Totovaara, Kolarinsaari, Joutsensuvanto, Pello
Poikkesin Kittilän jälkeen Totovaaralle sattumalta. Katselin tienviereltä yöpaikkaa, kun kyltti osui silmään ja lähdin etsimään mahdollista kotaa, tai laavua yösijaksi. Sellainen löytyi parkkipaikan ja kelkkareitin risteyksestä. Ei paras yöpaikka, mutta hyvä tukikohta poiketa viimeistä kertaa tunturiin ja koettaa kuvata kevättalvista erämaata.
Erämaa olikin kaunis. Hangesta paljastuvat purot, tuoreessa lumessa risteilevät pikkuötököiden ja porojen jälkiraidut, Tunturin tykkykuuset ja jänkien käppyrät, riekot ja pyyt, korven kuiskaukset kevään ailahtelevassa säässä. Päivän hiihtelin Aakenustunturin ja Totovaaran maisemia, mutta kuvia en saanut. Kameran piru lakkasi toimimasta. (En tiedä lahosiko viimeinenkin akkuni, vai onko kamerassa jonkin sortin pahempi ongelma. Yhtä kaikki se ei inahdakkaan.) Tuli kuitenkin tallennettua kuvia mielensopukoihin ja ennen kaikkea nautittua luonnon rauhasta.
Kodalla rauha oli sitten toista. Koska olin päivän maastossa, en kohdannut toisia kodan käyttäjiä, mutta viereisen kelkkauran mölinän kuulin kyllä. Pääreitti Ylläkseltä kittilän ja Levin suuntaan, joten ulina ja pärinä oli tauotonta. Se kuului myös kilometrien päähän maastoon. Jotenkin tuli mieleeni Repoveden puisto ja viime juhannus. Ihmiset lomailevat ja nauttivat luonnon rauhasta kovin meluisasti ja mitään näkemättä.
Kameran lahottua minulle tuli hieman kiire sivistykseen ja kamerakauppaan. Siksi poljin seuraavana päivänä suoraan Kolariin. Viikonloppu, mutta jos sieltä olisi kamerakauppa löytynyt, olisin malttanut odottaa maanantaihin. Ei löytynyt. Vietin sitten yöni Kolarinsaaren yleisellä nuotiopaikalla halkovajassa. Se oli melko ristiriitainen, vaikka hyvin mukiin menevä paikka. Ristiriita tuli ympäristöstä. Istuin nuotiolla ympärilläni kuukkelit, käpytikat ja tiaiset, vieressä metsäkauriiden ruokintapaikka. Joen vastarannalta kantautui valtatien humina ja Kolarin kylä loisti ja kuului. Joen jäällä moottorikelkat ajoivat kilpaa ja viritetyt vehkeet vinkuivat. Kaiken alla saaren vanhan kirkon kellot kumisivat hautajaisia. Ääntä, melua ja ajatusärsykkeitä ja sitten minä tulilla kiroamassa kameraa ja hörppimässä kaakaota.
Aamulla huomasin paikallisen ukon kanssa yhden kauriin käyneen syömässä. Yleensä niitä on kuusi. (Koko Kolarin alueella arviolta 200.) Olen varmasti taas kuorsata rohistanut siihen malliin, että muut otukset ovat paenneet Ruotsiin asti. Palaavat kuitenkin takaisin, se on varma.
Kolarista lähdin polkemaan "Lohitietä" kohti etelää. Maisemiltaan, näin talvella, tie ei ole kummoinen, mutta pienellä kiertämisellä vältin kulkemasta valtaväylää. Ja viimeistään tuolla tiellä huomasin tulleeni porolapista maanviljelyksen ja lihakarjan maailmaan. Toki porojakin, mutta matkan edetessä yhä enemmän tiloja. Luonto antoi aurinkoa ja tuiskua, muutaman koppelon ja helmipöllön lounaalla. Oli napannut oravan ja mutusti sitä Lempeän kylän raitilla. (Hienot kylännimet vieretysten. Ensin Unhola ja sitten Lempeä.) Tornionjoki on edelleen pääosin paksussa peitteessä. Muutaman kosken kohdalla virta on auki. Se hieman lohdutti kameratonta kulkijaa.
Viidenkymmenen kilometrin kohdalla heitin hienot voltit pyörineni. Jääpolanne kevyen lumen alla on jännä elementti. Varsinkin se on sitä alamäessä. Vaihdevaijerin mentyä poikki luulin pääseväni vähillä vaurioilla reissusta, mutta huomasin sitten kyseisten kukkerspallien aikana myös takajarrun vaijerin irronneen. Matka alkaa vaatia varusteilta veronsa. Kaatumisen jälkeen kohtasin Joutsensuvannon lomamökit ja Isännän tarjottua sopuhintaan täyden palvelun mökkiä, en epäröinyt. Lusmuilua, mutta vällyjen välissä oli taas mukava nukkua. Ja pesu teki hyvää nokinaamalle.
Tänä aamua heräsin taas lumisateeseen. Se tarkoitti suhjuista ja nahkeaa polkemista, mutta sellaista se on. Polkustamista, mitä polkustamista ja nyt Pellossa. Täälläkään ei ole kamerakauppaa, mutta ehkä jostain löytyisi jokin onneton poketti siksihätää, että Tornioon ehdin. Saisi edes jotain kuvia.
Kaikkineen nautin taas matkanteosta. Autoilijoiden hämmentyneet hymyt ja tervehdykset piristävät ja vapaus tuntuu makoisalta. Kamera hieman surettaa, mutta tuo ongelma hoituu ajan kanssa. Hyvä on kulkijan mennä.
Oikeastaan matkassa on vain yksi varjo ja se on Inarin noita, eli Satu. Hän onnistui jälleen herättämään katkeruuden liekin yrittämällä yhä uutta vedätystä. Aika surkuhupaisa yritys, mutta ärsyttävä, koska koko Gamvikin aika oli melkoista vedätystä hänen puoleltaan ja minun hyväuskoista talkootyötä, josta palkaksi sain pikkuhilujen lisäksi vain pahat puheet seläntakana. Hämmentävää kuinka joku jaksaa olla narsistinen ahneus, vaikka on itse ollut saamapuolella. Semmoisia meitä kuitenkin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti