Ihmetystä

Ivalo, Inari

Tänään on poutaisen harmaa päivä. Sopii sielun maisemaankin. Jotain tapahtuu mielen sisällä. Tiedä sitten vielä mitä sieltä syövereistä on esiin kumpuamassa.

Ainakin olen palannut rehelliseen arkeen. Vaellan kyselemässä töitä. Ivalossa pysähdyin hyvässä vesisateessa. Kävin huoltoasemilla ja kaupassa, mutta myös kirkkoherranvirastossa. Ajatus oli kysellä pääpapilta alueen oloista ja mahdollisista avuntarvitsijoista. Toteutus jäi puolitiehen, mutta kohtaus oli arvoisensa.
Ehdin virastoon vasta virkaajan jälkeen. Pääsin silti sisälle ja vettä valuvana odottamaan tapaamista. Kuulin konttorissa käytävän hyvä-äänistä keskustelua ja lopuksi, kun ovi käytävään oli jo auki, "...ja jos ei minun päätökseni kelpaa, niin aina voi valittaa kapituliin!" Taisin tulla huonoon aikaan. Ainakin pääpiru oli melko pöllähtäneen oloinen, kun kulman takaa melkein törmäsi minuun. Hämmentynyt olin itsekin ja varmasti melko näky uitettuna koirana. No, esitin asiani ja pappi vastasi ensin kettuilulla elämän helppoudesta, kun on taskut rahaa täynnä ja jatkoi sitten kömpelöllä elämän ohjeella itseään esimerkkinä käyttäen ja huomasi kai sitten menneensä metsään. Lopuksi hän keräsi osittain itsensä, pehmensi ääntään ja papatti nopeasti muutaman paikan alueeltaan, joista hommia voisin etsiä. Ivalo oli kuulemma turha toivo. Kiitin ja lähdin kohti Inaria. (Olin hyvän aikaa aika hämmentynyt ja jopa loukkaantunut ukkelin esityksestä, mutta se meni ohi. Ei pappi pahaa tahtonut. Oli oikeastaan aika lystikäs korvanappeineen, kaikkineen loppujen lopuksi. Pääsinpä vain todistamaan sitä huonoa hetkeä kirkkokansan kulisseissa, eikä nykypapit taida täällä periferiassa olla sen sielukkaanpia kuin etelän hengessäkuolleetkaan. Se kuitenkin jäi kirvelemään, että pieni toive kohdata ensimmäiseen kertaan vuosiin jotain muuta kuin byrokraattinen ja eksynyt kirkko kuivui kasaan. Ehkä olen vain liian romantikko.)

Yötä olin Ukonjärvellä pienen tammukkapuron varrella. Ei siinä muuta kuin märkä teltta ja sopulit. Hyvä yö, joka kului anteeksiantoa ja hengenmaailmaa miettiessä. (Henki ja taika on koko ajan tässä, mutta miten se on silti päässyt ajasta karkaamaan? Hävinnyt houreisiin, tai leipäfraaseihin?)

Inariin saavuin edelleen satavan ja tuulisen taivaan alla. Tiehallinto pystytti aurakeppejä ja karavaanarien virta on kääntynyt etelään. Yöksi jäin työnkyselyn kautta vanhan pariskunnan leirintäalueen mökkiin, joka oli halvempi kuin telttapaikka. (Pääsin myös vihdoin pesemään pyykkini.) Alueella jutustelin parin tupakin ajan perinteisen kalaporukan kanssa, jonka kalastus keskittyi lähinnä kaljalla lotraamiseen ja keskinäiseen nahisteluun. Joku nokian henkilöstöpäällikkö(?), rakennusyrittäjä ja yksi hyvin punanenäinen mies. (Tarjosivat venekuskin paikkaa, mutta kieltäydyin. Kännikuskin pesti ei kiinnosta.)

Aamulla juttelin paikan omistajapariskunnan kanssa. Sain muutaman vinkin ja miellyttävän keskustelun talven oloista ja paikan ihmisistä. niin paikallisista, kuin turisteistakin. Siitä eteenpäin olen kierrellyt täällä Inarin kylällä. Työt tuntuvat olevan kovasti jossain muualla, mutta jotain mahdollisuuksia ja tapaamisia on järjestynyt huomiselle. (Ja eräs Saariselkäläinen ukko, joka on täällä asfalttipohjia tekemässä, yhytti minut soittamaan Skanskan pikipäällikölle. Tämä lupasi soitella, jos yllättäviä "sairastumisia" tai muuta tarvetta tulee. Kysymys sitten, kuinka saa minut tunturista kiinni. Se on kuitenkin sen hetken asia ja ehkä jotain muuta etsinkin.) Päivän paras vinkki koskee sydäntalvea. Kakslautasen matkailukeskus kaipaa kuulemma lumenluojia ja sen sellaisia. Hyvä tietää.

Ensiyöksi jonnekin järven rantaan ja huomenna takaisin. Ostin Saamelaisesta kirja- ja käsityöputiikista saamelaisia myyttejä. Kiroukseksi kauppa oli pankkiautomaatin vieressä ja se oli menoa. Onneksi en voi ostaa mukaani kannettavaa. Toisessa tilanteessa olisin täyttänyt peräkärryn löydöillä.

Rahankäyttö on myös yksi ihmetyksen aihe. Olen hämmentynyt, kun olen osannut pitää jonkun kontrollin pussin suhteen (jopa Saariselällä). Toisaalta hämmentää tämä polte, mikä rahojen hukkaamiseen on. Mikä helvetti houkuttaa kokoajan leikkimään porvaria, vaikka todellista tarvetta, tai halua ei edes ole? Ehkä se vain on kulkurin luonne: Takki auki ja vihellellen kohti huomista. (Luoja auta, pidä kurissa... kuten laulussa sanotaan.)

Näkemiin Panimo

Saariselkä

Lähtö täältä Ivaloon viivästyi jälleen. Tänään oli aie lähteä, mutta en päässyt. Tuli taas maisteltua hieman Panimo majatalon tisleitä ja turistua aamuun asti. Sadepäivä muuttui pyörämatkailusta Hemmingway-tyyliseen oleskeluun ja hitaaseen lähdön valmisteluun.

Toden sanoin olen nauttinut näistä joutilaista ja passatuista päivistä. Huoneeni on vaatimaton mutta mukava, miesten saunavuoro antoisa ja pikku hiljaa olen taas tutustunut ihmisiin. Kaikkinensa olen ollut kuin kuvitelmissani olivat 20, 30 -lukujen matkailijat periferioissa. Cintonig ja whisky ovat vain vaihtuneet lapin viinaan ja maltaaseen, safariasu fleeseen ja reisitaskuhousuihin. Muuten olo ja meininki kai saman sisältöistä. Ulkoelämää, tai omaa luovuutta, ruokailut ravinteleissa, illalla sitten baariin sosiaalistumaan. Puupöydät ja takka, tumma sisustus, baarin henkilökunta rennon mukavaa ja kaiken nähnyttä, ajan iskelmät ja tiskin yllä katossa luodinreikä. ("Asiakaspalaute" nauroi omistaja ja kertoi kuinka joku paikallinen oli tullut selvittämään välejä toisen mokoman kanssa. Haettu ei ollut paikalla ja miekkonen päätyi uhkailemaan omistajaa. Tämä tinttasi pahalaista reilusti turpaan ja siinä hötäkässä ase laukesi ja luoti porasi merkin peltiin. "Oli se ainakin vireessä, se pyssy". (Tiedä tarinan toden perää, mutta komea kuulanreikä katossa on.) "Ei täällä kuitenkaan portsaria tarvita, yleensä täällä on rempseän hyvä meininki." (Sen uskon, vaikka koinkin vain väliajan elämää.)) Täällä muut turistit puhuvat mitä puhuvat, juopuvat ja hoippuvat sitten läheiseen karaokekapakkaan, tai yökerhoihin. Pitkäaikalaiset ja minä höpisimme paikallisten ja baarin väen kanssa kalastuksesta ja metsästyksestä, urheilusta ja kunkin elon polusta. Kuka joi muutaman, kuka mitenkin. Kun tarve oli täynnä, niin ylös ja ulos. Kiirettä ei ollut. Kun unohdin vastapäisen kylpylähotellin ja sen hyörinän, niin saatoin kuvitella vaikka tarkastaja Ankardon nuokkumaan nurkkapöytään. Niin irti ajasta pääsin. (Olen onnellinen, kun olen täällä nyt, enkä ruska-, tai hiihtosesonkina. Silloin täällä on kuulemma hulinaa yli kaikkien kestokyvyn. Etelästä tänne aikoinaan paennut baarimikko matki loistavasti matkaurpoja, jotka pukevat hassut peruukit päähän ja kirmaavat paikalle sekoilemaan.)

Yksinäiselle kulkijalle tämä oli taas hyvä kokemus ja paikka, jonne ehkäpä talvella piipahdan uudelleen hämyilemään ja kumoamaan tuopposen. Ainakin löysin uuden puolen näistä paikoista. Sesonkien ulkopuolella nämä lomahelvetit voivatkin olla aikas rentouttavia paikkoja. Sitä en olisi vielä äsken uskonut.

"Pöllölaakso"

Saariselkä

Eilen aamulla heräsin, ties mistä syystä, ennen seitsemää ja ehdin nähdä hetken Tunturijumalan maailmaa. Toissapäiväinen tihutaivas oli seljennyt ja aurinko leikki orastavan ruskan ja laaksoon kerääntyneen usvan kanssa. Kirkas hopea ja kulta, puron solina, hämystä syöksyvät varjot. Vaikka oli kuulasta, niin ei kuitenkaan ollut kylmä. Astelin pikku kalsareissa, lantsarit jalassa satumaisemassa ja hengitin avaraa elämää, olin kiitollinen.

Edellinen päivä oli alkanut alakulolla. Ensimmäinen kerta reissulla, kun mietin matkan mielekkyyttä ja tulevaa talvea ahdistuksella. Tihutaivas ja melankolia. Vasta tunturin sylissä huomasin, kuinka tyhjäksi pääsin puristumaan Syötteellä. (Ei niin, että Syötteellä olisi tapahtunut jotain vastenmielistä. Päin vastoin se oli antoisa hetki ja Timppa, sekä kumppanit loistavia persoonia kaikkinensa. Tiiviys vain oli juuri sitä, mitä matkalle karkasin ja ehdin huiskeessa hukata sen hämyisen nuotin sisältäni, jota lähdin reissulle kuulemaan.) Ei alavire kovin vahva ollut, mutta sellainen nollakohta, jolloin kaipaa murusen hengitystä poskea vasten ja pehmeitä sanoja. Muruseni oli kuitenkin kaukana poissa. Sain tyytyä tupakoimaan ja kuuntelemaan metsää.
Ja metsä vastasi niin, kuin se aina vastaa, jos sitä vain malttaa kuuunnella. Se antoi tihun pestä huolet pois, helli aurinkona pilvien raosta ja kertoi, että vaikka sen luonto on ajoin ankara, se on täynnä toivoa ja turvaa. Pitää vain olla rehellinen ja seurata sydäntään. Oli sitten susi, tai lammas, niin näin se on.

Aallon pohjalta on aina kaunista nousta. Varsinkin silloin, kun varsinaista syytä murheeseen ei ole. Jo tihupäivän iltana, tulilla istuessani tunsin suurta avaruutta. Pirteyttä lisäsi pöllöjen liihottelu leirin ympärillä. Poissa poluilta, lähes koskemattomassa erämaassa, äiti maan kainalossa. Minä ja kaikkeus. (Lähes koskematon tarkoittaa vaeltajiltakin syrjässä olevaa paikkaa, jossa ihmisestä kertoo vain poromiesten ja kalastajien harvat nuotionpohjat.)

Paluu sivistykseen alkoi sitten tappelulla. Pidin kahvetauon autiotuvalla ja sopuli sattui tulemaan samoille sijoille. Se ei ollut mikään pelokas veikko, kuten eivät sopulit ahdistettuna yleensäkään ole, vaan hyökkäsi reilusti liian liki tunkevan kameranlinssin kimppuun. Nappasi kiinni ja kiroili kuin turkkilainen sopulin kielellä. Päätin vetäytyä ja aikansa kirottuaan sopuli löntysti hallitun hitaasti pois. (Kertoo varmasti vaimolleen, kuinka koppasi ihmistä nokkaan. Siksi tyynenä lähti.)

Autiotuvalla pohdin kuinka tunnelma muuttuu heti, kun saapuu syrjästä ihmisen jäljille. Sama metsä, toistakymmentä kilometriä lähimpään asutukseen, mutta kuitenkin. Polut ja rakennelmat ovat selvä reviiriraja. Onneksi metsän asujaimisto ei rajoista liikaa välitä. Jos on hyvä kanalintuvuosi, niin on hyvä myyrävuosikin ja pedoilla lokoiset ajat. Isolepinkäiset, eri haukat ja pöllöt saattoivat joka kilometrillä. alkuun erehdyin luulemaan itseäni pikkulintujen kauhuksi, sitten muistin katsella taivaalle ja puiden latvoihin. Jos ei piiskutusta kuulunut, niin peto oli varmasti jossain. Sääli vain, etteivät ne halunneet useinkaan asettua kuvaan. Tallentuivat vain verkkokalvolle ja sekin on rikkaus jos mikä. Rikkaus oli koko heräämismatka. Tästä on taas hyvä jatkaa ja tuntea kiireetöntä ikävää kotia kohti.

Viiankiaapa, Vajukosken allas, Sompiojärvi, Vuotso, Saariselkä

Istun Saariselällä, Panimon majatalon huoneessa ja poden väsykrapulaa. Eilen pääsi lipsahtamaan, kun kohtasin saunassa vanhan pikipeikon ja unohduimme jälkeisolusille. Ei siinä kauheasti ryypätty, mutta hissuksiin pudoteltiin olutta ja pohdittiin tekoaltaiden haukimatoa, aikojen muuttumista ja ruumiin rapistumista. Kaksi yksin kulkijaa ja kirkassilmäinen tarjoilijatyttö.
Tänään ei sitten tullut metsään lähdöstä mitään. Vähän harmittaa, mutta toisaalta saan rauhassa touhustella tämän aparaatin äärellä ja olla turistina kaupoissa ja ravinteleissa. Se oli yksi syy miksi tänne keskustaan yleensä poikkesin. Kerrankos sitä tilipäivän jälkeen herroiksi elää, syö kalliilla huonoa ruokaa ja juo konjakit päälle. Tämän persus kestää ja huomenna palataan arkeen, eli lähden loppuviikoksi kansallispuistoon möyrimään.

Aijon nyt vain lomailla hetken. Sen huomasin, kun pääsin pois Sodankylästä ja takaisin matkan arkeen. Minulle tarjottiin matkalla parista paikkaa pientä työtä, mutta kieltäydyin kauniisti. Uskalsin kieltäytyä, koska molemmat miehet lupasivat hommia kuitenkin tulevaisuudessa, jos en muualta löydä ja talvella tulee hätä. Sikäli hyvin pullat uunissa. Syötteen jälkeen ei hetkeen ole pakko tehdä työtä ja tämän tilaisuuden käytän hyväkseni, vaikka puolalainen ystäväni joutui siirtämään tuloaan parilla viikolla. Suurinpana syynä lomahaluun on syksyn hiipiminen paikalle. Tuulessa on jo koleus ja ruska alkaa heräillä, linnut parveutuvat ja valmistautuvat muuttoon. Nyt on hyvä aika kulkea kuvaamassa ja koettaa vihdoin kalastamistakin.

Matkalla Sodankylästä tänne Saariselälle poikkesin parilla suojelualueella. Viiankiaapa oli ennestään tuntematon kohde, mutta sen opastaulu sattui silmään nelostien varrella. käppäily lintutornille ja takaisin lepuutti jalkoja ja hermoja. Ei yhtään ihmistä. Vain tuuli, suo ja joutsenet, jotka läpsyttivät kohti etelää aapasen poikki. Käymisen arvoinen paikka. Sompionluonnonpuisto oli sitten kylläkin kansoitettu ja lauantaina alkanut sorsastus kaikui läpi yön etelärannasta, mutta muuten paikka on hieno kuin luontoäidin korurasia. Nattaset, Tötterötissien muotoiset tunturit ja  Sompiojärvi, sekä Sompion suot lintuineen ja karhuineen ovat aina kiehtoneet minua. Lapsena katselin Nattasia lokan tekoaltaan rannalta, tai Vuoltistunturin laelta ja mielikuvitus rakensi vaikka mitä tarinoita noidista ja metsästäjistä saksalaisten tähystysasemaan ja miinoitettuihin tunturin rinteisiin. (Kerrotaan, että yksi syy luonnonpuiston perustamiseen olivat juurikin miinat, joita ei kukaan jaksanut raivata pois.) Nyt katselin Pyhä-Nattaselta kohti lokkaa ja tihrustin muistosilmin vuoltisen ja Painopään hämyisiä siluetteja. Muutama päivä Sompiossa kului humauksessa ja sain taas pari uutta lintulajia kuvastooni. Talvella käyn siellä uudestaan ja nukun, jos mahdollista, huipun kulovartijan tuvassa.

Omissa oloissa

Kemijärvi, Pyhätunturi, Sodankylä

Kemijärveltä lähdin pikaisen kauppakierroksen jälkeen kohti Sodankylää. Aluksi tuntui, kuin pyörä olisi protestoinut kuukauden seisokkiaan. Se nitisi ja paukkui, rutisi ja nahisti, eivätkä vaihteet tahtoneet asettua. Lepyttelin sitä pienillä puheilla ja kirouksilla ja parinkymmenen kilometrin jälkkeen olimme taas kavereita. Sivumyötäinen vain humisi kun kulkurini rullasi maantien pintaa.

Ensimmäinen päivä oli tarkoituksellisen lyhyt. Poikkesin Pyhätunturin lähelle yöksi, vaikka jalat olisivat vielä tahtoneet jatkaa matkaa ja mieli yritti hieman kapinoida. Matkalla minut oli pysäyttänyt seitsemänkymppinen äijä, joka tahtoi kertoa omasta pyörämatkastaan ja kohtaamastaan pyöräilykulttuurista. Tarjosi sisu-pastilleja, näytti valokuvia ja oli onnellisen ylpeä poljettuaan paremmalla iällä Savukoskelta Jokelaan. Hieno suoritus ja arvoisensa tarina, mutta en tainnut olla parhaalla vastaanottopäällä. Sen verran kuitenkin miehen hifistely ja kuntointo vaikuttivat, että melkein häpeilin varusteitani ja telttapaikalla sitten kuljettua matkaa. "Pöljä, typerän muotokeskeinen minä", puhisin joen rannassa, kun katselin pikkuisten hauentumppien, salakoiden ja muiden sinttien elämää virran reunalla. Kukin tavallaan aikansa mukaan. Joku päivä minä tuon todella sisäistän.

Toinen pyöräilypäivä kuluikin sitten täysin vanhan kaavan mukaan. Ylämäki, alamäki, renkaiden surina ja maisemien tähyily. Persus kaipaa taas totuttelua satulaan, mutta muuten meno oli mukavaa. Pelkosenniemellä pysähdyin apteekkiin ja kahville. Katselin hetken pienen kylän ukkoja huoltiksen terassilla ja osuuspankin kävijöitä ladoineen. Nättiä, nostalgista ja pilvenrepaleiden alla hieman surumielistäkin ajan kulkua. (Oma hämmentävä vaikutus oli myös Andy patsaalla puoliksi puretun torin keskellä.) Vain hetken pysähdys ja kylläisenä taas matkaan. Tiedä vaikuttiko edellisen päivän kohtaaminen ja aatokset, mutta niin mukavaa kulku oli, että lopulta tulla pöllähdin tänne Sodankylään ennen kuin oikein huomasinkaan.

Sääli sinänsä. Ajatus oli olla yksi yö vaarankupeessa ennen tänne tuloa. Ei vain näkynyt houkuttavaa paikkaa (mikähän siinä on, että jokainen pikku sivutie osoittautui kaatopaikaksi?), joten vaaran huminan sijaan päädyin kuuntelemaan kansaivälisen opiskelijaryhmän illanviettoa leirintäalueelle. Porukka oli metsätieteilijöitä (?) ja kulkenut kaksi viikkoa ympäri suomea. Toissapäivänä kävivät patikoimassa pyhällä ja alkoivat sitten viettää toiseksi viimeistä iltaansa. Mietin hetken osallistumista heidän nuotiorinkiinsä. Se kuitenkin jäi. Sosiaalisuuskiintiö on hetkeksi totaalisen täysi. Päädyin siis kuuntelemaan telttakankaan läpi keskusteluja, useamman kansallisuuden lauluja ja nuorten niin kansainvälistä tapaa korvata sanat kiljahduksin ja huudoin. Lauluja, varsin bulgaarien lurituksia olisi kuunnellut enenmänkin. Kauniin heleät neidot yössä. Sen sijaan espanjalaiset ja skandinaavit herättivät vision käsikranaatista nuotiopiirissä. Mietteistäni huolimatta nuoriso lauloi ja juhli kuin nuoriso laulaa ja juhlii. Hassuttelua, sanaleikkejä ja matkaromansseja, itseasiassa aika siistiä iloa äänestä huolimatta.

Aamulla huomasin porukan olevan lähdössä. Huokasin helpotuksesta. Olin varannut telttapaikan kahdeksi yöksi, mutta toista juhlayötä en olisi jaksanut kuunnella. Otin kaksi yötä, koska ajattelin viettäväni oikean matkailijan kyläpäivän museoineen ja ravinteleineen. En kuitenkaan viettänyt. Olo on edelleen uupelo työrupeamasta ja mieli vain katselee etäältä. Siksi eilinenkin kului kyläkierroksen jälkeen lähinnä teltassa lukien ja mietteitä rustaillen. Illalla helpotuksen huokaus osoittautui ennen aikaiseksi. Nyt rinkiin istuivat karavaanarit humaltumaan.Nätisti hekin olivat. Väkeä Norjasta, Saksasta, Ruotsista, Italiasta ja tietenkin Suomesta. Kuuntelin taas kärpäsenä tuntemattomien kohtaamista. Mukavan välittömän tuntuista, lyhyitä elämänkertoja, yhteishenkeä illan verran. Mukavinta oli kuunnella Meän -kielistä naista. Vieras ja silti kotoinen kielen leikki.

Tänään kohti pohjoista ja kauas leirintäalueista. Aika kadota sulattelemaan kulunutta rupeamaa.

Matkaan kohti syksyä

Syöte, Kemijärvi

Perjantaina Kipinän kattourakka valmistui minun osaltani. Olihan homma (111 touhun täyteistä tuntia reilussa kahdeksassa päivässä). Lopussa silmät roikkuivat joka miehellä ja nauru oli lähes hysteerisen herkässä, mutta myös tyytyväisyys uhkui jokaisesta. Tulihan ährättyä ja mölistyä eikä voi väheksyä ylpeyttä, jonka puristus synnytti. Porukalla on nyt oma tarina ja minulla pari uutta kaveria. Toinen on käppänä kätkäläinen, korven tumma ja viirusilmäinen viinan ystävä, jonka silmissä vilkkuu ilo ja ystävällisyys ja varressa uhkuu tunturikoivun sitkeys. Toinen on puolestaan ehkä neuroottisenkin tarkka kuitu- ja sisupussi, äärimmäisen ahkera äijä, jonka avuliaisuuden ja ystävällisyyden määrää on vaikea mitata ja jonka mukana kulkee hellyttävän ruma hiidenpenikka. (Otus on todella suloinen ja veikeä kurttukarvaturpa, jota voi kai kutsua koiraksikin. Alkuun sitä hieman vierastin, mutta nyt olen sille myyty.) Urakka oli hyvä päätös kuukaudelle, jonka Syötteellä vietin.

Lauantai meni sitten nukkuessa. Heräsin, söin ja menin taas takaisin nukkumaan. Välillä maistoin hieman minttua ja polttelin unia, seurasin kuinka vasa klompsutti suon poikki imemään emonsa nisää, pupun poika kahisi ojapusikossa ja kuu nousi puiden takaa. Mauno käväisi poikansa ja siskonsa kanssa kylässä. (Kysyivät mökilleen saunomaan, mutta en jaksanut lähteä. Sääli sinänsä.) Ruumis poksui ja nitisi, rentoutui kuin väkisin.

Eilen tuli sitten Jorma ja heitti minut tänne Kemijärvelle. Helppoa kyytiä lähes kaksisataa kilometriä ja mukavaa jutustelua. Itse olin vain edelleen siksi koomassa, etten ollut oikein parhaimmalla seurapäällä. Ei se onneksi Jormaa haitannut. Hän kertoili paikkojen tarinoita ja puujalkavitsejä. Timppa soitti muutaman kerran varmistaakseen, että kaikki on kunnossa. Hyvin kaikki oli ja päädyin keskustan viereiselle leirintäalueelle. Muutama sana Jorman kanssa, sopimus näkemisestä ja käden heilautus. Mies kaarsi Maunon autolla pois ja minä jäin pystyttämään pitkästä aikaa telttaa.

Olen onnellinen matkan jatkumisesta ja olen yhtä onnellinen ihmisistä, joita syötteellä tapasin. Se oli hyvää aikaa, antoisaa ja opettavaista, mutta ennen kaikkea rikasta väeltään. Liian monta tarinaa jäi kuulematta, kiitosta sanomatta ja liian moni ihminen hyvästelemättä. Toisaalta juuri tuosta syystä olen varma paluustani Syötteelle.

Mutta matka jatkuu ja edessä on toivoakseni lisää hyviä paikkoja. Tänä aamuna varis herätti minut tanssimalla teltan katolla. Aamun kosteus tuoksui syksyltä ja kuulaus virkisti unen pöpperöisen mielen. Ajatus on täydentää varastoja ja lähteä sitten polkemaan pikkuhiljaa kohti sodankylää. Rauhallinen paluu hiljaiseen arkee.

Miettimistä

Syöte

Odotan Timppaa ja lähtöä viimeiseen rypistykseen Kipinän koulun katolla. Luvassa pitkiä päiviä jyrkällä katolla, jotta homma valmistuu aikataulussa ja pääsen jatkamaan matkaa. Aika täällä syötteellä on ollut rikasta, antoisaa ja opettavaista, mutta mieli kaipaa jo tien päälle ja yksinäisyyteen. Ennen kaikkea mieli kaipaa aikaa sulatella kaikkea kokemaani.

Yksi vahvimmin sulattelua vaativa seikka on kohtaamiseni rosvopaistista vastanneen pariskunnan kanssa. Nuiva ennakkokuva suli jo ensimmäisenä päivänä markkinoilla ja toisena päivänä sain aiheen kokea melkoisia vatsanväänteitä edellisen blogin alun sisällöstä. (Juttelimme suhteellisen pitkään iloisessa tunnelmassa ja minun on tunnustettava, että arvostan heidän elämäntapaansa ja -asennettaan kuin omaani. Ehkäpä siksi, että se on hyvin samantapainen. Ehkäpä se on sama syy, miksi alku särähti. Päämäärä on yhteinen, mutta muodot hieman erilaiset.) Lopullinen sinetti hätäisen tuomarin tunteeseen tuli perjantaina, kun töistä palatessa mökin kuistilla oli lahjapaketti ja sattuva runo. Timpalla ja Maunolla oli hauskaa, kun hämmentyneenä nolostelin ja pyöritin pukettia kädessä. (Ja puketti piti vielä sisällään kaiken muun lisäksi kuivalihaa, herkkua, jota olen toivonut voivani tarjota syksyllä puolalaiselle ystävälleni. (Hän tulee vaeltamaan hetkeksi kanssani Muotkatuntureille))

Yksi suurin oppi tapahtuneessa on huomata kuinka vaarallista ja vaikeaa on kirjoittaa julki mielteitä negatiivisista ennakkokuvista. Vaikka olisi kuinka rehellinen itselleen, niin lopputulos voi olla äkkiä väärä tuomio ja oma mieli häpeileviä herhiläisiä täysi. Ihmisten suhteen pitäisi edetä kuin tukkipuomilla. Tasaista tahtia, maltilla, sekä ennakkoluulottomasti tasapainotellen ja käyttäää omia ennakkoasenteita ja elämän ylpeyttä vain kuin tukkilaiset melanmuotoista kepakkoaan, jolla otetaan tukea vedenpinnasta, jos tasapaino alkaa horjua. Hyvin harkiten ja kevyesti pintaa läimäisten.

Tukkipuomilla juoksu sattui kohdalle myös kirjaimellisesti. Markkinoiden toisena päivänä sitä oli pakko kokeilla. Ensin kilpailuhengellä (ilman syytä sellaiseen) ja parin kylvyn jälkeen puhtaalla ilolla. Luontokeskuksen pojat kävivät myös kokeilemassa. Ähkimistä ja mulikointia kuin itselläkin ja yhteistä naurua. Yleisö kannusti ja ilmassa oli iloisen juhlan tuntua. Himo lajiin iski, vaikka puomi jäi ylittämättä.

Kohta odottaa toisenlainen tasapainottelu. Pakko tunnustaa, että nuorimpana olen kattotyömaalla myös kaikkein arin kipuaja. Totta minä harjalla kuljen ja leikin oravaa, mutta siinä, missä minä nojailen koko ajan kattoon, niin Timppa ja Mauno kipittävät kuin balleriinat ja huiskivat menemään melko huolettoman oloisina. Tavallaan kukin ja huumori kukkii, ampiaisten kanssa ollaan harmoniassa ja taivas on lähellä.