Istun perjantai-iltaa mökissäni. Kesäinen Suomi, lomalaiset, uinuva kylä. Pojan vintiöt tulivat vesipyssyineen roiskimaan lokkeja. Kävin tupakalla ja pyysin jättämään linnut rauhaan. Varsinkin rannassa viihtyvät poikaset. Tottelevaisia poikia. Olivat kohteliaitakin, vaikka vaistomaisesti aikoivat ensin lähteä karkuun ja lähtivät pois pyssyt maata laahaten. Hymyilytti. Sama osa on ollut itsellä. Meillä vain oli silloin aseina ilmakot ja jousipyssyt. Toisaalta viattomuus kuristi rintaa. Katsoin parhaillaan Areenalta ohjelmaa raiskauksista sodan aseina ja kohtaa, jossa entinen sissi hakee anteeksiantoa nuorelta uhriltaan. Dialogi oli karun lyhyttä, asiallista ja hyytävän arkista, eleet tuskaa, hämmennystä ja häpeää. Vituiksi mennyt tulevaisuus ja sielu riekaleina kummallakin. Kuitenkin kuvassa sama ihmisyys kuin minussa ja pojissa. Huutava yhteneväisyys, vaikka tarinat ovat toistensa täydellisiä vastakohtia. Ja tarkoitan meidän kaikkien ihmisyyttä hyvässä ja pahassa. Yhtälailla rujoa egoa kuin kaunista sydäntäkin.
Tämä oli jo toinen kerta, kun täällä on luja rutistus rinnan päällä. Edellinen kerta oli elokuvamusiikin konsertissa tehdasmuseon kuorimosalissa. Olin ensin moheltanut itseni sisään mahdollisimman näkyvästi, vaikka tarkoitus oli luikahtaa henkilökunnan mukana huomaamatta ja viimeisten joukossa. Haaveilija haahuili jälleen, vaikka kaikki eväät onnistumiseen oli katettu eteen. Tuo ei kuitenkaan ollut kyynelten syy. Syy oli kaunis ja tunnemaisemasta toiseen polveileva musiikki. Sydän kulki jälleen läpi savuiset kapakat ja korkokenkien kopseen, sekä tavallisen arjen yhtälailla kuin varjoisat lehdot ja seesteiset sielut. Vahvoja kuvia rikkaasta matkasta siihen hetkeen ja jossain kohtaan tuntui, että kaikessa oleva ilon ja surun kauneus on konkarillekin liikaa. Ei ole, eikä ollut, mutta silmäkulmat täytyi pyyhkiä ja vähän ryystää nenää.
Minun täytyy kiittää poikia, koska antoivat tarttumapinnan päivitykselle. Olen kärsinyt runsauden pulasta. Verla on iloineen ja suruineen koukuttava ja tarinoiden täyttämä paikka. Lähes jokainen täällä on joko tehnyt, tai ainakin haaveilee tekevänsä elämässä suunnan korjauksen ja jokainen persoona on luonnollisesti tarina itsessään. Jussi tietenkin, mutta myös Lissu, joka ei omista mitään, mutta jolla on silti kaikki autoa, moottoripyörää ja taloa myöten, Antti, jonka synkän purnaamisen sisällä elää hyvä ja ystävällinen mies ja jonka kanssa voisin hyvinkin muuttaa korpeen keittämään pontikkaa ja puhumaan politiikkaa, iloinen puutarhuri, jonka nimeä en muista, mutta joka ressien jälkeen on löytänyt rauhan ja riemun puskien kanssa peuhaamisesta, Reipas Heli, joka palaa tänne töihin vuosi vuoden perään ja jonka virallinen asuinpaikka siirtyy koko ajan likemmäs Verlaa... Toden sanoin jokainen on oma hieno tarinansa ja samalla tuiki tavallinen, lihaa, verta ja mielenliikkeitä oleva ihminen. Jossain määrin tulee mieleeni Paasilinnan Maailman paras kylä.
Alan pahasti uskoa taas ihmisiin ja iloita meistä kaikista. En vielä varauksetta, en likimainkaan, mutta selkeä orastus on havaittavissa. Samoin alan pikkuhiljaa ymmärtää oikeasti sitä tunnetta, joka on polttanut sisälläni vuosikaudet. Näitä tarinoita katsotaan vielä lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti