Eilinen meni ukkosta odotellessa ja polkiessa. Kuljin Hartolan kautta pikkuteille ja poljin lopulta reilut 70 kilometriä löytämättä juuri syytä pysähtyä. Ainoat pysähdykset olivat Hartolan helteessä nuokkuva kylä, sen kauniin massiivinen kivikirkko ja juomatauot. Viimeiset 20 kilometriä etsin paikkaa jäädä yöksi, mutta jokainen vähänkään tasainen rantapaikka oli kansoitettu, tai mökkiläisten oma. Kauniita maisemia, polttavia mäkiä, vaan ei tunnetta, että tuonne haluan poiketa. Lopulta salamat pysäyttivät ja jäin Lusin kylän taakse tienviereen nukkumaan.
Ukkonen oli pettymys. Odotin turhaan taivaan repeämistä ja rumputulta. Kaipa ukkosen herra oli jo muualla väsynyt, kun kohdalleni riitti vain pikku kuuroja ja vaimeaa jyrinää. Sain kuitenkin nukahtaa ropinaan. Se oli hyvä ja nukuinkin hyvät kymmenen tuntia.
Aamu oli kostea. Ei satanut, mutta muuten kaikki oli helteen ja sateen hiostamaa. Lämpötila kuitenkin mukavan viileä. Pääsin kerrankin reippaasti liikkeelle.
Ensin Heinolan kirkonkylän huoltikselle lataamaan akkuja ja lähettämään sähköpostia Suomen kuvalehdelle. Yritän taas saada paikkaa aviisien sivuilta. Siksi paljon minulta on kysytty miksi en ole ollut yhteydessä lehtiin, että päätin aloittaa kyselykierroksen alusta. Edellinen kierros kariutui kai osaamattomuuteeni ja saa nähdä käykö nytkin niin. Sanovat tietokoneiden helpottavan arkea, mutta en tiedä. Itse kirjoitin sähköpostin reilussa vartissa ja tappelin sitten kuvien lataamisen ja koko paketin lähettämisen kanssa reilut kaksi tuntia. Tupakkaa ja kahvia kului ja "hiljainen" kiroilu keräsi katseita. Ehkä on joskus syytä opetella lisää näiden härveleiden sielunelämästä. Nyt työstä jäi päällimmäiseksi tunne sekasorrosta, jonka onneton vastaanottaja saa postiinsa. En edes tiedä kuinka monta kertaa viesti lähti, saati sainko kuvat menemään mukana. Perkele sentään!
Tunnelmaa kohensi tie 46, joka tuntuu olevan raskaan liikenteen oikoreitti Kouvolaan ja sieltä itään. Kapea, pientareton ja mutkaisen mäkinen tie. Hatunnosto kuskeille, jotka väistävä pyöräilijää välillä oman terveytensä kustannuksella. Ihmettelevä kysymys puolestaan niille valopäille, jotka ovat merkinneet tien pyöräilyreitiksi. Onhan se kaunis ja antoisa, mutta...
Ei pitäisi valittaa. Sain matkalla kuvattua mustakurkku-uikun poikanen selässään ja ruokokerttusen muuten vain. Sade hyydytti kyttäysinnon kuitenkin melko nopeasti. Ties mitä olijoita olisin löytänyt matkalta muuten.
Heinolan ja Kouvolan rajan läheltä löytyi muinainen uhripetäjä. Karhupuuksi nimetty kelo teki vaikutuksen. Ei se kummallinen paikka ollut, mutta ukkokelo, sateenharmaa maa ja kivikkoinen lehto herättivät mielikuvituksen. Tunsin itseni syntiseksi siellä, tekopyhäksi. Kolkkoutta lisäsi läheinen lato, jonka pikkuhuoneen hirsistä roikkuivat lihakoukut. Tunnustan hipsineeni hyvin nopeasti pyörälle, lupailleeni yhtä sun toista ja kironneeni turistin mieltä, jolla uhripuuta lähestyin. Sadekin alkoi tuntua tarkoitetulta koettelemukselta.
Nyt on olo sitten parempi. Muutaman mäen päässä puulta on Uimolan kylä ja sen uimaranta. Täältä uimarannalta löysin avoimen kodan, jossa nyt tulistelen ja pidän kortteeria huomiseen asti. Se on kuulemma luvallista. Sää on asenne kysymys, eikä minua märkä sinänsä haittaa, mutta kyllä tuli, lämpö ja kuiva alusta ovat vain poikaa. Tästä kiitän alueen väkeä ja muinaisia Jumalia, jotka karkoittivat minut puulta, jotta löytäisin tämän paikan.
Viikon päästä on jukola. Se tuo pienen tauon matkaan. En siksi etsi nyt aktiivisesti mitään hommaa, vaan matkaan Valkealaan ja Olhavalle, sekä käyn ehkä Vekaran varuskunnassa muistelemassa vanhoja ja moikkaamassa Juusoa. Tauon ajaksi jätän pyörän Kouvolaan, josta sitten Morsiammen kanssa jatkamme kahden matkaa.
Näin suunnittelen, vaan saa nähdä, mitä matkalle on varattu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti