Kolme päivää vesisadetta, litisevää harmautta, jonka sisällä ovat kaikuneet vain vaivaiset tiaisten piiskutukset, sekä lokkien väsyneet kiljahdukset. Harmaus, rupinen hanki ja kaikialle levinnyt, märän lokainen ihmisen maailma. Ihme jos olen ollut muutaman päivän melko apea ja ihmetellyt minne matkan riemu ja henki ovat kadonneet.
Eilen poljin Haukiputaalta Oulun läpi Oulunsaloon. Asutusta ja pyöräteitä. Mieli ja silmät lähes kiinni, tunne hieman eksyksissä loppumatkan koukeroista. (Kurkitimppa kysyi hommiin Turun saaristoon ja lupauduin toukokuun alkupuolella mennä viikoksi. Sitä ennen käyn kuitenkin Rukalla ja tahto on edelleen seikkailla länsirannikolla. Kysymys siis miten ja missä välissä ehdin vielä rentoutua pötköttämään heinänkorsi suussa.) Lopulta eksyin illan suussa, lähellä Oulun lentokenttää jokusen hehtaarin suojelualueelle. Sellaiselle lintukosteikolle pajupuskien ja ruovikon keskelle. Hetken mielijohde, mutta onnellinen sellainen. Löysin katetun ruokailupaikan, jonka pöydälle mies mahtuu juuri nukkumaan. Ei tarvinnut köhmeltää omaa laavua vetiseen maahan. Paikka myös tuntui jotensakin rauhaisalta, vaikka vieressä jyrisivät lentokoneet, sekä valtatie kentälle, Oulunsaloon ja Hailuotoon. (En olisi ikinä uskonut, ettei autovirta katkea edes yön hiljaisina tunteina.) Se oli kotoisa pesäpaikka ihmettelevälle mielelle.
Uni ei alkuun tahtonut tulla. Laitoin reissua järjestykseen ajatuksissa ja pohdin liberaalikapitalismin vastustamisen vaikeutta. Ei levotonta pyörimistä, vaan puhdasta möllöttelyä. Vallankumousromantiikassa en päässyt kysymyksiä pidemmälle, mutta reissumietteet löysivät rauhaisan polun. Siinähän sitä jo lojua pötköttelin, tuijotin sammaleista kattoa ja sydämessä sykähti, kun kuulin ensimmäiset hanhien huudot ja Töyhtöhyypän ujelluksen. Puolen yön jälkeen Minkki hyppi varjoista tutkimaan ruokakassiani. Pyöri aikansa, kurkki milloin mistäkin kolosta, mutta koki kai lopulta pöydällä vääntelehtivän vihreän jättimadon vaaraksi ja pinkaisi lopulta ryteikköön turvaan.
Aamulla heräsin varhain ja kompuroin kameroineni rantavitikkoon. Uskomaton unimaisema. Syvän valkoharmaa usva, ruovikko ja pajupuskat, jää, lumi ja jokivirran sula. Pikkulinnut visersivät pitkän hiljaisuuden jälkeen. Helinää ja sirkutusta kaikkialla, peippo päällimmäisenä. Aika ajoin hanhia sukelsi esiin usvasta. Ensin kuulin äänen ja sitten ne olivatkin jo päällä. Sukelsivat harsosta lähes kosketus korkeudella yli. Heinäsorsat lepäilivät sulassa. Hieman kauempana hylätyn saunalautan siluetti melankolian monumenttina. Meren reunassa pulmusparvi sirisi ja pyrähteli syöminkien lomassa. Pitkästä, pitkästä aikaa pääsin taas haltioitumaan ja unohtumaan.
Parinkymmenen kilometrin pyrähdys nukkupaikasta tänne Limingan keskustaan olikin sitten pohjalaisia maantiesuoria ja muuttolintujen juhlaa. Kiuruja, hyyppiä, hanhia kolmea sorttia, sepelkyyhkyjä, peippoja ja järripeippoja, tuulihaukka... Ihmisenkin pesät ja sottaiset kylät vaikuttivat taas paljon lämpimämmiltä paikoilta. Eivät sen kauniinpia kuin ennenkään, mutta jotensakin sallittavia vahinkoja. On se vain ihana ihme kuinka yksi yönkulku ja lämpöaalto voi muuttaa maisemaa. Edes aurinkoa ei aina tarvita.
Odottelen nyt Jormaa kauppakeskuksen ravintolakahveossa. Taustalla ukot juovat kaljaa ja kehuvat kuinka ikä tekee vähemmän viriiliksi, mutta laadukkaammaksi. Teinit ryystävät kahvia ja limsaa, käyvät tupakkakopissa kuin vanhemmat. Kiroavat, kun eivät saa ottaa juomia sinne mukanaan. Haukipudas, Kempele, Liminka. Saman makuisia kuin kaikki suomen viriilit pienet keskukset. Saapa nähdä mitä viikonloppu tuo tullessaan. Työtä ainakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti