Markkinat

Syöte

Meillä oli Timon kanssa ajatus kävellä metsien poikki hänen kotitilalleen. Matka kuitenkin siirtyi tulevaisuuteen, koska mennyt rupeama on alkanut vaatia veroaan. Ruumis ja sielu huutavat taukoa, lepoa ja hiljaisuutta. Ainakin minulla huutavat niin, etten enää pariin päivään ole muuta huomannutkaan. Tänään tuli siten kauan kaivatun vapaapäivän vuoro. Tuntui oudolta herätä ilman kiirettä, pukea perusretkut päälle työverkkareiden sijaan ja lähteä kävelemään ulos ilman aikataulua. Samoin tuntui oudon huojentavalta saada olla yksin. Vaikka väki täällä on mukavaa, niin puolierakkona olen kaivannut malttamattomana tilaa ympärilleni. Parhaatkin tarinat ja elävimmät verbaaliakrobaatit saavuttavat määränsä, jos iloista pulinaa kestää aamusta illankoittoon kahden viikon ajan. Otti aikansa tottua ajatukseen, että tänään ajatuksille on tilaa ja voin kuulematta vain seurailla hetkien kulkua.

Puolilta päivin suuntasin Luontokeskukselle. Siellä oli markkinat, jotka jatkuvat huomenna tekojärvellä. kävimme jo yöllä Timpan kanssa katsomassa rosvopaistin valvojaisia. Ennakko oletuksesta huolimatta ne olivat muodolliset ja hieman puisevat, tärkeilevät. Olimme ulkopuolisia ja Timppa pienen virnuilun kohteena, vaikka meidät oli varta vasten paikalle kutsuttu. Valvojaisissa ei kuitenkaan ollut keskuksen väkeä, joten uteliaana hiippailin markkinapaikalle. Odotin väsynyttä kaupustelua ja muutamaa kymmentä turistia, sellaista pikkukylän pakkohauskaa, mutta yllätyin positiivisesti. (Niin yllättyi järjestävä porukkakin.)

Tilaisuus oli kyllä pienimuotoinen, vain puolenkymmentä kaupustelijaa ja näytteilleasettajaa, mutta ehkä juuri siksi perin lämmin henkinen ja tasokas. Yleisöäkin oli paikalle hankkiutunut useampi sata, arviolta puolentuhatta. Ja yleisö sai mitä ilmeisemmin sitä, mitä toivoi. Varsin miesvoimistelijoiden huiman humoristinen esitys herätti ihastusta ja pakollinen harrastajanäyttelijöiden kotiseutuironia osui kohdalleen. Käsityöläisten asenne ilahdutti minua kai eniten. Jokainen mutisi vaatimattomana olevansa vain harrastelumielellä askareissaan ja töiden laatu kelpaisi mielestäni vaikka kuninkaille. Hinnatkaan eivät olleet huimaavat. Eivät varsin huopatöiden. Naiset ottavat villansa omista lampaista, joten tuntitaksaa on aivan turha laskea. Tulos voisi masentaa. Tavaroista puusepän pössykkä ja huopatyöt osuivat herkkään kohtaan. Pössykkä kuin Vaahteranmäen Eemelillä, liipasin ja poksahdus kaiken kruununa. Sellainen vanhan romanttinen pikkumiehen unelma. Huopaiset norjan vuorenpeikot (vaikka tekijät kielsivät saaneensa mallia sieltä) toivat mieleen äidin norjan ja pikku huopapöllöset taas oman kyläpöllöseni kotona. Pössykkä sai jäädä vihtojen viereen roikkumaan, mutta huopahahmot eksyivät vahingossa matkaan.

Parasta tapahtumassa kuitenkin porukan henki. Paikalliset ja turistit sekoittuivat iloisesti keskenään ja tuntemattoman oli helppo soljua väen keskellä, osallistua jutusteluihin, tai vetäytyä sivummalle. Rosvopaistista vastannut nuori-isäntäkin osoittautui lopulta mukavaksi kaveriksi. Tuli peräti itse jutulle ja jo hetken perästä oli yhteistä harrastusta paljastunut sopivasti. Ei paha mies sittenkään. Itsellä oli muutenkin onni olla jo osin kalustoon kuuluva omituisuus. Keskuksen väki, hotellin ravintolapäällikkö ja raksakaverit antoivat hivelevän tutun ja "ei turistin" olon. Pienenstä se syntyy.

Pienestä syntyy myös yleisempi hyvä olo. Pikkuihmiset saavat aina sydämeni hykertelemään. Varsinkin, jos heillä on mukavaa ja välitöntä. Markkinoilla tirriäisillä selvästi oli ja mikä parasta siellä vanhemmat uskalsivat päästää pilttinsä seikkailemaan. Kotieläinten luona, kummallisten kanojen, ankkojen aasien ja muiden karvapörröjen seassa, mustikassa pihan vieressä ja aikuisten jaloissa piltit hihkuivat ja ihmettelivät, mutustivat lettuja ja seistä tollottivat. Eivätkä vain vaahtosammuttajan kokoiset, vaan myös pitkälti kouluikäiset. Pieni muksukaipuu iski, kun työkaveri saapasteli kentällä poikansa kanssa. roimat miehet, isompi ja pienempi.

Huomenna on vuorossa tukkilaisnäytöstä tekojärven rannalla. Tänään aloittelivat jo perustarinoilla, joita aidot, nykyään jo ukkoikäiset jätkät tarkensivat. Ennen huomista me lähdemme Timpan kanssa "sikailevaan" Siileen. (Tuli pikku kaljoissa töistä tänne. On helpompi lähteä kuppilaan kuin olla yksin seurana puheripulista kärsivälle luonnonlapselle.) Ajatus on kuitenkin tulla takaisin ajoissa ja olla katsomassa jätkiä aamulla. Nämä nykyisetkin "näytös"jätkät tuntuvat siksi reippaaan hymyileviltä ja näppäriltä.

Urheilujuhlaa

Syöte

Päivän päälle Eliittikisoja. Kattomiehet, Jorma, Timppa ja minä istumme kämpässä ringissä, maistelemme saunanjälkeistä ja kommentoimme. Nuorenpi kattoukko ja Jorma ovat entisiä kilpaurheilijoita, ja me muut vakavia harastajia. Itse en urheilua yleensä seuraa, mutta tässä porukassa juoksun seuraaminen on hauskaa. Juoksukoulua pitävän Jorman ansiantuntemus, Timpan vahva eläytyminen ja muiden kommentit tekevät kisakatsomosta uniikin. Varsin kieli ja vertauskuvat luovat maisemaa, jonka rinnalla Mertarannan ilmaveivit kalpenevat. Myhäilen, seuraan ja olen kärpänen katossa.

Täällä syötteellä olen muutenkin törmännyt tavallista vahvempaan urheiluelämään. Tullessa rullahiihtäjätytöt lannistivat alustavasti kuvitelmani omasta urheilullisuudestani (Reenasivat intervallia rullasuksilla huipun tiellä. Itselle päivän aikana kolme, neljä nousua kävellen on aivan tarpeeksi.) Sen jälkeen olen kohdannut ihmisen toisensa jälkeen, jotka ovat menettäneet sydämensä liikunnalle. Suunistajia, hiihtäjiä... Tavan mökkiläisistäkin kilpailee useampi kuin uskoisi enemmän tai vähemmän tosissaan. Lenkkeilijää, rullahiihtäjää ja sauvahyppelijää kipittää vastaan lähes joka päivä. Kaiken hyvän lisäksi paikan kävelytie kylältä huipulle on oikeasti kova suoritus kävellä. Helpompi on kivuta laskettelurinnettä ylös ja silti olen nähnyt väkeä lastenrattaineen puskemassa hirveää kyytiä kohti huippua. Jos ei muuta, niin olen saanut kuvan himourheilijan todellisuudesta. (Ja tietenkin Jorman tekemään  minulle juoksuohjelman tulevaisuuteen. Sellaisen peruskuntoilijan ohjelman, sopivan laiskallekin.)

Tällä hetkellä en haaveilekaan lenkeistä. Pikemminkin uneksin päivästä, jonka voin viettää laiskiaisena, venyttää ja rentouttaa hitaasti kipunoivat lihakset ja valua haahuillen pitkin pitäjää. Tänään taas kymmenen tuntia rakennusta, teräsverkkoja ja koolinkeja. Eilen seitsemäntoista. Onneksi meininki ja väki ovat hyvät.

Keikkamiehen arkea

Syöte

70 tuntia ensimmäisen täyden työviikon saldo ja tänään kertyi jälleen 12 kaiken päälle. Olo on myös sen mukainen. Ei liian väsynyt, mutta syvän uupunut olo kuin pikikaudella konsanaan. Voi kai sanoa, että raha painaa. Tehdessä rasitus ei kuitenkaan tunnu. Ajatus vain käy hitaalla ja illalla henkinen liike on kuin kuolleen sydänkäyrä. Raksapäivän jälkeen kuvien latailu, päiväkirja ja bloki vaativat melkoisesti tahdonvoimaa. Onneksi kohta, lattiavalun jälkeen helpottaa hetkeksi. Ainakin pariksi päiväksi ja pääsen taas metsään möyryämään. Hetki sitä ja sitten vielä pieni rypistys erään koulun katolla. Sen Timpalle ja matkakassalle lupasin.

Eilisen päivän keli oli melkoinen yllätys. Ukkonen pimensi netin ja puhelimen, mikä on täällä kuulemma tavanomaista, eikä yllättänyt, mutta sateen määrä ja huipulta valuvan veden voima hämmensivät. Toki tiesin vettä tulevan, tiesin myös, että rinteiltä sitä riittää, vaan silti tulva ja sen maata syövä voima hätkähdytti. Muutamassa minuutissa ojat ja pihat olivat koskia, tai järviä ja vesi uurtanut hiekkateille syvät kanjonit. Hyvä muistutus tulevaa syksyä ja erämaita varten. Jokien yli ei ehkä heittämällä mennä.

Toinen yllätys oli viime perjantain hippalot huipun hotellilla. Täällä oli motoristien kokoontumisajot ja illalla tietenkin bändiä ja diskoa. Lähdimme Timpan kanssa tarkastamaan tilanteen päivän päälle. Olihan tuota menoa ja meininkiä, mutta vastoin ennakkomielikuvaa kansa käyttäytyi iloisen rennosti ja kaikki sujui mallikkaasti. (Tosin aivan lopusta siellä oli tapahtunut jokin tappelun nuhjustelu.) Motoristit osaavat yleisesti juopotella. Yllättävää kyllä minä ja Timppakin osasimme. Meillä oli sen verran työtunteja takana, että pikakänni onnistui yrittämättä ja enempi heiluminen sai jäädä seuraavaan kertaan. Lähinnä tihrustimme väkeä ja tanssilattian tapahtumia, sekä pohdimme ihmisen onnen rakennuspalikoita ja maailman menoa Norjan tragedian turhauttamina. Ennen pilkkua nuokuimme takaisin mökkiin ja saimme unta luomien alle.

Seuraavana aamuna herääminen olikin sitten hieman hitaampaa. Toni tuli kahdeksan aikaan meitä hakemaan. Timppa heräsi, puikahti saunaan ja lähti sitten Tonin kanssa Taivalkoskelle putkikauppaan. Minä en. Heräsin vasta heidän palattua kymmenen maissa. Oli uupelo olo, mutta myös hyvä mieli, joka jatkui seuraavat kymmenen tuntia, kun nostimme kolmeen mieheen viimeisiä kattotuoleja paikoilleen. Väki kävi välillä pällistelemässä ja toteamassa, että Timppahan se töitä paukuttaa. ”Kukapa muukaan”.

Ensiviikonloppuna on luontokeskuksella jokin tapahtuma. Markkinat, tai jotain ja sen haluan päästä näkemään. Vaikka tämä työrupeama pysäyttääkin matkan etenemisen useammaksi viikoksi, niin on tämä hieno mahdollisuus nähdä syötteen menoa ja elämää sisältäpäin. Ja tietenkin syventää tutustumista Syötteen hurjiin ja muihin ihmisen lapsiin.

Töissä Timpalla

Syöte

Aloitin sitten Timpalla. En ole katunut, vaikka alku oli kommelluksia täynnä. Jälleen omia törppöilyjäni. Ei Timpan, eikä kenenkään muunkaan. Omiani.

Edellisen päivityksen iltana sovin Timpan kanssa töistä ja majoituin yhteen Syötteen juurella olevista mökeistä. Timpan oma ja tyhjillään, myynnissä, mutta vielä nyt duunareitten majapaikka. Olin silloin ainoa asukas (kuten nytkin) ja voitte kuvitella löylyjen nautintoa hien ja hyttysmyrkyn alla. Uusi ajan jakso alkoi hyvissä merkeissä.

Seuraava päivä toi mukanaan muuta. Ensitöikseni maalasin yhden talon päädyn vituiksi, vaikka ohjeistus oli riittävä ja varoitukset moninaiset. Kaksi ruskean kuultosavyä, lähekkäiset ja minä maalasin niillä päinvastoin tarkoitetusta. Minä kyllä testasin ja arvoin sävyjä parhaani mukaan ennen aloitusta. Virhettä ei tietämättä huomaa, mutta kyllä harmitti ja pelotti. Uusi paikka ja heti käsille. Onneksi isäntä on ymmärtäväinen. Totesi vain tapahtuneen ja kertoi mitä asialle tehdään. (Korjaan virheen omalla ajalla (oma päätökseni), jahka kiireemmältä ehdin.)

Vuorokausi eteenpäi ja taas mohelsin. Nyt onnistuin lukitsemaan itseni kämpän ulkopuolelle saunan jälkeen. Kello puoli kaksitoista yöllä, sisällä niin tupakat kuin lompakkokin ja Timppa tekemässä pitkiä päiviä aivan muualla. Jessus että otti päähän. Onneksi puhelin oli mukana ja makuupussi ulkona. Niillä selvisin eteenpäin. Porot vain hieman ihmettelivät autokatoksessa lojuvaa myttyä.

Piinapäivät jatkuivat parin vuorokauden paastolla. Timppa huiteli töissä toisilla paikkakunnilla enkä minä kehdannut pummia tuntemattomilta. Onneksi työkaverini ja Timpan ystävä Jorma  järjesti minulle majoituksen luotaan huipun mökistä ja aterian hotellin ravintolasta. Sainpa vielä piikkiin tupakkiakin ja päivällä mielin määrin kahvetta. Onneksi oli Jorma ja respan naiset. Yksi ateria ei kuitenkaan tällaista läpipaskoa juuri lämmitä. Varsinkaan kun tein koko ajan töitä. Nälkä näkyy unissa vieläkin. Nälän päälle viikonloppua viihdytti sade, maalin loppuminen ja morkkis aiemmasta mokasta, joka huusi lunastuksekseen onnistumisia.

 Maanantai toi lopulta avaimen ja tiistai vapautumisen. Tiistaina aloimme pystyttää uuden suksivuokraamon hirsikehikkoa ja reippaasti se kävikin. Vesisateesta huolimatta Kurkihirren porukka kantoi, nosti ja paukutti hirsiä paikalleen pitkälle yöhön. Hyvä henki, leppoinen raksahuumori ja tekemisen meininki. Nautin. Päivän kruunasi saunottelu Timpan ja jorman kanssa. Muutama olunen ja saman henkisten heittohullujen, luonnon lapsien ilo ja sirkus. Siitä se rakentui ja päättyi, kun Timppa nukahti istualleen menneiden päivien uuvuttamana. Se ei todellakaan ole ihme, sillä siksi hulluna mies työtä tekee ja on kuuluisa siitä. (mennä reuhuuttaa vuorokaudet ympäri ja nukkuu lyhyissä pätkissä, tai sitten, kun ei enää pystyssä pysy.)

Mitä on isäntä, sitä miehet perässä. Tänään keskiviikkona neljänsadan neliön talon kehikko on pystyssä, paikat siivottuina ja nuoriso-osasto on vielä salvonut erään hallin hirret välipuhteena. Totta vuokraamossa on vielä tehtävää, mutta hyvä suoritus silti. Ei Timppa turhaa ole lähes liikuttavan ylpeä porukastaan. Minä pidän myös sakista. Se on ottanut oudon välittömästi vastaan, se on tasapainoinen ja valehtelematta sanon olevani iloinen, kun töitä tehdään, eikä vain olla tekevinään.

Olen täällä vielä pari viikkoa. Nyt on hyvä tilaisuus kartuttaa matkakassaa, sekä seikkailla velikultien matkassa. Velikultien, joista taatusti kerron piakkoin lisää.

Levon jälkeen

Syöte

Kyllä täällä Syötteellä työtä tuntuu olevan. Oikeastaan runsauden pulaan asti ja minä hölmö olin hyvin skeptinen. Maanantaina Luontokeskuksen väki otti minut hyvin vastaan ja luontotoiminnan vastaava antoi muutaman puhelinnumeron. Mietti jopa mahdollisuutta saada minulle keskukselta töitä, vaan siihen emme sentään päätyneet. Ensimmäinen numero oli jälleen lupaava, mutta isäntä työmatkalla, joten varsinainen tapaaminen sovittiin vasta tälle päivälle. Hyvä niin. Muutama päivä lepoa puistossa tuli tarpeeseen. Palattuani tänne keskukseen odottamaan isäntää, samainen keskuksen kaveri esitteli minut eräälle Timpalle, paikalliselle rakennustaiturille, joka lupasi töitä, jos en ensimmäisen kontaktin kanssa pääse sopimukseen. Muitakin hommia olisi. Mikäpä kulkumiehen, vaikka hieman hämmentää.

Tänne Luontokeskukseen on muodostunut jo jonkinlainen kotoinen olo. Paikan väki on ystävällistä ja mukavaa ja vaihteeksi pieneen porukkaan mahtuu monenlaista tarinaa. On etelänpää tulleita, kaiken muuttaneita ja on paikallisia, joiden juuret yltävät satojen vuosien päähän. Se on kunnioitettavan sitkeää raivaajahistoriaa, kun ajattelee pohjoisen oloja ja kitsasta leipää. Metsästys se kai on kaiken alku ja tilanpuute etelämpänä lähdön syy, mutta kovaa porukkaa nuo sukujen kantavanhemmat, kun ovat tänne jääneet. Eikä tunnu väki huonommalta nykyäänkään. Siis täällä keskuksella tavatut. Mukava henki ja tuttavallisuus, sekä työnhyörinä. Olen hyvin tyytyväinen täällä kahvelan nurkassa, jonne konttorini perustin odotusajaksi.

Tyytyväinen olin puistossakin. Ei ole vaellussesonki, joten sain kuljeskella ypösen yksin ja pitää Ahmatupaa omanani kahden yön ajan. Kolmen vuorokauden ihmissaldo oli neljä henkeä. Ensimmäisenä päivänä kohtasin miehen, joka neuvoi minulle vanhan tien Kiimingissä. Mukava sattuma. Hän oli tarkastamassa hillasatoa ja osui kohdalle paluumatkalla. Minä väijyin juuri kuukkelia, joten keskustelu jäi valitettavan lyhyeksi. Loput kolme ihmistä olivat ulkolainen pariskunta ja heidän melontaoppaansa. Tupsahtivat Annintuvalle, kun olin tupakkitauolla. Kauaa en heidän mulikointiaan seurannut, mutta sen huomasin, että opas oli hieman ylireipas ja rivakka tottumattomien kyyhkyjen tunnelmaan. Eivät poloiset ehtineet kunnolla edes rantautua, kun huomasivat olevansa uimassa ja oppaan kuvaamassa hyistä leikkiä. Silmät olivat säikähtäneet, kädet rakoilla ja vesi perkuleen kylmää.

Toisella reissulla Ahmatuvalle en sitten kohdannut ketään. Vain lapinmyyrät, sammakot, porot ja linnut pitivät seuraa. Vaarat humisivat ja suhisivat. Vettä sain niskaani eilen ja tänään. Varsinkaan eilen ei kuvaamisesta tullut oikein mitään usvan takia, vaan en valita. Jalat saivat levätä ja mieli asettua tekemättömyyden peiton alle. Se mitä kuljin, sen taivalsin kuin unessa ja satumetsässä. Riistaa, eli kanalintuja ja hirviä on mukavasti, pikkutipuja riemuksi asti ja puunkänkkyröitä ja varjonhiisauksia siihen malliin, että melko totinen saa olla, jos eivät tarut ala elää. Kyllä vain sieluun palasi iso pala kadotettua rauhaa noiden muutaman päivän aikana.

Nyt siis odotan ja pohdin minne asti on soveliasta odottaa ensimmäistä kontaktia ennen kuin Timpalle soitan. Mies teki minuun mukavan vaikutuksen. Ennen kaikkea puheillaan komeista ja oudoista puunkuvatuksista, omasta kotipaikastaan vaarojen takana ja metsojen soidinpaikasta, jonka minulle kartaltakin näytti. Vähässä ajassa hän ehti puhua paljon ja oikeastaan kaikki sellaista, että mielistyin. En vain viitsi tehdä ohareita Markukselle, johon otin jo maanantaina yhteyttä ja jolle olen jo useammin soittanut. Katsotaan nyt, kuinka kohtalo määrää.

Helteen hivutus

Pudasjärvi, Syötteen kansallispuisto

Kokonaisvaltaisen uupunut olo. Joko minulla on paljon surkeampi kunto kuin kuvittelenkaan, tai sitten helle on uuvuttanut miehen huomaamatta. Eilen ja toissapäivänä pyörä kulki vielä jotenkin ja jaksoin poikkeilla pääreitiltä, mutta tänään oli työn ja vaivan takana päästä tänne luontokeskukseen. Vajaa parikymmentä kilometriä, aamulla ennen kunnon paahdetta ja silti mäet veivät helpon voiton. Mahdoin olla vastaantulijoista surkuhupaisa ilmestys, kun ylämäissä silmät pullottivat kaukana päästä, hengitys takkuili kirousten sekoittamana ja jalat löivät setsuuria. Mäkien päällä tuijotin kaukaisuuteen ja puhalsin pitkään pötkölläni hikilammikossa. Alamäissä olin vaarallisimmillani. Tärisevät jalat ja kädet, ei ohjauskontrollia, vaan puolitajuton nautinta levosta. Oikeastaan se oli peräkärry, joka ohjasi ja piti uralla ojan sijasta.

Tänään jos koskaan olen haaveillut moottorista. Hiiteen melutasot ja savukaasut. Helikopteri olisi mieluisin, mutta kyllä mersukin kelpaisi. Ah kaihoa, kun olen ohiajavia katsellut, jos hieltä olen mitään nähnyt.

Vaan valitus pois. Mikäpä on tien penkkaan pyörtyillä. Siellä on kaiken maailman möttiäisiä ja pusikoissa lintusia, joita katsella ja joista muodostaa väsynyttä lohduttavia harhoja. Eilen vietin pahimman paahteen siestaa suolammen rannassa, tapoin paarmoja (ei niitä liikaa ollut) ja torkahtelin unisavujen välillä. Hyvä se oli, vaikka muutaman kerran joku toinen koetti tunkea samalle apajalle paahdetta pakoon. (Eivät kuitenkaan jääneet.)

Toinen hyvä pysähdys oli Taivalkosken ja Syötteen teiden risteyksessä. Siellä Helsingistä paennut kioskin pitäjä kertoi olemisestaan. Hienosti kiroten hän kiitti paikallisia ukkoja, jotka kannattivat kioskia sossurahoillaan. "Vaikka keskellä ei mitään olenkin, niin korvauspäivänä keskaria katoaa metsiin lava kaupalla". Varmasti. Eilen sieltä katosi lähinnä limua ja jäätelöä. enemmän kuin kylmään ehti uutta laittaa. Kuusamon ja Syötteen turistit ja jokunen paikallinen lastensa kanssa.

Kioskin pitäjässä minua hieman huvitti hänen suunnaton lapin kehumisensa. "Me täällä tuntureilla". Joo, mäkiä on ja poroja, mutta kyllä Lappi on vielä jossain muualla. Ainakin minusta. Lapin rajoja tämä kai on. Ja pohjoisen tuntua sekin, että pakko oli pysähtyä ottamaan pakolliset porokuvat illalla, kun muutaman sarvekkaan porukka mutusteli tienposkessa horsmaa ja suoheinää, sekä pajun vesoja. Illalla kuukkeli kävi tervehtimässä, mutta ei sekään saanut minua uskomaan tätä rajamaata Lapiksi.

Tulin tänne Syötteelle oikeastaan työtä kysymään. Tänään menen puistoon yöksi, mutta huomenna, maanantaina alan kiertää paikkoja. Kioskin pitäjä kehui mahdollisuuksia olevan, mutta saa nähdä. Kesä ei ole sesonkia laskettelukeskuksissa. Jos edes jotain.

Takaisin tiellä

Tuohikotti, Kouvola, Riihimäki, Oulu, Arkala, Pudasjärvi

Vain hetki edellisestä päivityksestä sain puhelinsoiton, joka pakotti palaamaan Riihimäelle. Hetkeksi, osallistumaan perheeseen,palaamaan vanhaan, jo vuosia sitten taakse jääneeseen. Ketutus oli melkoinen ja marssitahti Tuohikotista Kouvolaan kohtuullisen hyvä. Nostan hattua muruselleni, joka kesti narisematta matkan keskeytyksen (niin me silloin kuvittelimme) ja kovan vauhdin. Muutenkin teen kunniaa tytölle. Hän osasi paikkansa seuraavan viikon koettelemuksissa ja antoi tukea, vaikka en osannutkaan siitä silloin juuri kiittää. Kiitän myös Kouvolan konduktooreja, jotka unohtivat sääntökirjansa, ja auttoivat survomaan peräkärryn IC-junan eteiseen.

Aika Riihimäellä oli osa matkaa, mutta se oli enemmän henkinen mutka. Epätoivottu ja varsin tumma, mutta ehkäpä kuitenkin tarkoitettu. Varsin hengessä, mutta myös pyörämatkassa. Tuo aika vaatii sulattelua, mutta sen sanon, että kauneus kasvoi, kun suru liittyi yksinäisyyden seurueeseen. Ja sen lisään, että elän mainioiden ja kummallisten ihmisten ympäröimänä.

Kummallisuus näyttäytyi iloisena myös yöjunassa, kun siihen pohjanmaan aamu-usvan aikaan nousi vilpitön ja päälleen pudonnut, synnittömän oloinen nainen. Laiha, silmälaisipäinen, höperösti pukeutunut hippiäinen, jolla rahat eivät riittäneet matkalippuun. Lainasin tarvittavan osan. Konnari mutisi, etten sitä ikinä saa takaisin, mutta Oulun asemalla raha palasi. Ei olisi ollut väliksi, siksi hyvän tuulen viheltäjä nainen oli. Muuten junassa oli melko tyhjää. Muutama teini, ulkomaanmatkaaja, humalainen suomalainen ja mies, joka kiersi Joensuusta ouluun Tikkurilan kautta vain, jotta voisi tupakoida keskeytyksettä. Minä katsoin kesäyötä ja lakeutta.

Oulusta poljin Kiimingin kautta Arkalaan. Aamun skeittaavia poikia lukuunottamatta melko mitään näkemätön matka. Lähiötä kiiminkiin saakka ja sitten suota. Nautin kyllä. Olin iloinen, kun matka jatkui.

Arkalan jälkeen on kylä, jonka nimeä en muista, mutta jossa sijaitsee Arkala Center. Se on ulkoa päin vaatimaton, pihan takia rähjäisen oloinen vanha koulu. Sisällä tunnelma onkin jotain aivan muuta. Vaatimatonta, hiljaista, mutta siistiä, kohtuullista ja kaunista. Paikka on kolmen naisen yhteisyritys ja päätös pitää koulurakennus kylän väellä. Kaffela, hierontaa, majoitusta, kirppistä yms. Paikalliset ukot ovat antaneet remonteissa talkooapua He harrastavat aikansa kuluksi ja naisten iloksi. Vuoden vanha projekti etenee hiljalleen. Siellä, pentukaukaasin risteytyksen vahtimana oli hyvä pötköttää univelka pois. Aamulla otin muutaman valokuvan ja sain siitä lounaan. Parasta kuitenkin oli tutustuminen kahteen omistajista. Hiljaista puhetta ja hyvä olo matkaan.

Nyt pötkötän Pudasjärvellä leirintäalueella. Kävin miesten vuorolla saunassa, juttelin ja päivittelin, olin äijien kanssa. Hyvä päätös ruuhkaisen tien päivälle.