Pieni loma

Ruka

Sumuinen aamu. Matkalla Rukalta Kuusamoon Linja-auto noukkii syrjäperiltä unisia ihmisiä sisuksiinsa. Ulkona kuusikorpi ja harmaaseen hukkuvat suot ja järvet vuorottelevat. Teerikukko istuu koivun käkkärän latvassa, isäntä istuu portailla, nojaa poskeensa ja tupakoi. Nälkämaan kaunis laulu.

Olen matkalla Ouluun ja sieltä Liminkaan pyörän luo. Taas aika vaihtaa lakanat makuupussiin ja kellotteluelämä pyörän rattaiden rutinaan. Mieli raukea ja seesteinen.

Rukalla meitä oli koolla pieni otos uusioperhettämme. Kuusi ihmistä, kolme sukupolvea hulppeassa kelolinnassa. Minulla yksikseni hallinnassa alakerran huoneisto. Vähän ihmettelen kuinka helppoa oli siirtyä kiintolaavun laverilta valkeisiin lakanoihin, lampaanpaistiin ja istuskeluun viskilasi kädessä. Sopeutumista toki auttoi välinpitämättömyys muodoista. Sama haisukalle kuin aina. Oli siis hyvä viettää päiviä ja tavata väkeä pitkästä aikaa.

Aika kului pääosin metsissä isän kanssa rymyten. Ruka on Ruka, mutta sen välittömässä yhteydessä on Valtavaaran suojelualue, komeat metsät ja luonnon humu. Kahtena päivänä möyrysimme vaaran rinteitä. Ensimmäisenä aamuna törmäsimme metsojen soitimeen, teeriin, riekkoihin ja avaraan maisemaan. Toisella kertaa seikkailimme sumutihkuisessa maisemassa ja pyllähtelimme hankeen alamäissä. (Kapeilla latusuksilla umpisessa kömpiminen ja varsin mäen lasku on oma taiteensa. Mäet lasketaan yleensä puita halaillen ja törmäyspisteiden väliin jää yksi tai useampi enkelin ja pehvan kuva perässätulijoiden iloksi.) Välillä istuimme nuotiolla ja paransimme maailmaa. (On se kumma kuinka muut osaavat sotkea maailman asiat perusteellisesti, kun meille todellisuuden hoito on niin yksinkertaista.)

Viimeisenä päivänäni matkasimme koko porukka Oulangan kansallispuistoon. Siellä ihmettelimme joukolla kuinka kukaan on antanut luvan rakentaa ”seikkailukeskuksen” keskelle kauneinta vaarakorpea. Bisniksen puolesta tietenkin, mutta missä kulkee raja, jonka jälkeen matkailun helpottaminen tappaa matkalla saatavan elämyksen sielun ja kääntyy itseään vastaan? Onneksi Kitkan Myllykoskella ja Jyrävän putouksella erämaa ottaa vielä syliinsä. Porukan pieninkin sen tunsi ja rinkassa istuen tapitti silmät suurina kohisevaa korpea.

Tämä oli jälleen minulle sopiva poikkeaminen lomahelvettiin. Metsissä römyämistä, savuntuoksua, sauna ja kylmä olut, hyvä ruoka, laajat keskustelut ja jazz-noppien raukea ropina. Parasta kuitenkin Isän ja muun poppoon näkeminen. Ovat hengissä ja voivat hyvin.

Lintujen kevät

Liminka, Hailuoto, Ruka

Viimeisimmän viikon säätä voisi kuvata vaihtelevaksi. Päivä aurinkoa, sitten päivä lumisadetta ja sen jälkeen taas poutaa. Kevät vääntää talven kanssa. Minua kelivaihtelut lähinnä ilahduttivat. Löysin Temmesjokisuulta kelpo kiintolaavun ja Hailuodon vierailun aikana Ulkokaron autiokämpän. Kuivat nukkumasijat ja tulipuut. Tuiskut ja pakkaset eivät päässeet häiritsemään ja niin viikosta muodostui mitä parhain luontoretki.

Temmesjoen suistolla minun piti alun perin olla vain yksi yö. Paikka kuitenkin siksi mukava ja hanhirikas, että jäin laavulle. pariksi yöksi. Illat polttelin tulia ja tuumailin luonnon ihmeitä, kuuntelin jääpadon rutinaa ja meri-, sekä metsähanhien ylilentoja. Päivät kuljeskelin ympäröivässä maastossa. Kosteaa peltomaata, soita, suiston pusikoita. Isoa ja pientä lintua pilvin pimein. (Minulle mieluisia erikoisuuksia pyrstötiaiset ja isolepinkäiset.) Vietin pitkät ajat laavulta parin kilometrin päässä olevalla lintutornilla. Sieltä näki koko suistoalueen ja Limingan lahden.
Samalla näki ihmisen kulttuuria. Lahdella on keinotekoisia saaria, joille kalastajat ovat laittaneet pikkuisia mökkejä. Samoin suistolla on pieni pyyntimiesten mökkikylä. Keskellä kosteinta ja upottavaa letteikköä jokukymmenen pikku tölliä jalaksilla. Tunnelmainen, osin hieman uhkaavan hiljainen paikka. Opasteet puhuvat kalastajakylästä, mutta seinille naulatut hanhen siivet, maastokuvioiset ja naamioverkkoiset veneet, sekä "The tappaja" singeeraukset kertovat oikean intohimon kohteen ja luonteen. Alueen roskaisuus ja luontopolun haulikolla raiskatut opasteet antavat päälle omanlaisensa punaniskamausteen. Kävellessäni autioita polkuja mökkien välissä mielikuvitus laukkasi. Loistava miljöö b-luokan kauhu-, tai jännityselokuvalle. (Degeneroituneet, umpijurriset punaniskat jahtaamassa ja lahtaamassa bongarihippejä usvaisella suolla.)
Tuhansien hanhien ja keväässä uinuvan suiston, kaiken peittävän sirkutuksen ja kaakatuksen ja lehahtelevan elämän, sekä mökkikylän ja ihmisjälkien sekoitus oli vaikuttava. Unohduin tornissa, tai pusikoissa tunneiksi tunnelmointiin ja vapaaseen ajatuksen juoksuun. Elämä huumasi, vei mukavaan ja seesteiseen uneen.

Ei ollut aivan helppoa repäistä itseä liikkeelle tuosta unesta. Halusin kuitenkin käydä Hailuodolla ja tutustua saareen, jonka väestö lähes lakkasi olemasta isovihan aikana. (Venäjän tsaari komensi joukkojaan olemaan muuten ystävällinen suomalaisia kohtaan, mutta tappamaan kaikki pohjalaiset. Hailuodon kohdalla tekivät tuloksellista jälkeä.) Koska saari on iso, en reilussa vuorokaudessa ehtinyt nähdä paljoa. Itärannat kuitenkin ja itse kylän. Jo tämä pieni otos sai ihastumaan paikkaan.
Heti lossirannalla koin kotoisen vastaanoton. Satama kahvilassa kaksi isäntää perehdytti minut pessimistien toiveikkuuteen. Kertoivat saarelaisilla olevan jos jonkin sortin suunnitelmia turistien houkuttelemiseksi, mutta kaiken kaatuvan jo lähtöönsä ajatukseen: "ei tänne kuitenkaan kukaan tule". (monella tapaa tuli Gamvikin väki mieleen.) Mukavat ja mustalla huumorilla varustetut sedät. murjoivat ilkikurisin kommentein kaiken siltasuunnitelmista Marjaniemen majakkaan ja työkulttuuriin. Neuvoivat lopuksi yöpaikan.
Ulkokaron kämppä on pilkkijöiden suosiossa. Tapasin heistä muutaman ja ihmettelin miksi saarelle ei muka saa väkeä. Kohtaamani äijät saapuneet satojen kilometrien päästä Ojakylänlahdelle ahvenia narraamaan. Paikka kuulu saaliistaan ja maine silti huoompi kuin todellisuus. Näin äijien vetävän naamat punaisina ahkioita, jotka pursusivat 200-500 grammaisia ahvenoita. (Yksi äijä lastasi autoonsa yli 25 kiloa kalaa ja vieressä mätettiin saman moisia ämpäreitä konttiin.) Pilkkijöitä on siksi paljon, että osa tulee paikalle asuntoautoilla vrmistaakseen parkkipaikan. Kämppäänkin heitä kömpesi. Tällä kertaa tosin vain kaksi isäntää minun lisäkseni.
Ukot ovat ammattikalastajia, mutta harrastavat pilkkimistä. Tulivat tupaan illan hämyssä ja lähtivät ennen neljää aamusyöntiä vastaan. Välissä ehdimme jonkin verran jutustella ennnen lyhyttä unta. Tulevat Talvivaaran vaikutusalueelta ja oli mielenkiintoista kuulla kalastajien näkökulma vesien pilaantumiseen. Ymmärrettävästi se ei ollut kovin valoisa. Tienestien tuhoutumisen lisäksi olivat huolissaan ihmisten terveydestä yleensä. Toinen totesi lakonisesti, että kohta ei päästöt haittaa, kun kaikki kuolevat syöpään ja seutu tyhjenee. Kuulin myös kalastajien ja ympäristöväen liitosta näytteidenottosodassa. Kaivoksen ja elykeskuksen miehet mittaavat sieltä, missä tietävät arvojen olevan matalimmillaan. Vastapuoli on sitten teettänyt omia tutkimuksia omalla rahalla ja oikeista paikoista. Sota on kovaa ja tunteet kuumia. "Nyt punnitaan todellista tahtoa säilyttää elämä ja oikeat arvot".
Seuraavana päivänä polkustelin ympäriinsä. Saari on kuin elävä museo. Totta siellä on moderniakin paikkaa, mutta vanhat tilat, pikkuiset tiet, laajat pellot ja kangasmetsät, sekä merenlahdet ja ruovikot elävät ajatonta tarinaa. Kevät talvellakin paikka on uskomattoman kaunis. Päivän kruunasi hetki Kirkkosalmen lintutornissa. Tapasin siellä muutaman petobongarin. He olivat tulleet seuraamaan petolintujen muuttoa (Hailuoto on yksi pääreitin pisteistä) ja tähyilivät samalla yleistä kevään etenemistä. Ensin oli hiljaista, mutta puolenpäivän aikaan alkoi tapahtua. Ensi yksinäinen maakotka, sitten pari merikotkaa, ruskosuo- ja varpushaukka, kunnes taas maakotka ja lopulta jatkuva piekanojen ja hiirihaukkojen harva jono. Yksittäin, tai pareittain petoja lipui taivaan läpi ylitsemme. Yleensä ne olivat niin kaukana, ettei silmällä nähnyt kuin mustaan pisteen. Pääsin kuitenkin joukkoon mukaan ja vuorottelin pulskan ukon kanssa kaukoputken tihrustelua. Tosibongareiden touhua oli mukava seurata, vaikka puolet puheestaan oli minulle täysin käsittämätöntä termistöä. Imin tietoa minkä pystyin ja kärsivällisesti sedät jaksoivat amatööriä valistaa. Kiitos heille.

Paluumatkalla Liminkaan pysähdyin vielä Temmesjoelle yöksi. Juoksin kilpaa auringonlaskun kanssa ja koin ajan suhteellisuuden. (Ympärillä hiljaa punertuva taivas, raukea maisema ja luonnon verkkainen kulku ja sitten minä röhmeltämässä kuin pirun ajama Paavo Ruotsalainen pitkin sohjoista suota, jotta ehdin lintutorniin kuvaamaan auringon katoamisen horisontin taa. Kuka mitenkin.)

Viikonloppuna siirsin sitten kamani Päivin autotalliin ja piipahdin vielä pubivisassa. Lauantaina Isä noukki minut Oulusta mukaansa tänne Rukalle, missä parhaillaan väki heräilee yläkerrassa aamutoimiin ja ulkona on vielä täysi talvi. Kiintolaavulta edustusmökkiin. Tästä ajasta sitten myöhemmin lisää.

Savusauna, Twin Peaks ja hyvä perhe

Liminka, Yli-Kiiminki

Jorma tarjosi elokuvaa paremman viikonlopun. Ei pakkoa mihinkään, mutta sylintäydeltä kohtaamisia.

Perjaintaina kohtasimme. Kättely ja minulle pikasuihku ja likaiset vaatteet pyykkikoneeseen. Sitten puoliravia paikalliseen ravintolaan pubivisaan. Jormalla on siinä vakijoukkue, jonka voimin ovat kiertäneet maakunnan tietokilpailuja ja pärjänneet loistavasti. Vanhempaa ja tietävämpää väkeä. Tällä kertaa suoritus kuitenkin penkin alle. Porukka alkoi lämmetä vasta kilpailun loppupuolella ja muutaman oluen jälkeen. Kiri vain ei riittänyt.
Minä osallistuin myös ja tiesinkin jotain, mutta enemmän varmasti hämmensin, kuin kirkastin soppaa. Leppoinen kulmakuppilan ilmapiiri ja pikku naljailu joukkueiden kesken. Kisan päätyttyä väki poistui melko nopeasti kotejaan kohti. Me jäimme odottamaan Jorman puolisoa ja kyytiä. Samalla turisimme. Seurueeseen kuului seudun työvoimahallinnon johtaja ja hänen kanssaan mietimme mahdollisuutta tarjota kulkurointia yhtenä vaihtoehtona työurien ja elämän suunnitteluun. Olimme yhtä mieltä, innostuimme, kritisoimme nykykäytännön byrokraattisuutta ja turhan rajattua, paperien takaa johdettua työuramallia. Haikailimme luovaa eksyilyä ja kokemisen mahdollisuutta niille, joilla on suunta hukassa.
Talolla jatkoimme Jorman kanssa maailman parannusta ja tutustuin miehen kumppaniin Päiviin, kovakuntoiseen sairaanhoitajaan. Talossa pehmeä tunnelma ja miellyttävä olla. Lakanoiden välissä uni tuli sukkelaan.

Lauantain aamuna Yli-Kiiminkiin. Jorma touhuaa aina välillä ystävänsä apuna eräpalvelujen parissa. Tällä kertaa hommana erään isohkon firman yhteistyökumppaneille tarjoama pilkki- ja saunareissu. Jorman vastuulla varsinaisesti lohisoppa, mutta hääräsimme vähän kaikkea savusaunan lämmityksestä siimojen selvittelyyn ja seuranpitoon. Opaspalvelun vetäjä kuuluu sarjaan melkoiset viheltäjät. (Eräpalvelujen tarjoaja kahdella paikkakunnalla, poromies ja ravihevosten kasvattaja, pyörittää ex-vaimonsa kanssa huostaanotettujen lasten sijaiskotia ja toimii myös paikallisen seurakunnan suntiona, kiroilee kuin turkkilainen, ampua tussauttelee teeriä ja on kaikin puolin huoleton vilpertti ja vapaan tuulen kasvatti. Ihminen rehellisesti ja suurella sykkeellä.) Puolipäivää kului pulinan poristessa ja teon huiskeessa, naureskellen ja välillä vakavia pohtien. Taivaalta tippui tasaisesti vetistä hyhmää, mutta meininki piti lämpimänä. (Asiakkailla oli myös omat lämmikkeensä, joita isäntäfirmassa työskentelevä, kansallisen tason hiihtäjä kiskoi ahkiolla ympäri järvenselkää ja tarjosi janoisille. Saattaapi olla, että minä ja päällikkökin maistoimme hieman kuormasta. Vähän vain, tosin.)

Iltapäivällä Jorma lähti Päivin ja muutaman juoksukoululaisensa kanssa puolentoista tunnin lenkille. Minä vedin lonkkaa, lämmitin uunia ja saunaa. Sitten saunoimme ja seurustelimme. (Jälleen ovat asiat maailmassa huomattavasti enemmän järjestyksessä.) Isäntä laittoi paistia ja pakko todeta, kuten lohisopastakin, että ystäväni on luojan armoittama kokki ja kulinaarinen velho. Päivittelin taas kulkurielon kurjuutta.

Illala väsytti, vaan päätimme lähteä kulttuurikierrokselle. Toverini halusi esitellä aseman pubin. "Siellä on sellainen Twin Peaks tunnelma". Vanhaan asemaan laitettu musiikki pubi karaoke-iltoineen, siisti, jatsahtava ja uninen sisustus. Vanhempi myyjä tyhjensi olutpullot kolpakkoihin, hymyili mukavan hompsuisesti. Paraatipöydässä kalmankalpea pariskunta, joiden silmäpussit, nahka- ja röyhelöasusteet, sekä miehen hiustenrippeistä solmittu ponnari toivat mieleen kulahtaneen kabareen, tai porttolan omistajat. (Todellisuudessa raivoraittiita laulunharrastajia ja kunniallisia pikkuporvareita.) Keski-ikäinen väki lauloi, sorisi, huojui ja nauroi. Takanurkassa kaksi nuorta ja vaaleata neitoa seurasi liikettä supistetuin huulin. Äitinsä juopui vieressä ja tanssi ihailijoiden kanssa. Musiikki sopivalla. Oli helppo puhua. Me istuimme perimmäiseen pöytää vanhemman miehen seuraan. Ukko rehellinen hullu ja mielenliikkeineen arvaamattoman nerokas. Käynyt matkoilla Turussa asti ja vielä valtion rahoilla. Ei kuitenkaan lomalla, vaikka kävi kuuntelemassa M.A. Nummisen keikan. Pikku tulitikkuleikin jälkeen oli pyörähtänyt vankimielisairaalassa. Seurassamme istui myös hämärän tuolla puolen seilaava näyttelijä, ja penisnenäinen elohiiri. Ulkona, ollessani tupakalla, taksista tipahti ulos harjatukkainen äijä, joka takki auki, hajareisin könöttäen tyhjensi potin kirkasta kurkkuunsa, heitti potin olan yli ja vyöryi pubiin. (Sisällä sekoittui harmittomana joukkoon.) Me haastoimme hetken ja kahden tuopin jälkeen vaihdoimme paikkaa.
Seuraava kohde oli tietovisapaikka, joka oli muuttunut discoksi. Perusmeno, hirveä meteli. Tanssivat teinit, istuvat teinit, sivunurkan pikkupahikset ja hormoonipossut, harva vanhempi väki ja tiskin ryysis. Joimme yhdet ja lähdimme kotiin.

Sellainen on Limingan yöelämä ja ensimmäisessä juottalassa harmittelin poket-kameran puuttumista. Jokunen kuva olisi ollut hyvä.

Sunnuntaina valmistin itseäni lähtemään lintulahdelle ja Hailuotoon. Keli kuitenkin siksi suttuinen, että en vastustellut Jorman ehdotettua vielä yhtä yötä talossa. Päätös oli kaikin puolin hyvä. Leppoinen olostelupäivä. Iltapäivästä Päivin muksut tulivat kotiin ja talon täytti iloinen kolina ja hulina. Oli mukava seurata perheen arkea ja paikkailla kummisaappaita nuorimman tytön toimiessa assistenttina. Tirriäinen nökötti vieressä ja seurasi silmä kovana liiman suttaamistani. Muisti kertoa kaikille, että hänellä on lupa valvoa. (Oli oikeasti aika mennä nukkumaan, mutta sai luvan seurata puuhiani.) Toisten kotiin pääseminen ja arkeen osallistuminen on aina kunnia ja etuoikeus. Nyt se oli vielä leppoisan miellyttävää. Hyvinvoiva paketti elämän mausteilla.

Iloinen usva

Oulunsalo, Liminka

Kolme päivää vesisadetta, litisevää harmautta, jonka sisällä ovat kaikuneet vain vaivaiset tiaisten piiskutukset, sekä lokkien väsyneet kiljahdukset. Harmaus, rupinen hanki ja kaikialle levinnyt, märän lokainen ihmisen maailma. Ihme jos olen ollut muutaman päivän melko apea ja ihmetellyt minne matkan riemu ja henki ovat kadonneet.

Eilen poljin Haukiputaalta Oulun läpi Oulunsaloon. Asutusta ja pyöräteitä. Mieli ja silmät lähes kiinni, tunne hieman eksyksissä loppumatkan koukeroista. (Kurkitimppa kysyi hommiin Turun saaristoon ja lupauduin toukokuun alkupuolella mennä viikoksi. Sitä ennen käyn kuitenkin Rukalla ja tahto on edelleen seikkailla länsirannikolla. Kysymys siis miten ja missä välissä ehdin vielä rentoutua pötköttämään heinänkorsi suussa.) Lopulta eksyin illan suussa, lähellä Oulun lentokenttää jokusen hehtaarin suojelualueelle. Sellaiselle lintukosteikolle pajupuskien ja ruovikon keskelle. Hetken mielijohde, mutta onnellinen sellainen. Löysin katetun ruokailupaikan, jonka pöydälle mies mahtuu juuri nukkumaan. Ei tarvinnut köhmeltää omaa laavua vetiseen maahan. Paikka myös tuntui jotensakin rauhaisalta, vaikka vieressä jyrisivät lentokoneet, sekä valtatie kentälle, Oulunsaloon ja Hailuotoon. (En olisi ikinä uskonut, ettei autovirta katkea edes yön hiljaisina tunteina.) Se oli kotoisa pesäpaikka ihmettelevälle mielelle.

Uni ei alkuun tahtonut tulla. Laitoin reissua järjestykseen ajatuksissa ja pohdin liberaalikapitalismin vastustamisen vaikeutta. Ei levotonta pyörimistä, vaan puhdasta möllöttelyä. Vallankumousromantiikassa en päässyt kysymyksiä pidemmälle, mutta reissumietteet löysivät rauhaisan polun. Siinähän sitä jo lojua pötköttelin, tuijotin sammaleista kattoa ja sydämessä sykähti, kun kuulin ensimmäiset hanhien huudot ja Töyhtöhyypän ujelluksen. Puolen yön jälkeen Minkki hyppi varjoista tutkimaan ruokakassiani. Pyöri aikansa, kurkki milloin mistäkin kolosta, mutta koki kai lopulta pöydällä vääntelehtivän vihreän jättimadon vaaraksi ja pinkaisi lopulta ryteikköön turvaan.
Aamulla heräsin varhain ja kompuroin kameroineni rantavitikkoon. Uskomaton unimaisema. Syvän valkoharmaa usva, ruovikko ja pajupuskat, jää, lumi ja jokivirran sula. Pikkulinnut visersivät pitkän hiljaisuuden jälkeen. Helinää ja sirkutusta kaikkialla, peippo päällimmäisenä. Aika ajoin hanhia sukelsi esiin usvasta. Ensin kuulin äänen ja sitten ne olivatkin jo päällä. Sukelsivat harsosta lähes kosketus korkeudella yli. Heinäsorsat lepäilivät sulassa. Hieman kauempana hylätyn saunalautan siluetti melankolian monumenttina. Meren reunassa pulmusparvi sirisi ja pyrähteli syöminkien lomassa. Pitkästä, pitkästä aikaa pääsin taas haltioitumaan ja unohtumaan.

Parinkymmenen kilometrin pyrähdys nukkupaikasta tänne Limingan keskustaan olikin sitten pohjalaisia maantiesuoria ja muuttolintujen juhlaa. Kiuruja, hyyppiä, hanhia kolmea sorttia, sepelkyyhkyjä, peippoja ja järripeippoja, tuulihaukka... Ihmisenkin pesät ja sottaiset kylät vaikuttivat taas paljon lämpimämmiltä paikoilta. Eivät sen kauniinpia kuin ennenkään, mutta jotensakin sallittavia vahinkoja. On se vain ihana ihme kuinka yksi yönkulku ja lämpöaalto voi muuttaa maisemaa. Edes aurinkoa ei aina tarvita.

Odottelen nyt Jormaa kauppakeskuksen ravintolakahveossa. Taustalla ukot juovat kaljaa ja kehuvat kuinka ikä tekee vähemmän viriiliksi, mutta laadukkaammaksi. Teinit ryystävät kahvia ja limsaa, käyvät tupakkakopissa kuin vanhemmat. Kiroavat, kun eivät saa ottaa juomia sinne mukanaan. Haukipudas, Kempele, Liminka. Saman makuisia kuin kaikki suomen viriilit pienet keskukset. Saapa nähdä mitä viikonloppu tuo tullessaan. Työtä ainakin.

 

Sadetta pidellen

Haukipudas

Jos Iissä teinit olivat polttaneet kaikki kunnan laavut, niin Haukiputaalla niitä on jäljellä vielä muutama. Kehumaan en niitä kuitenkaan menisi, vaikka ne käyvätkin jonkin sortin suojasta. Ensimmäinen minulle neuvottu tulipaikka sijaitsi koulukeskuksen takana, keskellä aukeaa sohjokenttää. Ei kiitos. Toinen laavu nökötti keskuksen läheisessä saaressa ja vaikutti sekin turhan julkiselta paikalta. Päädyin sitten joen jäätä pitkin meren äärelle. Siellä, pikkuisessa saaressa oli laavu, jonka seinänraoille olisivat harakatkin nauraneet. Ei sitä oltu rakennettu yöpyjille, mutta minulle se menetteli. Tohellettuani eteenpäin koko päivän vesrännän piiskaamana, olin iloinen kuivasta nurkasta, jonka hökötyksestä löysin.

Saavuin laavulle samaan aikaan paikallisen hiihtäjän kanssa. Hän oli katsonut yhdistelmän raahaamistani ja päätti tulla jutulle. Kun sanoin, hieman selitellen, että hieman tyhmältä tuntuu kiskoa pyörää ja peräkärryä jäätä pitkin saareen, hän totesi näkyä hieman ihmetelleensäkin, mutta jätti kysymiset sikseen. Ajatteli moiselle touhulle olevan syynsä. Olihan minulla. Rauhaisa paikka parille yölle. Hän kertoi puolestaan huolestaan kuntaliitoksesta (Kuinka palvelut siirtyvät) ja työnsä hölmöistä haasteista. Ovat päässeet Oulunseudun ehdottomiksi markkinajohtajiksi ja se on toki hyvä, mutta huonoa on edelleen jatkuvat vahvan kasvun odotuksen pääkonttorista päin. Kuinka kasvaa ja vahvistua, jos alue on jo vallattu? Onneksi kysymys on viisaanpien ongelma. Meille riitti ihmettely ja jo perinteeksi käynyt pörssiyhtiöiden kiroaminen. Lopuksi puhuimme säästä.

Paikka oli rauhaisa. Mielelläni olisin saaressa lojunut kaksi yötä sadetta paossa. Lämmin keli määräsi kuitenkin toisin. Yöllä kuuntelin hieman huolestuneena jään rutinaa ja mulinaa. Aamulla vesi olikin noussut jäälle ja edellisen päivän valkoinen pinta oli tummunut uhkaavasti. Mieleen tuli Iissä tapaamani kalastaja, joka haki verkkojaan joesta pois. (Entinen tuulivoimayhtiön insinööri, joka haaveili kalastaja ammatista. Nyt kalastellut protestisapattina Liitonraha-ajat, kun sai lopputilin autettuaan firmaansa siirtämään tuotannon Intiaan.) Sanoi silloin minulle jäiden kestävän, mutta tilanteen voivan muuttua hyvinkin nopeasti. Niin näköjään voi. Kiersin saaren ja etsin kapeimman kohdan takaisin mantereelle. Pakkasin kimpsuni ja raahasin itseni jää muristen tukevalle maalle. Ehkä taas turhan nopea siirto, sillä näin illemmalla ravurin kärryineen juoksentelemassa selällä. Mieluummin kuitenkin näin. Vettä tippui tasaisesti tähän aamuun asti ja jos jotain kaihdan, niin kylmää mulahdusta virtaavaan jokeen.

Joki otti kuitenkin veronsa. Hyvin palvellut peräkärry väsyi viimemetreillä ja vetoaisan kumi-istukka ja suojajousi katkesivat. Helppo rikko korjata irtohihnalla ja tänään koetan löytää varaosan Oulusta.

Tänään kohti Liminkaa. Menen sinne huomiseksi tapaamaan tuttavaa, jonka kohtasin syötteellä. Lauantaina hänen avukseen eräoppailemaan. Olen iloinen jälleennäkemisestä, mutta vähintään yhtä iloinen kuivasta yöpaikasta. Alkukevät on ehkä koettelevin aika ulkoelämässä. Kaikki on märkää ja mieli malttamattomana kurkottamassa kesään. Ainakin näin sateen alla.

Kupla ja sitten arkeen

Kemi, Tornio, Kemi, Ii

Iin Seolla ukot juoruavat ja tappavat päivää. Juovat keskaria ja laittavat asiat järjestykseen. Työelämä, maataloustuet, kalastus, eläkkeet, kerjäläiset ja venäläiset. Rasismin vastainen kampanjointi kantaa täälläkin hedelmää. Puhutaan ryssistä ja mustilaiskerjäläisistä, kehutaan heidät rosvoiksi, mutta aika ajoin joku muistaa sanoa, että "kyllä niihin kansoihin kaikenlaista yrittäjää mahtuu, kun mahtuu meikäläisiinkin". Kommenttia myönnellään, tehdään siitä vitsiä ja jatketaan. Jos oikein riehaantuvat, vaikenevat äkisti ja vilkaisevat varovasti tänne nurkkapöydän suuntaan. Ja alkavat sitten taas.

Viimeyön pötkötin Ii-joen varrella, voimalan patovallin kupeessa. Kuuntelin veden kumua, jään valitusta ja helinää, joutsenia ja outoa rastasta. Taas tienpäällä. Oli vaikea uskoa halanneeni pöllöstä vain joitakin tunteja aikaisemmin.

Tyttö saapui kiirastorstaina Kemiin ja pääsiäisen saimme valua ajassa kahdestaan. Paljoa emme tehneet. Pussailimme ja huokailimme, kävimme kävelyillä ja vierailimme Raijan luona Torniossa. Outo ja kaunis, hiljainen pehmeys yhdessä. Pitkä ero näkyi. Niin vähän aikaa yhdessä, niin paljon sisällä. Onni kuitenkin nuo muutamakin päivä, onni toisen olemassaolo.

Olen usein kuullut kommentin, että reissuni on kunnioitettava, mutta puolisoni on tarinan sankari, se "kova jätkä". Totta, niin totta. Eikä ole sanoja sitä kuvaamaan.

Haikea oli saattaa kumppani maanantaina juna-asemalle ja junaan. Ei enää kauaa kotiin paluuseen, mutta joku hetki kuitenkin. Hiljaiset suukkoset, rohkaisevat hymyt, rutistus. Sitten pöllönen lähti junan matkassa etelään ja minä hyppäsin pyörän selkään. Lähdin hiljalleen perään. Simon kohdalla Hiiripöllö istahti kuusenlatvaan ja minä sanoin mielessäni "tervehdys taas rakas, aina mukanasi".

Peikon pesä

Keminmaa, Kemi

Kohtalo leikkii joskus lapsillaan. Minä vanha pakana löydän taas iloa kirkoista ja oikein kukkoroin. Ensin Passio ja eilen sitten Keminmaan kirkon suntio järjesti minulle kysymättä majoituksen välipäiviksi. Kohtasimme Kirkon rappusilla. Hän oli tulossa avaamaan ovia pääsiäisen messuja varten. Minä poikkesin paikalle sattumalta, koska kirkko osui reitille. Aloimme jutustella (Oli nähnyt hienon yhdistelmäni) ja hetken perästä miekkonen puhui jo puhelimessa ja kyseli jäätaiteilija-ruumiskuskilta minulle sijaa Peikon kodasta. Halusi antaa, kun olen tällaiselle reissulle lähtenyt.
Yösijan järjestyttyä Suntio kertoi hieman itsestään ja kirkosta. Kirkot nättejä kuin vanhat kirkot aina.(Uusi kirkko noin 200 vuotias ja vieressä keskiaikainen kivipyhättö.) Mies itse mielenkiintoinen. Luontoihmisiä hänkin, mutta myös taiteilija. Esitteli tekemiään, tai suunnittelemiaan metalli- ja lasitöitä. Hienoja kynttilänjalkoja, sekä kastemalja. Kertoi myös laulavansa ja konsertoivansa. On Hynnisen opissa, joten ei liene aivan tuhkakurkku lurittelija. Kaikkineen miellyttävä mies ja kohtauspaikka hieno.

Lyhyen turinan jälkeen lähdin kodalle. Kota sijaitsee Kalinkankaan hiihtokeskuksen kupeessa, hieman syrjässä ja kuusten suojassa. (Keskukseen olin joka tapauksessa menossa etsimään tulistelupaikkaa yösijaksi, mutta privaattikotaa en osannut toivoa.) Ensin kävin keskuksella hakemassa avaimen. Jäin tietenkin suustani kiinni. Tulimme puhuneeksi pikku viinatuikuista nuotion äärellä ja minä hieman manasin kun ei tuikkupulloa ollut mukana. Mikäpä mukavampaa porontaljoilla loikoessa, tulen kajossa, kuin tipauttaa kupponen unen alle. Onnen päivään kuului eräs keskustelijoista, joka hieman myöhemmin tuli perässäni mainitsemaan, että hänellä saattoi tuollainen pikku rommipotti olla. Kaupan hinnalla siitä luopui ja salaliittolaisesti myhäillen erosimme. (Tuli vielä myöhemmin käymään jutulla. Ei kuitenkaan jäänyt pottia korkkaamaan.)

Illan tummuudessa sitten muistin kiittää elämää. Totia kuksassa, sätkä suupielessä, tulet, taljat, varjot ja hiljainen humu.

Piinaviikon alkua

Tornio

Eilen oli palmusunnuntai. Pikkuiset trullit kiersivät ovelta ovelle, pyörittivät ujosti silmiään ja mutisivat hieman noloina, virpoivat ja vaihtoivat oksia suklaaseen ja kolikkoihin. Liekö nykyaikaa ja sukupuoliroolien murrosta, kun täällä virpojat olivat kaikki poikia. Noidiksi puettuja, komeilla oksilla varustettuja ja kaikin tavoin perinteisiä, mutta vain poikia. (Mikä ehkä osaltaan selittää kainostelun määrää.) Tytöt ajelivat polkupyörillä kuin muinakin päivinä. Koettivat vain pummia palasia pikkumiesten saaliista. Ainakin näin yhden sellaisen kohtauksen.
Jälleen netti ja radio pursusivat keskustelua virpomisen puolesta ja vastaan. Onko oikein kiertää kerjäämässä ja onko oikein olla pakanallinen noita? Pah. Vain tylsämieliset voivat tehdä nätistä tavasta ongelman. Vaihtokauppaa ja hyvän mielen levittämistä, harvoja yhä eläviä perinteitä.

Minä pidän perinteistä. Varsin maanläheisistä ja elämän makuisista.

Sitä oli myös Karungin kirkon Luukas-passio. Ensin kävimme viemässä kynttilän talon isännän haudalle, sitten astuimme vanhaan puukirkkoon narisevan lattian ja ahtaiden penkkien nöyristäminä. Paikalla yli puolensataa kuulijaa ja kuoro, auringon laikut vanhoissa seinissä ja Luterilaisen askeettinen herkkyys. Kuoro lauloi hyvin, solisti rakasti ehkä liikaa ääntään, urkuri oli urkuri. Sain kokea pienen kirkon ja seurakunnan sydämen. Kyläseurakuntien harrastajakuorot eivät ehkä musiikillisesti yllä maailman kadetraalien ja palatsien puhtauteen ja hurmioon, mutta hengeltään niissä on voimaa joskus jopa enemmän. Ei loistoa, vaan aitoa hartautta ja kirkkautta pienen ihmisen osassa. Musikki ja tunne tunkeutui syvälle, pysäytti pitkästä aikaa ja, silmien harhaillessa lankkujen rakojen matkassa, sydän tutki elämää ja tekoja. Kerettiläisellekin kirkko on aika ajoin hyvä paikka. Tarvittu hetki.

Kirkon jälkeen joenrannan mökille. Ohuen harson takaa paistava aurinko antoi syvän ja pehmeän valon. Ruotsin puolen talot kuin uinuva historia. Piipuista tuprusi savua, jossain räksytti koira, kaksi joutsensa liihotti jälleen jäätä hipoen kohti etelää. Paistoimme makkaraa ja joimme ykköskaljaa.

Tänään käymme syömässä ulkona ja kiertelemme hieman autolla lähiseutuja. Illalla minä jatkan matkaa keminmaalle. Pyörin Kemin ympäristössä muutaman päivän ennen pöllösen saapumista. Kaipuun aika on hidas ja herkkä. Siksi on hyvä päästä liikkeelle, omiin ajatuksiin ja olemiseen, valmistautua rakkaan tulemiseen kuin hurskaat ylösnousemuksen juhlaan. (Jotenkin tuohon ajatuskulkuun sopii huominen Kemin kirkossa esitettävä Sielunmessu, jota menen kuuntelemaan.)