"On niin helvetin kurjaa"

Simolan tilalla kitken mansikkapenkkejä, levitän kalkkia uudelle pellolle, liimailen etikettejä, istutan taimia... Päivät alkavat aamupalalla kahdeksan aikaan ja päättyvät joskus kuuden ja yhdeksän välillä. Aurinko paahtaa ja niiin edelleen. Kuulostaa pahalta. Ehkä, mutta ei ole sitä. Työn tahti on niin kova kuin mihin pystyn, mutta ei yhtään enenpää. Kukaan ei vaadi ihmeitä, eikä hoputa. Ainoa mitä vaaditaan on huolellisuus ja tahto tehdä. Ei se ole minusta liikaa, enkä koe uupuvani työstä. Illalla kyllä nukuttaa ja uni on syvää. Niin pitääkin ja se on lahja.
Korostan vielä kurjuutta ja kerron, että päivät kuluvat iloisesti höpistessä, että minut on hyväksytty joukkoon, että emäntä tekee oman rivinsä ohella kolmanneksen minunkin rivistäni, että isäntä on hiljainen, mutta puhuu asiaa hyvällä huumorilla... Pahinta on ruoka. Tänään aamupalalla leipää, kanaa ja silakkapihvejä, lounaaksi hirven ulkofilettä, kahvilla jäätelöä ja hilloa, illalliseksi kanaa ja salaattia, sekä ylipalaksi vielä savustettua lahnaa. Janoon talon mehua, maitoa tai sahtia. Ja karmeinta: kaikkea niin kuin vain jaksaa vetää napaansa.

Jotensakin alan pelätä, että matkan onni tulee kulutettua loppuun jo ensimetreillä.

Tietenkin täällä on myös haamunsakin. Lähinnä minun haamuni. Emäntä on välitön puhelija, jonka kanssa tulee helposti juttuun ja voi puhua kaikkea politiikasta stringeihin ja naapureista perheen asioihin, mutta isäntää minä hieman jännitän, vaikka äijä on reilu ja mukava. Omaa outouttani jännitän ja hermoilen ja siten tulkitsen toista liikaa. Samoin ehdin jo huolestua ukon hiljaisuutta ja huokailuja kolmin ollessa. Onnesi se on isännän reaktio vaimon hälinään. Väliin ei juuri mahdu miehen mietteet. Minulle hän tuhahtaa lähinnä silloin, kun hermoiluni ampuu yli ja se tapahtuu, kun filosofimikko jää jumiin "tosimiehen" mielikuvan kanssa. "Tietäväinen" puolikas ei miehen mittaan yllä.

Kommunikointi tuntemattomien "äijien" kanssa on aina ollut minulle vaikeaa, ellei ole jotain selvää yhteistä harrastusta.. En tarkoita urpoja sikaniskoja ja mölliäisiä, tai perus sukankuluttajia, vaan rehellisiä ja isoja, sekä elämänviisaita metsien ja hikitöiden miehiä, jotka eivät juuri tunteistaan puhu, vaikka herkkiä ovatkin. Yhteisymmärrys elämästä yleensä ei ole ongelma, vaan yleispuhuttavan puute. Minä jäädyn ja ennakoin liikaa ja he ihmettelevät sitkeää sittiäistä, joka liikkuu jossain maan ja taivaan mailla, tai puhuu hermostuksissaan hieman ohi yhteisen tunteen. Väitän rakenteellisen ongelman syntyvän, koska elän filosofeeraavien humanistien ja rasvakourien maailmojen rajalla, toinen jalka toisella ja toinen toisella puolella, enkä oikein osaa rajaa hävittää. Tai siis: itsetunto ei riitä vielä hävittämään rajaa. Ongelma on nimittäin sama myös toisessa ääripäässä, vaikka sen muoto onkin erillainen. Luonnollisestikaan hyvässä humalanosteessa tätä ongelmaa ei ole.
Luulenpa tuon hankaluuden hoituvan tulevaisuudessa. Toivon sen tapahtuvan tämän matkan aikana, mutta ainakin joskus se tulee selätettyä. Pääasia nyt on se, ettei siitä elämisen suhteen koidu kuin mukavuus haitta.

Se ei ole suuri haitta se.

Kävin eilen isännän kanssa Villisikatarhalla. Melko mörköjä, vaikka herttaisia röhkijä-vinkujia. Paikalla oli kolme aitausta, joista ensimmäisen luona pysyin koko ajan portin takana, toisen luona kurkin sen raosta ja kolmannen kohdalla uskalsin jo sähköpaimenelle saakka. Nyt vähän harmittaa, etten uskaltanut mennä äijän mukana possujen keskelle. Ei villisikojen kanssa voi leikkiä, eikä karjuja kannata päästää selän taakse, mutta eivät ne heti syö, tai raatele. Isäntä paineli tottuneesti nassuja ruokkimaan, potki turhan uteliaat jaloista ja jäähdytti kiukkuisen "pikku"karjun tunteita vesiletkulla. Oikeasti aika miehisen rento meno ja samalla sympaattinen. Samaa perhettä (sillä isäntä tykkää possuista ja varsin pikkuporsaista) ja samalla syöjä ja sen ruoka.

Jotenkin minä vain pidän maaseudun maailmasta. Olen aina pitänyt. Pidän kaupungeistakin, mutta maaseutu tuntuu kotoisemmalta. Ei yksinkertaisemmalta, mutta sydämessä kotoisammalta, eikä tämä ole romanttisen helyn tunnelmointia. Hyvä maa on arkinen ja realiteetien sitoma ja silti avara taivaisiin ja ytimeen asti. Näin sanon, vaikka puhdas kaupunkilaiskoltiainen olenkin. Saa sitten nähdä kuinka suu on, kun vuosi tulee täyteen.

Koetan tulevassa saada muokattua kuvalinkin tämän blogin yhteyteen. Bittitaitoni huomioiden odotan vapaampaa päivää. Kuten Tukian perheen ja maatalouden ensianalyysinkin suhteenkin. Missä lienen, siellä hommat kasaantuvat.