Takaisin pyörän päälle

Inari

Saavuin kolme yötä sitten tänne Inariin vanhan papin kyydillä. Sama äijä, joka syksyllä heitteli heinäpalloja sikari suussa ja jonka Söllefjordin pappilassa nukuin ensimmäisen norjan yöni. Pappi tuli tuomaan hätäapuheinää Gamvikiin ja haki samalla minut romuineni tänne. Kyyti tuli yhdennellätoista hetkellä. Olin lopullisen turhautuneen väsynyt hostellimme sekoiluun, huhumyllyt huijareista ja avustusten välistävedoista jauhoivat ja levottomuus vaivasi jalkoja. Oli hyvä päästä pois ja saada etäisyyttä ja selkoa asioihin. (Ja jälleen tuli todettua, että jokaisella on syytä katsoa peiliin Gamvikin pajatsossa. Minä unohdin yhden asian, toinen toisen ja kolmas kolmannen ja kaikki hikoilivat sisällään, riensivät omissaan ja kommunikaatio ei toiminut. Kaiken päälle kyläläisten huhut, väsymys auttamiseen ja kaiken sekavuuden synnyttämä epäluulo. Jos jotain hostelliprojektista opin, niin sen, miten projektia ei kannata aloittaa. Ei vaikka se nyt näyttääkin onnistuvan ja toivon sen onnistuvan. Toisekseen opin, etteivät moiset yritykset ole minun heiniäni. Rakastan liikaa selkeyttä ja sujuvuutta, sekä turhaudun ja stressaanun nopeasti. Varsin turhaudun, jos tunnen jääväni tapahtumien vangiksi ja niin Gamvikissa kävi.)

Täältä Inarista minun piti jatkaa matkaa oikeastaan välittömästi. Jäin kuitenkin huomiseen asti. Hyvä näin. Ehdin antaa ajatusten asettua ja kuljeskella hissuksiin Inarin katuja. Ehdin myös kävellä jäniskoskelle saukon jälkien perässä ja haistella pitkästä aikaa puita. Puut ovat pieni ihme ja lahja neljän kuukauden arktisen majailun jälkeen. Täällä kaikki on pehmeämpää, kotoisempaa ja turvallisempaa ja vain, koska täällä on puita. Lämmin kotoisuus ja muutama pikku keskustelu. Se riitti pesemään pahimman paskan maun pois Gamvikin työmuistoista. Loppujen lopuksi tuo työrupeama tulee jäämään muistoihin yhtenä hulluimmista yritelmistä, missä olen koskaan ollut mukana ja missä kaikki on alusta asti mennyt hankalimman kautta kuin kohtalon käskystä. Pehmeys ja puut, hiljaiset kävelyt antoivat myös etäisyyttä rakastamaani Gamvikiin. Se uniaika on nyt ohi ja arki piskuisessa kylässä. Ihmiset muistan, tuulet muistan ja jonain päivänä palaan sitä kaikkea tapaamaan, mutta nyt olen taas kulkumatkalla, vapaana, irtolaisena vaeltamassa. Täällä Inarissa on ollut hyvä tasoittua ja palata lähtemään.

Voin kai sanoa viettäneeni läksiäisiä tänään Eskon kanssa. Kävimme illalla pystyttämässä kodan heidän turistiohjelmaansa varten. (Kuskaavat hevosreellä turisteja kodalle, missä Satu sitten ennustaa ja touhuaa lapin noitana.) Ensin hieman maistoimme palasta Eskon kotona ja sitten ajelimme kotiniemeen, mistä jatkoimme moottorikelkalla yli järven sen etelärannalle. Sinne kasasimme riukukehikon, pähkäilimme kodan pystyyn ja touhustimme takaisin kylälle. Harvakseltaan puhellen, rauhassa tehden, hyvällä mielellä. Erotessa hyvästit olivat sydämelliset ja kumpikin aidosti iloinen tutustumisesta, toivoi uutta kohtaamista ja yhteistä erävaellusta. Eskosta ja iltapuhteesta jäi syvän hyvä mieli.
(Hyvä mieli jäi Sadustakin, vaika kaiken karvaista Gamvikin aikana ehti tapahtua ja vaikka sain itse maksaa pitsani viimeisellä aterialla. (En sano, että sadun olisi se pitänyt ehdottomasti maksaa, mutta sanon sellaisen kuuluvan hyviin tapoihin. Varsin kuuluvan, kun en kauheita palkkoja ole pyytänyt. No, olen saanut asustella hänen toisessa hostellissaan tämän Inarin ajan ja ollut sikäli onnekas, ettei yhteishuoneeseen muita ole tullut.) Niin, ehkä työnantajana Satu ei kuulu suosikkeihini, mutta ihmisenä hän on mukava ja eloisa, ehkä narsismiin taipuvainen, mutta antoisa tuttavuus. Ja toivon tämän tuttavuuden jatkuvan.)

Huomen aamulla virastoihin kertomaan, että olen jälleen suomessa. Sitten pyörä valmiiksi ja matkaan kohti Leviä ja Muoniota. Mukava mieli lähteä. Sellainen pehmeän uninen ja halukas olo.