lauantai 25. kesäkuuta 2011

Onnellisesti Repovedellä

Repoveden kansallispuisto

Kumppanin flunssa helpotti sen verran, että uskalsimme lähteä polkemaan tänne kansallispuistoon. Tiedä sitten onko se tahdonvoima, vai ovatko buranat tehokkaampia kuin luulen, mutta sitkeästi pikkuinen polki ja alkuillasta olimme saaneet leirin pystyyn ja perunat keitettyä. Kalasohjoa sipulilla ja perunalla. herkkua ainakin metsässä. Juhannusta juhlistimme pullolla Verlan mustaherukkaviiniä. Pari mukia päätäkohden ei nupissa tunnu, mutta ei ollut tarkoituskaan. Ilo oli siinä, että pääsimme jatkamaan, olimme metsässä ja keli oli kaunis. (Ainoa harmi oli puiston suosio ja viereisen vesireitin vilkkaus. Juhannus näkyi ja kuului.)



Aamu valkenikin sitten harmaana ja kosteana. Ei haitannut. Ei ollut kiirettä nousta ylös. Mikä on mukavampaa kuin pötkötellä ja lempiä lämpöisessä sateen ropistessa kattoon ja maan tuoksutessa mullalle. Vasta nälkä sai nousemaan ja sekin onnistui hitaasti, uuvuttamalla.

Aamiaisen jälkeen lähdimme kävelemään merkittyä polkua. Eiliset juhannuksen viettäjät pysyivät vaiti. Nuotiopaikoilla oli kuitenkin elämää ja oikeitakin retkeläisiä. Luonto oli haltioivaa kuin aina. Varsinkin peikonnaamapahka, joka kallion alla möllötti polun vieressä. Mikälie metsänjumalan kirottu, tai luonnon oma toteemi. (Minuun kaikki tuollainen tekee suuren vaikutuksen. Voin helposti samaistua entisiin kulkijoihin ja heidän taikauskoonsa. Luonto on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka legendat ja uskomukset syntyvät.)




Muuten mukavan patikan pilasi keski-ikäisten onkiseurue, jotka antoivat koiriensa juoksennella vapaina. (tämä on luonnonsuojelualuetta ja otusten poikaset ovat vielä pieniä.) Ihmisvihani on kohtuuton, mutta mielessäni kulkevien fantasioiden edessä Stalin ja Hitlerkin olisivat järkyttyneet. Summasin yhteen inhoni moottoriveneitä kohtaan, puiston ylikansoituksen ja urpot koiranomistajat ja tulos oli merkillisen myrkyllinen ja lohduton. Kyselin itseltäni miksi nähdä vaiva ihmisen tulevaisuuden ja onnen eteen, jos se itse yksilöinä on kärpäsen paska, egoistinen idiootti ja haluton ajattelemaan vaikeita kysymyksiä, saati, että tekisi tekoja oikean eteen. Jossain vaiheessa huomasin, että kierrokset hirttivät kiinni. Olemme itsekin itseasiassa kielletyllä paikalla teltalla, koska luvalliset paikat ovat kansoitetut. Pieniä harmeja nuo edella mainitsemani, vaikka on toki totta, että pienistä se iso harmi kasvaa. Ja totta on sekin, että todellinen asioiden ajattelu ei kuulu ihmislajin vahvuuteen. Se mikä on epämiellyttävää, on mielellään unohdettavaa.



Minä en suostu unohtamaan ahdistusta, jonka koin saksassa, kun etsin rauhallista paikaa luontoilla. Sellaista ei löytynyt, tai se oli kohtuuttoman hankalan päässä. Täällä ja nyt koen hieman samaa ja arvostan jokamiehen oikeutta taas enemmän. Se on oikeus, josta ei tule luopua. Se on harvoja todellisia oikeuksia ja arvoja Suomessa. Sen sijaan huviveneilyä haluaisin rajoittaa. En ole puolueeton, mutta paatostan silti. En ole ikinä ymmärtänyt mitä mieltä on ajaa mökämasiinalla pitkin järviä ja nähdä eläimet lähinnä pakenemassa itseni tieltä.Uistelukin onnistuu mielestäni mukavammin soutamalla. Liikkumista se helpottaa, mutta niin myös laiskistumista ja läskistymistä. Moottorivene on kuin moottorikelkka. Hyvä työkalu ja syrjäseutujen kulkupeli niille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Hupiin se on liian kallis niin egologisesti, taloudellisesti, fyysisesti, kuin henkisestikin. Näin mielestäni, mutta oikeutan muutkin mielipiteet. (Vaikka tuskin kauheasti niitä arvostan muuten kuin vahvemman säälin sekaisena myötämielisyytenä heikompaa kohtaan. Onko se sitten oikein on  aivan toinen tarina.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti