakko myöntää, että moinen peto pitää omistajansa kunnossa.)

Koiralenkin jälkeen on hevosten vuoro. Minulla on kuusi vuonohesvosta hoidettavana.) Ruokin ne, koetan siivota varvukosta lantoja ja pyrin hieman opettelemaan niiden kanssa touhuamista. Rapsuttelen ja ihmettelen. Heppojen elämän opettelu on nyt se tärkein asia. Norjassa kontolleni tulee kaksi pollea ja hetken pästä minun pitäisi alkaa vetää niiden kanssa turisteille revontuliretkiä reellä ja ratsain. (Ratsastan aina kun siihen vain on mahdollisuus ja joku fiksumpi on turvanani.)

Totta puhuen hieman hirvittää välillä mihin olen taas pääni tunkenut. Eläinkokemukseni perustuu lähinnä akvaariokalojen hoitoon ja nyt minulla on tällainen eläintarha. Saati sitten opetella nopeasti oppaaksi. Onneksi Norjassa on tukiverkosto valmiina ja kaikki tietävät todellisen tasoni.

Kun ötökät ovat tyytyväisiä, on minun aamupalahetkeni. Massuttelen, hörpin kahvetta ja tupakoin harkitun hitaasti. Rauhoitun ennen kuin alan nakertaa puusta länki- ja ohjastelineitä, sekä satulapukkeja ja korjata aisoja. Yleensä päivään kuuluu myös muuta tilan puuhaa. Tänään Heinäkuorman purku ja siirto varastoon. Siinä oli onneksi apujoukkoja mukana.

Meitä oli seitsemän, joista kaksi lähinnä nojaili seinään. Tiedä mitä hamppareita, mutta sen tiedän, että norjalainen, kuolemansairas pappi on kova jätkä. (Äijä oikeastaan pelkkää syöpäsolua.) Tuo lähes kaksimetrinen, toppahousuihin ja mörön pomppaan sonnustautunut ukko paiskoi heinäpaaleja ja pyöritteli rehupalleroita kuin elokuvien ihmehahmot. Tukeva sikari suussa ja pipo vinossa, välillä nojaili seinään ettei kupsahtaisi siihen paikkaan ja puhallettuaan jatkoi taas ähisten ja kiroten. (Sama ukko, jonka kotipappilaan mahdollisesti asetun Norjan ajan aluksi.) Jos olisin ollut jompi kumpi nojailijoista, olisin maatunut häpeästä.

Illalla, heinien asetuttua latoon ja rutiinien hoiduttua, pappi käväisi vielä pomoni kanssa vieraisilla. Siemailimme pikakahvia navetan renkituvassa, puhuimme ruijan maasta ja sovimme saunasta seuraavalle päivälle. Sitä odotan ilolla.

Kello lähenteli kymmentä, kun vieraat poistuivat ja minä lähdin vielä pikkulenkille koiran kanssa. Pomoni koira (on minulla hoidossa, jotta saa juosta tarpeekseen) ja lohduksi kävimme hieman haistelemassa pimeää metsää. Sitten soitin muruselleni. Kuinka kaipuu voi joskus raastaa. Täällä päivät ovat niin täynnä, etten ehdi juuri ikävää tuntea, mutta illallla, kynttilän valossa tuulta ja tulta kuunnellessa ikävä rutistaa rintaa. Tiedän, että hän viihtyisi kanssani täällä. Tiedän, että viihtyisin hänen kanssaan oikeastaan missä vain. Minun runotyttö, kotipöllöseni.

Puhelun jälkeen kuunsilta kimelsi sateiden jälkeen (Kuin tilauksesta). Minä huokasin, koira huokasi, sammutin kynttilän ja kömmin pussiini.

Erämaassa 3

Muotkatunturit

3. Takaisin paikalleen

Puolalainen ystäväni saapui lopulta. Kymmenen vuoden tauon jälkeen näimme kasvotusten. On mukavaa, että joidenkin kohdalla vuodet eivät merkitse mitään, vaan kaikki jatkuu kuin edellisestä tapaamisesta olisi vain pieni hetki. Olemme toki olleet yhteydessä. Facebookin viesteily ei kuitenkaan vastaa kunnon kanssakäymistä. Elämä ja teot eivät mahdu tuskaisen pieniin ja vääräkielisiin viesteihin.

Muotkalla oli sitten aikaa päivittää eloa ja erämaa pakottaa paljauteen. Varsinkin syys- lokakuun taitteen maasto ja säävaihtelut. Turhat esitykset karisevat nopeasti. (Eipä niitä kyllä edes ollut.)

Minulle matka oli juuri sitä kuin kuvittelin. Pääsin taas paikalleni oppaana ja ohjastajana, sain nauttia hyvistä keskusteluista, innokkaasta matkakumppanista, sekä hilpeästä kokeneisuuden ylpeydestä, kun kaveri opetteli erätaitoja, tai rämpi soilla. (Oli huomaamattaan hukannut varustelistan, jonka lähetin ja kulki vaelluskengillä. Tunturissa ja vuorilla hyvät, mutta lapin jängillä melko hyödyttömät kapineet.) Sain myös harjoittaa kärsivällisyyttä. Olen niin tottunut kulkemaan yksin, että kaksi viikkoa tuntui ajoittain pitkältä ajalta. Varsinkin silloin se tuntui, kun toveri huusi röyhtäyksiä (Ei kuulemma kotona saa röyhtäillä miehekkäästi) ja itse ajattelin hiippailla hiljaa, löytää eläimiä kameran eteen, tai olla vain ja möllöttää maisemaa. Toveri oli kuitenkin siksi hyvä mies ja reipas, että aika vähällä pinnan venytyksellä selvisin.

Ystäväni koki puolestaan uuden maailman. Hän on matkaillut paljon maailman vuorilla, mutta lapin avaruutta ja autiutta hän ei ole ennen kokenut. Ei myöskään luonnon luonnetta ja laavuelämän arkea. Hiljaisuus oli kolmas, aina se suurin elämys. Aluksi jopa pelottava, mutta lopuksi se kaunein ja vahvin elementti.

Olen iloinen, että muutimme alkuperäistä, lähinnä paikallaan oleskeluun tähdännyttä suunnitelmaani ja kävelimme hiljalleen koko muotkan halki pohjoisesta etelään. Ensinnäkin ystäväni näki nyt melkolailla kattavasti lapin maastoja ja eron tiettömien taipaleiden ja Otsamokairan polkujen välillä. Toisekseen itse muistan taas pysyä poissa etelämuotkan soilta. Lintuja voin sinne lähteä kuvaamaan, mutta tuskinpa muuten tulee tarvetta kahlata päivätolkulla vetisiä maita. Eikä siellä ole oikein tervastakaan, "meidän puuta". Matkakumppanikin huomasi äkkiä tervatulien arvon. Pohjoisen mäntykankaisten jokilaaksojen jälkeen tunturiylänkö ja sen jälkeinen jänkä olivat melko karua ja uhkaavaa kaverilleni. Tervas on niin helppo ja turvallinen, kataja- ja koivutulet syyssateessa selviytymisen makuisia. Selviytymisen makuisia, vaikka antavat nekin lämpöä ja tunnelmaa. Niistä täytyy vain pitää oikeasti huolta. Tervaksen voi sylkäistä palamaan. (Tosin sitä virhettä ei kannata tehdä. Maamuori ei siitä tykkää.)

Ystäväni on tiedemies ja suurkaupunkilainen, totuudenetsijä ja rauhanhakija. Kaikille osilleen hän kertoi saaneensa paljon metsältä. Hiljaisuuden kuulla tunteita, kauneutta katsella, kasveja ja maita kuvata ja tutkia, karun maan elinvoimaa esimerkiksi, revontulia ajatusten saattajiksi. Ja jos hän alussa hieman huvittuneena ihmettelikin joka aamuista hiljaista pyyntöäni kulkea turvassa ja löytää illalla kelpo leiripaikka tulipuineen äiti maalta, niin lopussa se taisi tulla jo hänenkin ajatuksiinsa kuin huomaamatta. (Ei niin että meillä missään vaiheessa huolta, tai kurjaa olisi ollut. Kunhan vain näki olemisen ehdot ja sen voiman, jolla maa voi nujertaa sitkeimmänkin sissin, jos vain asiakseen ottaa.) Ja hyvin iloton ystävä oli, kun tuli aika lähteä takaisin Varsovan sykkeeseen. Ajast'aika ja korven tummuus olivat siksi ottaneet paikkansa miehen sydämestä. (Sellaista sattuu.)

Muotka oli hyvä reissu ja tästä minun on taas helppo jatkaa. Ensin täällä Inarissa ja jonkun ajan päästä jäämeren rannalla.