"Joulurauha"

Gamvik

Tuuli laulaa kuin aina. Myrskyiltä olemme täällä joulun aikana välttyneet (puoliksi kateellisena olen seurannut etelä- ja keski-Norjan hurrikaanin voimaa), mutta jatkuva puhuri on kuitenkin seurana. Toisaalta se on tunnelmaista ja erinomaisen rauhoittavaa, toisaalta se pitää hermot kireinä kuin viulun kielet. Jos asuisinkin haaveitteni taiteilijamökissä täällä, niin elämä olisi kaamoksen ja tuulen auvoa. En vain asu. Asun kyllä käyvässä töllissä, mutta kontollani on neljä hevosta ja niiden viihtyvyys tuulen ja tuiskun keskellä. Jatkuva, kokemattomuudella ja turhautumisella korostettu huoli kopukoitten elosta alkaa näkyä yhä pahemmin hermojeni tilassa. Nykypäivänä tuuli ja lumi ovat kauniin julma painajainen. (Talli toki on, mutta kaikki muu onkin sitten enemmän tai vähemmän rempallaan ja puutteellista, eikä koneja voi oikein pelkästään sisälläkään pitää. Toinen puoli totuutta on sään nopea vaihtelevuus ja ennusteiden ennustaminen. Juuri kun päästät konit ulos, tai paremmin päätät hakea ne sisään, niin keli vaihtuu.)

Jos niin... Hyvin usein kaiken suhteen täällä mielessäni kulkee tuo lause. "Jos tämä tai tämä olisi, tai tuo olisi toisin ja osaisin tämän, niin mikäs tässä" Tuo pätee kaikkeen täällä talosta kulkemiseen, tiluksista tarpeiden hankintaan ja turisteista tulevaisuuden mahdollisuuksiin ja kielitaitoon. Ennen kaikkea kuitenkin hevosiin. Tiedän miettiväni liikaa, mutta minkä luonnolleen mahtaa. Jos osaankin jättää turistit ja röttelön toisarvoiseen tilaan , niin hevosia ja kylää en pysty. Siksi kaikki kasaantuu stressaavaksi möntiksi ja olen pohjattoman turhautunut ja takakireyteen ratkeamaisillani.

Se on sääli. Varsin se on sääli, koska pöllönen on täällä (hänen tulonsa tuon piilossa kasvaneen stressimöntin lopullisesti paljastikin), mutta sääli se on jo paikan kauneuden ja ihmisten tähden, itseni tähden. Ei ole mukava kipunoida rakastetulle, jonka kohtaa pitkästä aikaa. Ja kuinka turhauttavaa on ollut huomata, ettei yhteistä aikaa juurikaan ole kuin loputtoman väsyneenä ja iltaisin. Pomo kyllä tarjoaa hyväntahdon eleenä aina paria päivää turistiporukoiden väliin, mutta ne päivät kuluvat siihen, mitä ei ehdi turistien aikana tehdä. (Eikä minun kierrokseni päivässä mihinkään häviä.)

Ikävä todeta, mutta unissani en ole rakastetun kanssa, vaan hiihtämässä kaukana täältä ja kuulemassa vihdoin rauhaa tuulen laulusta.

Vaikka ei tämä tietenkään pelkkää tuskaa ole. Työn epätoivoinen olemus on se ainoa turhauttava ja paha. Tosin vieraistamme voin sanoa, että he ovat olleet poikkeuksetta mukavia ja tutustumisen arvoisia tapauksia. Ja vaikka heidän kanssaan on aina kiire ja väsy, niin anti on ollut tekemisen arvoista. Pöllöseni on puuhannut mukana, siivonnut ja kokkaillut, auttanut kaikin tavoin ja aika ajoin on tuntunut kuin pyörittäisimme omassa kodissa pikku matkailumajaa. Kaikella tavoin tytön tulo on tuonut tänne kodin tuntua.Tänään kävimme vielä ratsastamassa ja jouluaattona tuntui hyvältä käydä hänen kanssaan paikallisessa joulukirkossa ja jatkaa sen jälkeen Ulfin luo Joulupöytään ja lahjojen jakoon. Jouluaatto oli melko täydellinen pienimuotoinen juhlapäivä. Joulupäivä menikin sitten hieman ohi, kun nukuin väsymystä ja pienoista rapulaa pois. (Yksi parhaista joululahjoista oli Royn tarjous hoitaa kopukat aamulla. Sain vihdoin nukkua katkotta koko päivän. Se oli sikäli tietenkin tyhmää, ettei moista vapaa mahdollisuutta murusen kanssa ehkä enää tule.) Ja sitten ovat nämä hetket kuten nyt, jolloin toinen tuhisee omissaan ja toinen omissaan samassa huoneessa, lämpöisen valon alla ja tunne on yhteinen, yksinkertainen ja tyytyväinen.

Vaimo tuli

Gamvik

Murunen saapui viimei kylään. Oikeastaan hän saapui lentäen Ivaloon, josta kävin Roin kanssa, Ulfin autolla hänet hakemassa. Parasta näin. Ensin oikein miehissä vaimon hakuun ja sitten takaisin. Seitsemän tuntia ajoa suuntaansa yli tuntureiden, vuonojen viertä ja laaksojen pohjia aina toiseen valtakuntaan asti. Menomatka vitsaillen, piloja tehden, äijien huoneessa kuorsaten. Takaisin sitten hieman säädyllisemmin (vaikka vähän pilaillen), vauhdikkaammin ja hiljaisemmin miettein.

Lentokentällä tuntui oudon mukavalta halata ja muiskauttaa pieni pusu. Matkalla olo oli jo mukavan kotoisa ja kun tänne Gamvikiin illasta saavuimme, oli tunne kuin lempeä pyörremyrsky ja raukea levollisuus yhtä aikaa. Kuin ei päivääkään erossa ja silti jälleen huomasi kuinka kauhea ikävä on ollut. Ilo ja riemu, tuttuus ja pysäyttävä rentous.

Hetkeen ei taas tiennyt kuinka päin onneltaan olisi.

Sitten ne pehmeät sanat, toisen ihon lämpö ja kosketus, puoliavoimet huulet, raukea hymy, hengitys, huokaus, sanaton ykseys. Sinisen hämärä huone ja kaikki sen ulkopuolella kadonnutta, merkityksetöntä, olematonta. Alkuparatiisi jaTsehovilainen kupla.

Tänään nukuimme pitkään. Kävin aamulla ruokkimassa hevoset ja painuin suoriltaan takaisin murusen viereen. Alkuillasta kävimme yhdessä laittamassa loimet otuksille (Tie talliin on niin liukas, että sen voi unohtaa) ja osallistuimme sitten kylän koulun joulujuhlaan. Voi kuulostaa hölmöltä, mutta olen iloinen että sain tarjota sen elämyksen pöllöselle. Suoraan kylähengen ytimeen ja hilpeään oloon. Kakkusia, pikku esityksiä (joista lasten parodia paikallisista persoonista ja kylähulluista oli ulkopuolisellekin mainiota viihdettä), sekä tietenkin muutama jo tutuksi tullut ihminen, joille ylpeänä esittelin tyttöni.

Lyhyen mutta täyteläisen päivän kruunasi Harald, joka tulla pölähti tupaan illan päätteeksi. (Täkäläiset tulla kopsuttavat sisälle sen kummemmin ujostelematta. Samaa perhettä kun ollaan kaikki. Jos haluaa olla rauhassa, niin laittaa oven lukkoon. Sitä varten se lukko on.) Äijä kävi vain pikaisesti tuomassa lahjaksi joulupurtavaa, neljä kuningasrapua, ja lähti sitten yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Olin onnellinen ravuista, mutta yhtä kiitollinen siitä, että puoliso pääsi heti näkemään tämänkin hyvän.

Huomenna jatkuu taas arki. Meille saapuu asiakkaita Singaporesta ja käymme sitä ennen viemässä suomen tuliaisia Sjöllefjordiin Pialle. Kuherteluaika jää lyhyeksi, mutta pääasia että murunen on täällä ja onhan näitä päiviä vielä jäljellä. Onneksi.

Kinkereitä

Gamvik

Lauantaina oli kahdet juhlat.

Täällä oli jo pitkään ollut puhetta majakan ystävien pikkujouluista. Roi puhui siitä, monet kyselivät olenko menossa, kannustivat osallistumaan. Totta kai olin kiinnostunut ja vielä enemmän olin halukas liittymään majakan ystävien joukkoon ihan vain majakan itsensä takia. Pitkään kysymys oli vain jäsen- ja osallistumismaksusta. Kaikki niistä puhuivat, mutta kukaan ei muistanut antaa yhteys- ja tilitietoja. Suurin osa halusi maksaa kaiken puolestani, mutta unohduksiinhan sekin jäi, kunnes Mehamnilainen Henning, yksi oudoista enkeleistäni, ilmoitti hoitaneensa koko homman ja kieltäytyi ottamasta rahaa takaisin. (Täkäläiset pitävät minua totaalisen rahattomana ja orpona. Vakaumus on vahva, eikä sitä saa muutettua, vaikka selvää rahaa tarjoaa takaisin. En valita. Minulla säästyy roposet ja heillä on jutun aihetta. Henningin maksettua kinkerit juttua on riittänyt lisää. Eräs ukko soitti Roille heti seuraavana päivänä ja päivitteli tilaani. Koska Roi ei myöskään ole rahamiehiä (ei kyllä aivan köyhäkään), ehdotti äijä meille jonkin sortin yhteisöapua. Hymyilemme ja olemme odottelevalla kannalla.)

Itse pikkujoulut olivat oikein herttaisen hauskat. Keski-ikä reilusti yli seitsemänkymmenen, kuten odottaa saattoi. Saapuessani sisäoveen nojasi resupartainen, hieman huojuva ukko kaljapullo kourassa ja suomalaisittain ajattelin hänen olevan se, jota vaimo sitten häpeää illan kuluessa. Ei kuitenkaan ollut. Äijä touhusi tarjoilijana (Aktiivit tekivät itse ruuat ja tarjoilivat ne) ja osallistui ilonpitoon kuin kaikki. Ja kun kävimme pöytään, oli norjalaiseen tapaan joka povitaskusta ja käsilaukusta kaivautunut esiin akvaviittiputeli. Posket alkoivat punoittaa melko nopeasti, vieressäni istuva myreä ja pullostaan mustasukkainen rohvessori alkoi melkein hymyillä ja lähes perhepiirimäinen tuttavallisuus ja pilailu täytti salin. Söimme hyvää ruokaa, lauloimme hassuja lauluja (minä myös mumisin mukana), pidimme arpajaiset ja pelasimme sana-arvoituksia. Minua pidettiin kuin kukkaa kämmenellä ja sain kolminkertaisen ruoka-annoksen (kai siksi kun olen niin "köyhä"), sekä kolmanneksen yrmeän roffan ensimmäisestä pullosta. Viihdyin oikein mukavasti ja mikä parasta sain taas melko avomielisen rautaisannoksen paikallisen arkielämän ja politiikan todellisuudesta. (Paljon on haaveita ja mahdollisuuksia, mutta hyvin vähän voimia, apuja ja oikeaa uskoa. Ja totta kai Mehamn pimittää kaikki rahat itsellään, tai tekee muuten vain tyhmyyksiä. Osin taitaa ollakin niin. Suurin pikkupitäjä ei tahdo jakaa vähästä pienemmilleen, tai tehdä suuria muutoksia perinteiseen. Kuulostaa tutulta. Kuin kotosuomessa, niin samoin täällä kunnallispamppujen avarakatseisuus ja uuden luomisen kyky ovat usein perssilmän varassa. Täältä toki puuttuvat usein myös toteuttajatkin. Haaveilijoita kyllä riittää.)

Kun pöydän äärellä alkoivat laululeikit ja pikkutuhmat vitsit (joita en oikein ymmärtänyt), päätin siirtyä pubiin. Pubi on aika hieno sana kaupan kahvihuoneesta, joka silloin tällöin, noin kerran kuussa muuttuu lauantai-iltana juottolaksi. Se on kuitenkin oikea sana, koska se antaa tilalle sen arvon ja merkityksen, mikä sillä elämän peränurkassa on. "Mennä pubiin" maistuu täällä niin makealta suussa. Oikein ison maailman meininki, tapahtuma.

Pubi-ilta oli enenminkin kuin hyvän kaveripiirin kotibileet. Ero vain siinä, että nyt ostettiin tiskiltä kaljaa ja siivouksesta huolehti kaupan omistaja.Oli kynttilöitä, oli reuhapöytä ja rauhapöytä, oli kompuutterista musiikkia ja puolilattiaa tanssitilana. Reilu parikymmentä henkeä ja hulvattoman kotoinen meno. Tanssimme, nauroimme (varsin silloin, kun eräs emäntä käräytti hiuksensa kynttilässä ja leimahti oikein näyttävästi. Hetken hämmennyksen jälkeen, kun selvisi, ettei naista sattunut, kaikilla oli erinomaisen hauskaa), jutustelimme. Uutena tulijana minulla oli kysyntää. Oli myös hetki kyräilyä, kun ikäiseni kalastaja vahti vakipanonsa perään. Se ei kuitenkaan haitannut. Istuin rauhapöydässä politikoimassa ja kuulemassa kylän ihmissuhdekiemuroista. (pieni paikka, joten jokainen on ollut jokaisen kanssa eikä salaisuuksia juuri ole.) Aika humahti ja porukan siirtyessä jatkoille, minä hiippailin kotiin. (Aamuruokinnalle kylän läpi laahustikin sitten melkoinen zombin ja peikon risteymä.)

Ilta oli mukavinpia bupi-iltoja ikinä. Yksi suuri perhe iloineen ja suruineen, kaunoineen ja kaipuineen hilpeän humalan ja elämän riemun humussa. Illasta jäi kuitenkin myös pieni tumma piste rintaan. Joka toisen tarinassa on taustalla alavire. Epäonnista rakkautta, kuolemaa, työn vähyyttä, asunto, joka pitää täällä, koska sitä ei saa käypään hintaan kaupaksi (Täältä saan hyvän talon 10 -30 000 eurolla.) ja ylipäätään rakkaan seudun hiipumisen tiedostaminen. Kaikki ajetaan alas, väki vähenee ja vanhenee, toivo on illuusio, jota vaalitaan, mutta johon ei enää kukaan usko. Nämä ihmiset ovat oppineet olemaan vähästä onnellisia, oikeasti elämästä iloisia, koska muuta heillä ei enää ole. Kohtalon toverit ja kuoleva kylä. Tumma piste on sen tiedostaminen, että täällä nauru raikaa vaikka väkisin, kunnes viimeinen kaivaa väsyneenä hihitellen itselleen kirkkomaahan montun ja vetää kuohkeat mullat päälleen. Sitten nauravat tuuli ja linnut.

Hyvät kinkerit kumpainenkin. Elämän ja kuoleman makuiset, iloiset.

Heppaelämää ja muita lastuja

Gamvik, Sjöllefjord, Mehamn

Aamuruokinnalla odotti mukava yllätys. Kolmisenkymmentä metriä silpuksi sotkettua aittaa ja tyhjä laidun. Oli hyvä, että nukuin viimeyön kunnolla, sillä muuten olisi voinut ottaa pahasti hermon päälle. Paras puoli asiassa on kuitenkin se, että hevoset ovat kanssani saman luontoisia. Ruuan himo syrjäyttää kaiken muun. Ei ollut vaikeaa houkutella vapauden kaihoiset vangit takaisin aitaukseensa heinän ja vihellyksen voimalla. Olen alusta asti viheltänyt aina ruokintaan mennessäni ja pollet ovat siihen oppineet. Niinpä nytkin muutaman vihellyksen jälkeen lähitalon takaa rynnisti "korskea" lauma. Nälkäisimmät ja heikoimmat ensin ja täysin kritiikittä, mutta johtaja puolestaan viimeisenä ja epäluuloisena. Hyväosaista keskiluokkaa oleva kaveri tuli kaikkein rennoinpana takaisin aitaukseen. Katseli ensin, tuumaili ja käveli sitten heinätupon perässä kuin sanoen: "helpompaa kai näin".

Jotenkin tuli ihminen ja diktatuuri mieleen, tai yleensä joukkojen hallitseminen ja manipulointi. Olen tuota ennenkin miettinyt. Varsin silloin, kun olen kävelytysreissuilla törmännyt hevosten omaan tahtoon ja johtamishaluun. Kärsivällisyys, viekkaus, lempeys ja raaka voima ovat pelimerkkeinä, kun ötökkä päättää ties mistä syystä lyödä jarrut kiinni, rynniä päälle, tai lähteä muuten omille teilleen. Niinhän se menee meilläkin. Ainoa ero meissä on se, että hevosia on turha ampua varoittavaksi esimerkiksi. Se ei vain toimi. (Nuoren ruunamme kohdalla tämä totuus tuntuu ajoittain masentavalta. Hyvä ja loistavan persoonan omaava heppa, mutta joku varapalli siihen on unohtunt ja siksi otamme välillä yhteen melko railakkaasti. Hän on ainoa luupäistä, jota vielä oikeasti jännitän ja siksi pamauttaminen on käynyt mielessä. Aivan kuin diktaattorin ja ikävän aktivistinkin suhteessa.)

Jos elän heppojen kanssa päivä kerrallaan, niin samoin annan ajan kulua kaiken muunkin kanssa. Hevostytön lähdettyä olen ottanut tilan ja nautin nyt niin kauan kuin voin paikan rauhasta. Puuhailen hissuksiin, ilman kiirettä ja ihmettelen elämää. Eilen ja toissapäivänä kävin pitkästä aikaa naapurikylissä. Ensin vain Mehamnissa kalatehtaalla ja kahvelassa. Elävä kalatehdas oli melko uusi kokemus. Pienet kalastusalukset, laitureiden liukkaus, perkuulinjaston maatuskamainen suomineito ja käppyräinen ukko, nuoret kalastajat kumihousuissa, sataman linnut ja kalan haju. Sääli etten saanut kunnon kuvia. Ostimme 25 kiloa kalaa halpaan hintaan ja hipsimme pois. Kahvelassa sitten juttelimme paikallisten ukkojen kanssa. Roi toimi tulkkina ja keskustelun johdattelijana. Kuulin kuinka vuonohevoset ovat syöneet lihaa ja perkuujätteitä, sekä käyneet jääkarhun haaskallakin. Ovat kuulemma kaikkiruokaisia. Kuulin myös kuinka kala sekoittaa hevosen mahan ja miltä ystävämme Siperian huskyt näyttivät pyrittyään löysässä hevosen läjässä. Ja tietenkin kuulin paljon sotajuttuja, suomalaisen paikallisväestön historiaa ja sen, että Gamvikin ja Mehamnin välejä hiertää edelleen jälkimmäisen sodanaikainen natsimyönteisyys. Mehamnin vanhemmassa polvessa on edelleen voimakkaita natsisympatioita ja se vaikuttaa kunnallispolitiikkaankin. Jänniä ja eläviä haamuja menneisyydestä.

Eilen kävimme Roin kanssa Sjöllefjordissa asti. Oikein isossa kylässä (N.1100 asukasta). Ensin tosin poikkesimme ostamaan lisää kalaa ja sitten matkasimme ylängön luonnonpuistoon katsomaan tyhjyyttä ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Kuvasimme hieman autiota maata ja istuimme pitkään autossa moottorisammutettuna ja ikkunat auki. Lunta, kiveä, kuu ja hiljainen tuulen suhina. Sitten menimme kylään Pialle. (Haimme hänen tyttärensä tänne heppailemaan viikonlopuksi. Tarkoitus oli myös ryöstää pappilasta jääkaappi ja pari sänkyä, mutta liukkauden takia Roi tahtoi jättää peräkärryn matkasta) Sjöllefjordissa kuvasin koulun pihalla telmiviä muksuja ja söin Pian tekemää pitsaa niin, että lähes pyörryin. Takaisi tullessa töllistelimme Roin teleskoopilla Jupiteria ja sen kolmea kuuta, sekä omaa kuutamme. Lyhyt kaunis hetki avaruuden rajattomuuden äärellä.

Samaan aikaan, kun me ihmettelimme elämän iloja, eräs ystävämme koki sairaalareissun riemuja. Hänen piti päästä selkäleikkaukseen, mutta... Ensin hänet unohdettiin, sitten lähetettiin hetkeksi hotelliin, jonne lopulta tultiin ilmoittamaan, että operaatio siirretään kuun lopulle. Mikäpä siinä, vaikka ukko oli lentänyt ensin täältä Stromsaan ja ehtinyt jo loikoilla pari yötä turhaa sairaalassa. Kysymys lähinnä mitä tehdä häneen jo kiinnitetylle kakkapussille. Vastaus: " ei sitä hotellissakaan voi poistaa, joten anna olla ja tyhjennä vain pari kertaa päivässä ja pese välillä". Niin kai sitten tuumi ukko, otti tarjotut lentoliput ja painui kentälle, jossa huomasi lääkkeiden jääneen sairaalaan. Äkkiä taksilla sinne ja takaisin (Haukkui välissä lääkärit, palasi pyytämään anteeksi jne.) Palattuaan kentälle sai kuulla viimeisen lentokoneen olevan rikki ja lähdön hieman viivästyvän. Kun ukko soitti Roille ja pyysi tulemaan vastaan, kone oli edelleen huollossa ja äijä jäpitti kentällä kakkapussi taskussa ja lähes kiukkuunsa tikahtuneena. Pääsi sitten aamuyöstä kotiinsa, jonne minä saapastelin seitsemältä hakemaan heposille vettä. (Tietenkin herätin mies paran.)

Joskus elämä on niin helppoa.

Kaamostauti

Gamvik

Taitaa olla minuunkin iskemässä kaamossairaus. Pahasti näyttää siltä, vaikka oireet ovat melko mitättömät ja saattavat johtua myös elämisen muodosta täällä. Tauti on sellainen, että päivisin olo on kuin murmelilla ja mieli tekee vain pötköttää puolihorteessa vällyjen välissä, mutta illan tullen silmät alkavat hehkua ja uni katoaa pölyisen pään sisältä. Sitten sitä vain tollottaa kattoa, tai käy kävelyllä, pikku palasella, kuuntelee tuulen ulvontaa ja ihmettelee elämän meininkiä. Tämä on aika yleistä oirehdintaa täällä. Päin vastoin kuin kuvittelisi, niin paikalliset eivät oikein osaa nukkua kaamoksen pimeydessä. Unilääkkeitä katoaa koteihin peräkärryllisiä ja silmäpussit venyvät. Väki käy totaalisen puolivaloilla päiväajat, mutta yöllä sitten puolikylää kävelee pitkin raitteja, tai pyörii varjoina ikkunoissa. Melkoinen lyhytelokuvan aihe tämäkin.

Oma tautini voi kyllä olla aivan tavaksi tulleesta rytmistäkin kiinni. Aamulla aikaisin ylös ja töihin, väsynyttä puuhastelua (joskus pikku päikkäreillä katkottuna) heposten iltaruokaan asti ja vasta sitten oma-aika, mietiskelyt, kirjailut ja netissä ihmettelyt, tai murusen kanssa höpisemiset. Usein kello on yli puolen yön, ennen kuin pääsen pehkuihin. Ihme siis, jos väsyttää, mutta suurempi ihme on se, ettei uni tule juuri koskaan houkuttelematta. Yleensä makoilen aikani ja käyn välillä tupakillakin, tai kaakaolla ennen nukahtamista. Ja siitä ei ole sitten kuin pieni hujaus iloiseen herätyksen soittoon, murinaan ja koomaisen mörön aamutoimiin.

Ehkä tämä ei kuitenkaan ole kaamostautia, vaan ajan riittämättömyyttä, pientä stressiä ja asettumattomuutta. Oli mitä oli. Joka tapauksessa jatkuva kierto hetken hämärästä pitkään pimeään pitää olon pöpperöisenä.

Kaamoksessa on toinenkin taudin siemen. Lyhyiden päivien (sininen-, lila-, tai harmaahetki) ja kirkastaivaisten öiden valojen leikkiin on helppo jäädä koukkuun, eikä kurjien kelien uhkaava pimeyskään jätä romanttista sielua rauhaan. Jos minulla olisi mahdollisuus, niin viettäisin muutaman kirkkaan vuorokauden maastossa, makuupussissa, kameran takana ja imisin itseeni pohjoisen taivaan kauneutta.

Tumma hetki

Gamvik

Ulkona sataa vettä ja räntää, tuulee, on pimeä. Istun sisällä lukulampun alla ja punon Ulfille veneköysien päihin silmukoita. On ilta ja vaihteeksi oma aikani. Tumman puhuva musiikki, hiljaiset huoneet, hengityksen tuhina, likaiset sormet vääntämässä köyttä, jonka myrskyt ovat riepotelleet kolealle ja syrjäiselle rannalle. Sieltä ukko ne on löytänyt, tuumannut hyväksi ja kerännyt talteen omaa venettään varten. Kauniin kuultava kuva. Sahalaitaiset rantakalliot, pieni, syrjäinen laguuni, lokit, Barentsin mainingit ja haalareissa tepasteleva silmälasipäinen, pönäkkä ukko narun löytäneenä, hiljaisen tyytyväisenä.

Hymyilen mielikuvalle. Haikeana hymyilen sen lämmölle. Hauraan elämän pieniä suuria iloja. Yksi elämäni suurista naisista kuoli viikonloppuna ja se antaa näkökulman hetkeen. On niin kovin monia tarinoita, niin erilaisia.

Minä en sure kuolleita (Uskon että heillä on kaikki hyvin), mutta elävien puolesta suren, olen huolissani. Aina ei ole ollenkaan helppoa aloittaa uusi huomen. Herätä, laittaa sukat jalkaan ja paita päälle, keittää kahvit ja tuntea, että elämä kaikkineen on oikeastaan mukavanlaisesti, paikallaan.