Kukin tavallaan

Levi

Finnairin kone valuu sinisellä taivaalla möristen kohti Kittilän kenttää. Lisää turistia lähtevien tilalle. Taitavat tuolla linnulla tulla nekin saksalaiset, joiden laukkuja huoltomiehet jäivät kantamaan päivänsä päälle. (Osa turisteista tilaa täyden palvelun ja siihen kuuluu laukkujen kantaminen taksista huoneeseen. Talo rahastaa ja ylityöllistetyt talonmiehet kipittävät.) Sesonki on parhainmillaan ja sen huomaa. Hotellit notkuvat täpötäysinä, henkilökunta tekee pitkää päivää ja kaikkialla, lähes ympäri vuorokauden, kuuluu örinää ja pörinää, kiljahduksia ja sorinaa. Kassakoneet laulavat, lasit kilisevät, sukset suhisevat ja hissit vikisevät. Lomahelvetti elää täysin palkein.

Minä tulen saunasta ja taivaan illallispöydästä. Oma päiväni on täysi ja pääsen mökille juuri parahiksi vahdin vaihtoon. Kämppäkaverini, kolme suomalaista baarimikkoa, ovat juuri hypänneet sängyistään housuihinsa ja rientävät yön töihin. Tulevat takaisin kuuden maissa aamulla. Silloin minä nousen ja aloitan tukka pystyssä uuden päivän. Jutustelu jää muutamaan sanaan ja pikaisiin kuulumisraportteihin. Kahden viikon aikana olemme ehtineet istua kaikki yhdessä samaan pöytään vain kerran. Muun talon väen kanssa asia on samalla tolalla. Huoltomiehiä (talonmiehiä ja bulgarialaisia kausiapulaisia) toki näen töissä ja joskus jopa ehdimme jutustella enemmänkin (kuten tänään, kun yhden bulgaarin kanssa odottelimme kaksi tuntia kurottajaa lumen pudotustöihin, tai eilen, kun kiersin vanhemman talonmiehen kanssa pikkuhommissa ympäri lääniä), mutta muuten sosiaalinen kanssakäyminen jää muutamiin pikaisiin lauseisiin työn, tai aamiaisen ja illallisen lomassa. Tutustumisella ei kuitenkaan ole niin väliäkään. Minulla on poikkeuksellisen hyvä osa kuulla ja nähdä, seurata sivusta ja se sopii olotilaani oikein hyvin. Olen edelleen hämmennyksissä tipahdettuani hiljaisuudesta tänne muurahaispesään, eikä täällä rehellisesti ole minulle ruuan ja palkan lisäksi muuta kuin tarinoita ja huomioita tarjolla. Luonnon rauha on hankalasti tavoitettavissa, laskettelu kiinnostaa niin paljon, etten ole sitä vieläkään päässyt kokeilemaan ja iltaelämä houkuttaa vielä vähemmän. Ryyppääminen on täällä turhan iloenergistä ja kaikkialle tunkevaa. (Ja vaikka jostain kipuna hillumiseen löytyisikin, niin ei minun viinapääni oikein enää jaksa. Ei ainakaan henkilökunnan tahdissa. Yhteisenä aamunamme sitä koetin ja putosin ammattikyypparien kelkasta jo alkumatkasta, vaikka olin nukkunut koko yön toisin kuin he. No, pääsin kaikessa halvalla.)

Mitä sitten näen? Työntekijäpuolella suuren talon menoa ja hallittua kaaosta. Kuluvat osat hajoilevat, vieraat rikkovat, tai vaativat ihmeitä, säännöt ja ohjeet muuttuvat, työväki vaihtuu ja on krapulassa, tai sairastaa, henkilöiden välillä on kitkaa (vaikka yleisesti ottaen Hullussa porossa vaikuttaa olevan hyvä henki) ja aina joku on tehnyt juuri niin kuin ei ikinä pitänyt tehdä. Ja silti verhon takana soi rauhallinen musiikki, ruuat ovat maukkaita, huoneet siistejä ja suurin osa asiakkaista erinomaisen tyytyväisiä tasokkaaseen taloon ja sen palveluihin. Aamiaisella ja illallisella kuulen mehukkaimmat palat edellisen yön sekoiluista ja kausilaisten parinvaihdoista, näen tiskarin kiireen ja harjoittelijat kiillottamassa veitsiä ja haarukoita, kokeneiden kokkien ja tarjoilijoiden vallan ja rehevät sanat, baariporukan bohemiuden ja ravintolapäälliköiden stressin. Olen oppinut, että joka-alan kausilaisissa on nuorten seikkailijoiden ja sekoilijoiden lisäksi hyvä joukko hieman vanhempaa kulkijaa, joiden elämän tapa on kiertää syystä tai toisesta sitoutumatta ympäri suomea sensonkien mukana. Heissä on bilemörköjä, jotka jatkavat myöhäistä nuoruuttaan suurella sykkeellä, mutta enemmänkin he ovat lomiinsa satsaajia, tai sijoittajia ja sukanvarteen säästäjiä, joilla ei ole varsinaista syytä asettua aloilleen. Heillä koti on siellä, missä työ. Joillakin kulkee perhe mukana, useimmalla sitä ei ole. Reissulaisia kuin rakennuksilla. Ja tietenkin minä kuulen vakiasukkaiden puheita siitä, kuinka vapun jälkeen hiljenee, rauha palaa ja he itse pääsevät vihdoin luontoon ja omaan arkeensa, kuinka kaikki oli aivan toisin kolmekymmentä vuotta sitten ja kuinka kukaan ei enää muista, ettei paikan nimi ole Levi, vaan Sirkka.
Lomalaiset ovat toinen luku. Heitä tapaan hotellin saunassa. Vaikka täällä on lapsiperheitä aika lailla, niin suurin osa asiakkaista sanoo, ettei Levi oikein perhekeskus ole. Perheille sopivat paremmin Syöte, tai Ylläs. Olen kohdannut useammankin isännän, joka kertoo kuinka perheen kanssa matkaavat muualle, mutta tulevat tänne vaimoineen rentoutumaan. Ja yhtä usein olen kuullut kuinka tänne tullaan mieluiten työ-, tai kaveriporukan kanssa unohtamaan niin lapset, vaimo kuin arkikin. Osa tulee vain juhlimaan (ja heidän jälkiään siivotaan isolla kädellä aamuisin) ja laskee jos jaksaa. Suurin osa on kuin missä vain viettäen päivät rinteessä, tai kelkkaillen ja illat ravinteleissa, tai tuttujen kesken mökeissä, paitsi että ovat pääsääntöisesti nuorehkoa väkeä ja on täällä niitäkin, jotka palaavat päivän ensimmäiseltä hiihtolenkiltä samaan aikaan, kun minä vaapun töihin. Vähemmän vain.

Oma osani on olla täydellisen ulkopuolinen. Fyysisesti minulla on oma rooli täällä, mutta henkisesti en voi olla enenpää irrallaan. Hetken tunsin melkein huolta rennon olon löytymisestä, mutta nyt alan ymmärtää, ettei sitä täältä löydykään. Ei vaikka minut on jälleen otettu aivan mukavasti vastaan (Niin hyvin kuin se kuhinassa ja kiireessä, satojen duunarien joukossa on mahdollista). Se on tämä kokonaisuus, joka puskee minua pois ja saa tuntemaan etten tänne kuulu. Kuin katsoisin huolestuttavaa hallusinaatiota ja odottaisin sen katoamista, tai paremminkin kuin katsoisin Jumaltenrannan nousun jälkeistä aikaa juuri ennen sen toivottua tuhoa. Turhuuksien turhuus ja synkkä syöpäläismonumentti kaiken riemun, ilon ja rehellisen yrittämisen päällä. Hyvä tämä on kokea ja onni on asua töllissä hieman syrjempänä keskustasta, mutta kumit ulvoen pyörä liikahtaa, jahka pesti on ohi.

Näin tänään läheisellä Ounasjoen sivuhaaralla koskikaran. Se nökötti pienellä jääsaarella ja tihrusteli vuoroin sulaan, vuoroin hätäisesti ympärilleen. Vieressä humisi tie ja metsässä raikasi kelkkasafari, väkeä kulki. Lintu oli aika orvon ja hermostuneen oloinen.