Vanhat konnut

Kukkolankoski, Tornio

Ylitorniosta polkaisin Kukkolankoskelle. Suoraan tornioonkin olisin voinut jatkaa. Halusin kuitenkin viettää yön kosken rannalla. Euroopan suurin vapaana virtaava koski, mutta se on sivuseikka. Minulle kukkola on lapsen muistoja. Kuohuva virta, savukalan tuoksu, lohta lippoavat äijät, vanhat talot ja aitat, kesä. Nyt ei ollut kesä, ei tuosuja, ei äijiä, mutta oli kohiseva koski, jäälautat, rakennukset, hiljaisuus. Tulipaikalla ei ollut puita, joten kokkailin keittimellä ja kömmin aikaisin viileätä huurua makuusäkkiin piiloon. Säkin pohjalta lueskelin laavun kattoon poltettuja rakkauden tunnustuksia, sekä "vak" ja "fac" protesteja. Joku tuumi Tornion olevan paska, mutta se miete oli sutattu ja päälle tuhrustettu: "Ei oo". Itse olin Tornion aikana niin pikkuinen, etten osannut illan hämyssä ottaa kantaa. Makustelin vain.

Aamulla tervehdin koskikaraa ja etelään palaavia joutsenia. Lähdin aikaisin kohti kaupunkia. Ohitin Vojakkalan koulun, jonka päädyssä perhetutut asuivat ennen kuin muuttivat vanhaan kotiini Kivirannassa. Meidän perhe muutti silloin etelään. Muistoja.
Kiviranta ja kohti keskustaa. Lisää muistoja. Eritoten vanhan puutalon kohdalla. Siellä kävin ensimmäisen kouluvuoteni ja sen alta etsimme asekätköjä ja saksalaisten ruumiita. Vuosi 80, mutta tarinat vanhasta sotasairaalasta, jona koulu sodan aikana toimi, saivat penikoiden mielikuvituksen elämään. Nyt vanha koulu rapistua repsotti romupihan ympäröimänä.
Tornion saari, sienen mallinen vesitorni ja kellotapulin terävä huippu, kaupungintalo ja -hotelli, vanha terässilta, Haaparannan torni, jonka käyttötarkoitusta en ikinä muista... Pikkupojan elinpiiri ei ollut iso, mutta jotkin maamerkit syöpyvät mieleen. Hassu olo. Täysin outo kaupunki ja samalla kovin tutun tuntuinen.

Keskustasta löysin vaihdevaijerin, jonka mutkien jälkeen sain kuin sainkin vaihdettua paikalleen. Nyt kelpaa taas mennä. Löysin myös ajan odottaa ja katsoa kaupunkia, muistella markkinoita ja lättähattujunia ennen kuin palasin kivirantaan ja entiseen kotiin.

Perhetuttu leskirouva otti minut pihalla vastaan ja on nyt pari yötä ja päivää pitänyt minusta huolta. Olemme muistelleet vanhoja, puhuneet kuulumisia, olleet vain. Talo on entinen, naapurit myös. Puut vain ovat kasvaneet ja kadut saaneet asfalttipinnan. Enää niillä ei voi pelata Pissiä, vaan ei täällä ole oikein enää pelaajiakaan. Tienoon lapsiarmeija on kadonnut. Elon kiertokulkua. Parin kymmenen vuoden sisään asukassukupolvi vaihtuu ja kaduilla temmeltää jälleen kakaroita. Mutta tuskin silloinkaan kukaan pelaa enää Pissiä. Ei peliä ja savikuulien ostosreissuja Haaparantaan muista enää kuin "vanhat".

Huokaus. Muistoja, muistoja. Tähän kaupunkiin kuuluvat varhaisimmat muistoni ja ihmiset, joita en tunne, saattavat kertoa minulle kepposistani ja pikkumiehen uhmasta. Hämmentävän tunnelmaista. Ei vahvoja juuria, mutta tuttu maan tuoksu.

Rajapyykkejä

Turtola, Ylitornio

Istun Ylitornion kylillä aamukahvella. Aurinko paistaa ja keli mitä mainioin matkaamiseen. Ruumis ei ole samassa tilassa. Joka paikkaa kolottaa ja olemattomat lihakset kapinoivat. Tänään taitaa tulla lyhyehkö pyöräilypäivä. Onneksi ei ole minnekään kiire. Ongelma vain saada mieli muistamaan tuo. Löysin täältä kamerakaupan ja pähkäilyn ja kokeilujen jälkeen oli pakko tunnustaa kameran vian löytyvän rungon sisältä. Lienee ottanut itseensä reissun kosteudesta ja lämpötilojenvaihtelusta, vaikka sitä parhaani mukaan olen yrittänytkin suojata. Kamerattomana koen ihmeelistä orpoutta. Näen, koen, rekisteröin, mutta minnekään en malta pitkästi pysähtyä. Hienojen kuvapaikkojen näkeminen tuntuu kipuna rinnassa. Huomaan kuinka ehdollistunut olen kameraani. Se antoi turvaa ja valinnan vapautta, jopa mahdollisuuden laiskotteluun ja hyvien hetkien hylkäämiseen. Nyt tunnen vain luopumisen tuskaa. (No, en nyt sentään vain, mutta tuskaa myös.)

Yksi kuvattava olisi ollut pyörä toissapäivän iltana. Puolet päivästä taivaalta tuli veden sekaista räntää ja niin ukko, kuin pyöräkin olivat päivän päätteeksi rapaisella jääsuhjulla kuorutettuja. Ihme että renkaat vielä pyörivät. Toinen kuvattava olisi ollut nukkumapaikka. Neuvoivat Pellossa minulle veneenlaskupaikan laavun, mutta arvioivat etäisyyden kymmenen kilometriä liian pitkäksi. Ohitin siis hymyillen laavun ja, koska en osaa kääntyä takaisin, nukuin parinkymmenen metrin levyisellä männikköpalasella joen ja käsivarrentien välissä. Se oli ehkä kurjin yö koko reissussa. Joen varsi on siksi tiuhaan asuttua, etten viitsinyt tulia tehdä. Likomärkänä ja makuupaikan lilluessa sohjossa se oli ikävä virhe. Aamulla kuoriuduin sinisenä peltikuoresta ja hakkasin nyrkillä vaatteet siksi pehmeiksi jäästä, että sain ne päälleni. (Siinäkin olisi ollut kuvattavaa, vaikka en ikinä sitä kuvaa olisi ottanut. Oli kiire liikkeelle ja lämpimäksi.)

Kylmää heräilyssä oli tosin puolensakin. Kuulin yöllä ensimmäiset joutsenet. Aamulla näinkin muutaman joutsenen lentävän joen vartta kohti pohjoista. Tiedä sitten ovatko oikeita muuttajia, vai jokivarren talvehtijoita. Jokunen laulujoutsen on talvehtinut Pelloa myöten täällä. Oli miten oli, talven reuna murtui lopullisesti mielessäni ja henki astui oikeaan kevääseen. (Näin sitten myös korppien kisailua vaaran yllä ja naakkoja kantamassa risuja saksalaisilta unohtuneen talonrötiskön piippuun. Rajan mentyä rikki tapahtumat hyökyvät sisään.)

Eilen ylitin toisenkin rajapyykin. Ylitin napapiirin ja siirryin pois Lapista. (Oman mielikuvani lapista.) Enää en matkaa kaamoksen ja keskiyön auringon maassa, vaan pohjoisen rajamailla, rajajoen laaksossa. Yllättävän iso raja henkisesti. On kuin erämaa olisi sanonut näkemiin ja avaruus astunut loitommalle, vaikka ei kauas. (Paluuta sivistykseen olen tehnyt Pokan tieltä asti. Siellä huomasin yllättäen tulleeni kuusirajan eteläpuolelle. Ensin oli muutama yksittäinen kynttilä mäntyjen joukossa, kunnes yht'äkkiä kuusi olikin valtalaji. Mutta silloin oli talvi, oli erämaan hiljaisuus ja revontulet. Silloin vasta juttelin hyvästeistä korven kanssa.)

Nyt täällä. Keväinen kylä hurisee arkista aamua. Ruotsin puolella sama asia, vaikka tuntia aikaisempaa. Toden sanoin rajajoen kumpikin puoli on samaa maata ja kuin Finnmarkissa, niin täälläkin valtioiden rajat tuntuvat kovin keinotekoisilta. Vero- ja rasiterajojahan ne ennen muinoin olivatkin, eivät henkisen identiteetin reunoja. Meänmaata, Lars-Leevin entistä temmellysaluetta, sen reunaa tämä on. Koskahan me taas pääsemme sinne puhtauteen, missä valtakuntien rajat ovat sitä mitä oikeasti ovat, eli byrokratian työkaluja?

Sekalaista matkasälää

Totovaara, Kolarinsaari, Joutsensuvanto, Pello

Poikkesin Kittilän jälkeen Totovaaralle sattumalta. Katselin tienviereltä yöpaikkaa, kun kyltti osui silmään ja lähdin etsimään mahdollista kotaa, tai laavua yösijaksi. Sellainen löytyi parkkipaikan ja kelkkareitin risteyksestä. Ei paras yöpaikka, mutta hyvä tukikohta poiketa viimeistä kertaa tunturiin ja koettaa kuvata kevättalvista erämaata.

Erämaa olikin kaunis. Hangesta paljastuvat purot, tuoreessa lumessa risteilevät pikkuötököiden ja porojen jälkiraidut, Tunturin tykkykuuset ja jänkien käppyrät, riekot ja pyyt, korven kuiskaukset kevään ailahtelevassa säässä. Päivän hiihtelin Aakenustunturin ja Totovaaran maisemia, mutta kuvia en saanut. Kameran piru lakkasi toimimasta. (En tiedä lahosiko viimeinenkin akkuni, vai onko kamerassa jonkin sortin pahempi ongelma. Yhtä kaikki se ei inahdakkaan.) Tuli kuitenkin tallennettua kuvia mielensopukoihin ja ennen kaikkea nautittua luonnon rauhasta.

Kodalla rauha oli sitten toista. Koska olin päivän maastossa, en kohdannut toisia kodan käyttäjiä, mutta viereisen kelkkauran mölinän kuulin kyllä. Pääreitti Ylläkseltä kittilän ja Levin suuntaan, joten ulina ja pärinä oli tauotonta. Se kuului myös kilometrien päähän maastoon. Jotenkin tuli mieleeni Repoveden puisto ja viime juhannus. Ihmiset lomailevat ja nauttivat luonnon rauhasta kovin meluisasti ja mitään näkemättä.

Kameran lahottua minulle tuli hieman kiire sivistykseen ja kamerakauppaan. Siksi poljin seuraavana päivänä suoraan Kolariin. Viikonloppu, mutta jos sieltä olisi kamerakauppa löytynyt, olisin malttanut odottaa maanantaihin. Ei löytynyt. Vietin sitten yöni Kolarinsaaren yleisellä nuotiopaikalla halkovajassa. Se oli melko ristiriitainen, vaikka hyvin mukiin menevä paikka. Ristiriita tuli ympäristöstä. Istuin nuotiolla ympärilläni kuukkelit, käpytikat ja tiaiset, vieressä metsäkauriiden ruokintapaikka. Joen vastarannalta kantautui valtatien humina ja Kolarin kylä loisti ja kuului. Joen jäällä moottorikelkat ajoivat kilpaa ja viritetyt vehkeet vinkuivat. Kaiken alla saaren vanhan kirkon kellot kumisivat hautajaisia. Ääntä, melua ja ajatusärsykkeitä ja sitten minä tulilla kiroamassa kameraa ja hörppimässä kaakaota.

Aamulla huomasin paikallisen ukon kanssa yhden kauriin käyneen syömässä. Yleensä niitä on kuusi. (Koko Kolarin alueella arviolta 200.) Olen varmasti taas kuorsata rohistanut siihen malliin, että muut otukset ovat paenneet Ruotsiin asti. Palaavat kuitenkin takaisin, se on varma.

Kolarista lähdin polkemaan "Lohitietä" kohti etelää. Maisemiltaan, näin talvella, tie ei ole kummoinen, mutta pienellä kiertämisellä vältin kulkemasta valtaväylää. Ja viimeistään tuolla tiellä huomasin tulleeni porolapista maanviljelyksen ja lihakarjan maailmaan. Toki porojakin, mutta matkan edetessä yhä enemmän tiloja. Luonto antoi aurinkoa ja tuiskua, muutaman koppelon ja helmipöllön lounaalla. Oli napannut oravan ja mutusti sitä Lempeän kylän raitilla. (Hienot kylännimet vieretysten. Ensin Unhola ja sitten Lempeä.) Tornionjoki on edelleen pääosin paksussa peitteessä. Muutaman kosken kohdalla virta on auki. Se hieman lohdutti kameratonta kulkijaa.
Viidenkymmenen kilometrin kohdalla heitin hienot voltit pyörineni. Jääpolanne kevyen lumen alla on jännä elementti. Varsinkin se on sitä alamäessä. Vaihdevaijerin mentyä poikki luulin pääseväni vähillä vaurioilla reissusta, mutta huomasin sitten kyseisten kukkerspallien aikana myös takajarrun vaijerin irronneen. Matka alkaa vaatia varusteilta veronsa. Kaatumisen jälkeen kohtasin Joutsensuvannon lomamökit ja Isännän tarjottua sopuhintaan täyden palvelun mökkiä, en epäröinyt. Lusmuilua, mutta vällyjen välissä oli taas mukava nukkua. Ja pesu teki hyvää nokinaamalle.

Tänä aamua heräsin taas lumisateeseen. Se tarkoitti suhjuista ja nahkeaa polkemista, mutta sellaista se on. Polkustamista, mitä polkustamista ja nyt Pellossa. Täälläkään ei ole kamerakauppaa, mutta ehkä jostain löytyisi jokin onneton poketti siksihätää, että Tornioon ehdin. Saisi edes jotain kuvia.

Kaikkineen nautin taas matkanteosta. Autoilijoiden hämmentyneet hymyt ja tervehdykset piristävät ja vapaus tuntuu makoisalta. Kamera hieman surettaa, mutta tuo ongelma hoituu ajan kanssa. Hyvä on kulkijan mennä.
Oikeastaan matkassa on vain yksi varjo ja se on Inarin noita, eli Satu. Hän onnistui jälleen herättämään katkeruuden liekin yrittämällä yhä uutta vedätystä. Aika surkuhupaisa yritys, mutta ärsyttävä, koska koko Gamvikin aika oli melkoista vedätystä hänen puoleltaan ja minun hyväuskoista talkootyötä, josta palkaksi sain pikkuhilujen lisäksi vain pahat puheet seläntakana. Hämmentävää kuinka joku jaksaa olla narsistinen ahneus, vaikka on itse ollut saamapuolella. Semmoisia meitä kuitenkin on.

Kohti kevättä

Levi

Eilen oli kevätpäivän tasaus. Yöllä parikymmentä pakkasta ja revontulet. Tänä aamuna tunturi kylpi huuru-usvassa ja auringonsäteissä, Panorama-hotelli nousi pilvestä kuin scifi-elokuvan avaruusasema. Oli kaunista (jos ei katsonut tölkkejä, ryönää ja oksennnusläjiä kaduilla) ja suhteellisen rauhallinen aamutohina lomakylän keskustassa.
Taivas-ravintolan hississä vastaan tuli lopen väsynyt respan yövahti, kerroksista kuului vimmattu imurointi ja siivoojien liike. Keski-ikäiset ranskalaiset olivat yöllä mellastaneet, herättäneet ympäri kylää pahennusta ja lopuksi joukon johtaja oli keksinyt tyhjentää jauhesammuttimen kaverinsa naamalle. Aiheutti palohälytyksen ja sotki koko kerroksen. Siitä riitti aamupalalla juttua. Yövahti odotti kellokahdeksaa ja johtajan saapumista, sekä asiakkaan puhuttelua. Oli väsy ja hieman tuohtunut, mutta samalla myös hiljaisen tyytyväinen, kun omalla vuorolla sattui ja tapahtui, sai olla ytimessä. Nuori tyttö.
Aamupalan jälkeen kohtasimme hotellin aulassa vaisuja, hiljaa ryhmässään puhuvia ranskalaisia. Syntiset urpot. Arvioimme heitä ylempirotuisen katsein ja hihitimme nurkan takana häpeileviä silmiä. Meidän vuoromme urpoilla ja henkilökunnan revanssi.
Sitten alkoi normipäivä roskiksien tyhjennyksellä ja talvikoristeiden purkamisella. Korpit, varikset ja harakat auttoivat pihojen siivoamisessa, räystäät alkoivat tippua vettä, hiihtokoululaiset kipusivat rinteeseen.

Viikonloppuna ehdin talonmies Oivan ansiosta nähdä lähiseudun alkuasukkaiden maisia majoja. Ukko vei minut kotikyläänsä, oman sukunsa vuosisataiseen asuinpaikkaan kahvelle. Kylä kaunis kuin koru. Jokunen maalaissavu setiä, serkkuja ja veljiä, joki koskena kylän läpi, pallastunturit taustalla, aitan päädyssä roikkuvat kuivalihat, poron pää kartanolla ja sitä jyrsimässä lapin haukku. Ukko jykevärintainen harmaaviiksi, rehti ja luja työmies. Kaikki Lapin koirasta poronpäihin, isän talon jatkamisesta, sukujuurien rakkaudesta ja huolehtimisesta hiljaiseen höperehtimiseen ja jatkuvaan puuhasteluun kuin menneistä kirjoista. Isännän keittämät pannukahvit ja pakkasesta sulatetut nisut kaiken päälle.

Lomahelvetti ja nurkan takana kansallisromantiikka, helvetin turhamainen ja sekavuushakuinen pintaliito ja toisaalta niin rikkaasti ihmisluontoa ja tutustumisen arvoisia tarinoita. (Yksi hieno sellainen on kämppäkaverini, joka kiertää maailman kriisialueilla kuvaamassa ja keräämässä tarinoita kirjaa ja lehtiä varten. On täällä hetken keräämässä rahaa ja inhoaa sekoilevia turisteja vähintään yhtä paljon kuin minä.) Mikä ristiriitojen paikka. Vaikka olenkin ollut eriasteisten häiriötilojen vaivaama oikeastaan koko ajan, niin pakko taas sanoa, että pysähtymisen arvoinen paikka ja rikas hetki. Ja yhtä pakko on todeta, ettei huominen lähtö tule yhtään liian aikaisin. Ikävä tänne ei jää.

Kevät tulee kohisten ja aamulla lähden sitä vastaan. Kohti kevättä ja kesää, kohti Pöllösen syliä ja kotiliettä.

Mies mäessä

Levi

Yöllä satoi toistakymmentä senttiä lunta. Ei paljoa, mutta sen verran, että menin aamusta töihin. Ei se ollut mikään pakko, koska on lauantai ja vapaa päivä, mutta menin kuitenkin. Ajattelin, että Oivalla ja bulgarialaiselle kaverilla on tarvetta lisäkäsille. Olihan heillä. Ja vaikkei olisi ollutkaan, niin minusta oli mukavaa huiskia aamusta neljä tuntia Bulgaarin kanssa, jutella luonnosta, kieliryhmistä, korruptiosta ja metsästyksestä. (kertoi Sikäläisen luonnonpuiston vartijasta, joka myi ja opasti metsästysreissuja ulkomaalaisille. Juotti ensi, juotti ja syötti hieman lisää ja vei asiakkaansa autolla metsälle vasta juuri ennen pimeää. huomasi sitten villipossun, jonka asiakkaalleen osoitti ja jonka juopunut asiakas ampua täräytti (useimmiten) suoraan autosta. Nylkyhommiin eivät ruvenneet, vaan pimeän jo laskeuduttua katsoivat parhaaksi palata maistamaan kaatoryyppyjä ja hoitaa homma vasta seuraavana päivänä. Aamulla asiakas sitten näki nyljetyn possun ja ihmetteli krapuloissaan oliko itse ollut mukana vai ei ja ostaakko lisämaksulla palasen potkaa, tai syöksyhampaat? Myöhemmin sitten ihmetteli kuinka sattuikin ampumaan possun samaan paikkaan kuin kaverinsa, joka reissua oli suositellut. "Eläinpolku juomapaikalle". Joopa joo. Neuvokas vartija ehti huseerata avustajineen pahvitauluilla, hevosen verellä, sekä muutamalla itse ampumallaan ja pakkasessa asustavalla possun raadolla useamman sata, ellei jopa toistatuhatta reissua ennen kuin jäi kiinni. Sääli että jäi. Tarinan mukaan hieman Robin Hoodin kaltainen "Eläinsuojelija" tuo mies.)

Hyvän mielen ja juttutuokion lisäksi aamussa oli se hyvä, että pääsin viimein rinteeseen ja vielä sukset jalassa. Päivä kaunis kuin nuori morsian, joten otin itseäni niskasta kiinni ja painuin välinevuoraamon kautta hissijonoon. (Talo maksaa hissit ja vuokrat. Hiihtopummille tämä olisi paratiisi.)
Ensimmäinen lasku ja pakko oli todeta taitojen taas rapistuneen sitten teinivuosien. Kyllä tuota pystyssä pysyy, mutta sulavuus ja vauhdin hurma olivat jossain poissa. Toinen lasku ja jyrkempi rinne. Vieläkään ei tarvitse aurata, tai pelätä, vaan silti tunnelma oli kuin dinosauruksella limudiskossa. Kolmas mäki ja se päivän jyrkin. Ok, kyllä tämä ehkä alkaisi sujua sorjemmin, jos tarpeeksi tahkoaisi ja jättäisi kameran pois matkasta. En kuitenkaan jättänyt, saati tahkonnut. Löysin asemani. Laskin mitä laskin. (Ja kerran pikkuisen kokeilin hypähyttää, kun oli somasti lumi pakkaantunut aallolle ja reitti hiljainen.) Lähinnä laskin etsimään kuvattavaa ja saatoin seisoskella kauankin samassa rinteen mutkassa ja näpsiä kuvia. Hetken leikin urheilukuvaajaa, kun eturinteessä järjestivät pujottelun turisteille ja sen perään pojat hyppivät hyppyreiltä voltteja. (vai miksi niitä nykypäivänä sanotaan?) Kuvaamisesta pidän. Harmi siksi, että kamera teki tenän ja sain hyppytaitureista vain muutaman ruudun.

Tulihan käytyä ja tehtyä jotain.

Kukin tavallaan

Levi

Finnairin kone valuu sinisellä taivaalla möristen kohti Kittilän kenttää. Lisää turistia lähtevien tilalle. Taitavat tuolla linnulla tulla nekin saksalaiset, joiden laukkuja huoltomiehet jäivät kantamaan päivänsä päälle. (Osa turisteista tilaa täyden palvelun ja siihen kuuluu laukkujen kantaminen taksista huoneeseen. Talo rahastaa ja ylityöllistetyt talonmiehet kipittävät.) Sesonki on parhainmillaan ja sen huomaa. Hotellit notkuvat täpötäysinä, henkilökunta tekee pitkää päivää ja kaikkialla, lähes ympäri vuorokauden, kuuluu örinää ja pörinää, kiljahduksia ja sorinaa. Kassakoneet laulavat, lasit kilisevät, sukset suhisevat ja hissit vikisevät. Lomahelvetti elää täysin palkein.

Minä tulen saunasta ja taivaan illallispöydästä. Oma päiväni on täysi ja pääsen mökille juuri parahiksi vahdin vaihtoon. Kämppäkaverini, kolme suomalaista baarimikkoa, ovat juuri hypänneet sängyistään housuihinsa ja rientävät yön töihin. Tulevat takaisin kuuden maissa aamulla. Silloin minä nousen ja aloitan tukka pystyssä uuden päivän. Jutustelu jää muutamaan sanaan ja pikaisiin kuulumisraportteihin. Kahden viikon aikana olemme ehtineet istua kaikki yhdessä samaan pöytään vain kerran. Muun talon väen kanssa asia on samalla tolalla. Huoltomiehiä (talonmiehiä ja bulgarialaisia kausiapulaisia) toki näen töissä ja joskus jopa ehdimme jutustella enemmänkin (kuten tänään, kun yhden bulgaarin kanssa odottelimme kaksi tuntia kurottajaa lumen pudotustöihin, tai eilen, kun kiersin vanhemman talonmiehen kanssa pikkuhommissa ympäri lääniä), mutta muuten sosiaalinen kanssakäyminen jää muutamiin pikaisiin lauseisiin työn, tai aamiaisen ja illallisen lomassa. Tutustumisella ei kuitenkaan ole niin väliäkään. Minulla on poikkeuksellisen hyvä osa kuulla ja nähdä, seurata sivusta ja se sopii olotilaani oikein hyvin. Olen edelleen hämmennyksissä tipahdettuani hiljaisuudesta tänne muurahaispesään, eikä täällä rehellisesti ole minulle ruuan ja palkan lisäksi muuta kuin tarinoita ja huomioita tarjolla. Luonnon rauha on hankalasti tavoitettavissa, laskettelu kiinnostaa niin paljon, etten ole sitä vieläkään päässyt kokeilemaan ja iltaelämä houkuttaa vielä vähemmän. Ryyppääminen on täällä turhan iloenergistä ja kaikkialle tunkevaa. (Ja vaikka jostain kipuna hillumiseen löytyisikin, niin ei minun viinapääni oikein enää jaksa. Ei ainakaan henkilökunnan tahdissa. Yhteisenä aamunamme sitä koetin ja putosin ammattikyypparien kelkasta jo alkumatkasta, vaikka olin nukkunut koko yön toisin kuin he. No, pääsin kaikessa halvalla.)

Mitä sitten näen? Työntekijäpuolella suuren talon menoa ja hallittua kaaosta. Kuluvat osat hajoilevat, vieraat rikkovat, tai vaativat ihmeitä, säännöt ja ohjeet muuttuvat, työväki vaihtuu ja on krapulassa, tai sairastaa, henkilöiden välillä on kitkaa (vaikka yleisesti ottaen Hullussa porossa vaikuttaa olevan hyvä henki) ja aina joku on tehnyt juuri niin kuin ei ikinä pitänyt tehdä. Ja silti verhon takana soi rauhallinen musiikki, ruuat ovat maukkaita, huoneet siistejä ja suurin osa asiakkaista erinomaisen tyytyväisiä tasokkaaseen taloon ja sen palveluihin. Aamiaisella ja illallisella kuulen mehukkaimmat palat edellisen yön sekoiluista ja kausilaisten parinvaihdoista, näen tiskarin kiireen ja harjoittelijat kiillottamassa veitsiä ja haarukoita, kokeneiden kokkien ja tarjoilijoiden vallan ja rehevät sanat, baariporukan bohemiuden ja ravintolapäälliköiden stressin. Olen oppinut, että joka-alan kausilaisissa on nuorten seikkailijoiden ja sekoilijoiden lisäksi hyvä joukko hieman vanhempaa kulkijaa, joiden elämän tapa on kiertää syystä tai toisesta sitoutumatta ympäri suomea sensonkien mukana. Heissä on bilemörköjä, jotka jatkavat myöhäistä nuoruuttaan suurella sykkeellä, mutta enemmänkin he ovat lomiinsa satsaajia, tai sijoittajia ja sukanvarteen säästäjiä, joilla ei ole varsinaista syytä asettua aloilleen. Heillä koti on siellä, missä työ. Joillakin kulkee perhe mukana, useimmalla sitä ei ole. Reissulaisia kuin rakennuksilla. Ja tietenkin minä kuulen vakiasukkaiden puheita siitä, kuinka vapun jälkeen hiljenee, rauha palaa ja he itse pääsevät vihdoin luontoon ja omaan arkeensa, kuinka kaikki oli aivan toisin kolmekymmentä vuotta sitten ja kuinka kukaan ei enää muista, ettei paikan nimi ole Levi, vaan Sirkka.
Lomalaiset ovat toinen luku. Heitä tapaan hotellin saunassa. Vaikka täällä on lapsiperheitä aika lailla, niin suurin osa asiakkaista sanoo, ettei Levi oikein perhekeskus ole. Perheille sopivat paremmin Syöte, tai Ylläs. Olen kohdannut useammankin isännän, joka kertoo kuinka perheen kanssa matkaavat muualle, mutta tulevat tänne vaimoineen rentoutumaan. Ja yhtä usein olen kuullut kuinka tänne tullaan mieluiten työ-, tai kaveriporukan kanssa unohtamaan niin lapset, vaimo kuin arkikin. Osa tulee vain juhlimaan (ja heidän jälkiään siivotaan isolla kädellä aamuisin) ja laskee jos jaksaa. Suurin osa on kuin missä vain viettäen päivät rinteessä, tai kelkkaillen ja illat ravinteleissa, tai tuttujen kesken mökeissä, paitsi että ovat pääsääntöisesti nuorehkoa väkeä ja on täällä niitäkin, jotka palaavat päivän ensimmäiseltä hiihtolenkiltä samaan aikaan, kun minä vaapun töihin. Vähemmän vain.

Oma osani on olla täydellisen ulkopuolinen. Fyysisesti minulla on oma rooli täällä, mutta henkisesti en voi olla enenpää irrallaan. Hetken tunsin melkein huolta rennon olon löytymisestä, mutta nyt alan ymmärtää, ettei sitä täältä löydykään. Ei vaikka minut on jälleen otettu aivan mukavasti vastaan (Niin hyvin kuin se kuhinassa ja kiireessä, satojen duunarien joukossa on mahdollista). Se on tämä kokonaisuus, joka puskee minua pois ja saa tuntemaan etten tänne kuulu. Kuin katsoisin huolestuttavaa hallusinaatiota ja odottaisin sen katoamista, tai paremminkin kuin katsoisin Jumaltenrannan nousun jälkeistä aikaa juuri ennen sen toivottua tuhoa. Turhuuksien turhuus ja synkkä syöpäläismonumentti kaiken riemun, ilon ja rehellisen yrittämisen päällä. Hyvä tämä on kokea ja onni on asua töllissä hieman syrjempänä keskustasta, mutta kumit ulvoen pyörä liikahtaa, jahka pesti on ohi.

Näin tänään läheisellä Ounasjoen sivuhaaralla koskikaran. Se nökötti pienellä jääsaarella ja tihrusteli vuoroin sulaan, vuoroin hätäisesti ympärilleen. Vieressä humisi tie ja metsässä raikasi kelkkasafari, väkeä kulki. Lintu oli aika orvon ja hermostuneen oloinen.