Viime bloki loppui melkoiseen paatokseen ja hermojen menetykseen. En tiedä miksi mieltäni on alkanut jälleen kiristää, mutta onnekseni vekaran varuskunnan herättämät muistot palauttivat yhdessä kumppanini kritiikin kanssa mieleni raiteilleen.
Totta on, etten pidä vapaana juoksevista koirista luonnon puistoissa ja vielä vähemmän pidän moottoriveneiden äänestä, mutta valehtelen, jos en tunnusta nauttivani samasta vapauden ja nautinnon ideasta, jota nuo molemmat edustavat. Minä vain korotan itseäni toteamuksella, että tiettyjen arvojen eteen on oltava valmis luopumaan ja etsimään korvaavia tapoja tyydyttää luopumisen synnyttämä aukko. Ja sitten totean, että kun tarpeeksi kauan joutuu, eli pakottaa itsensä, niin pakosta muodostuu tapa ja tottumus, eikä se sitten enää olekaan hankalaa. Luopumista helpottaa lisää, jos katsoo asioiden myönteisiä puolia. Lintujen ja penikoiden rauhaa, tai purjeen/kanootin äänettömyyttä, rauhallisuutta ja ruumiin, sekä sielun terveyttä. Ja ennen kaikkea, jos jokainen katsoo erivapauden oikeudekseen, niin mihin yhteiskuntajärjestyksen ja yleisesti hyväksyttävien saantöjen raja vedetään. Säännöt ovat ihmistä varten, ei ihminen sääntöjä, vaan jokin syy säännöillä yleensä on ja järkevinä ne ovat kannatettava velvollisuus. Vaan ken synnitön on, se heittäköön ensimmäisen kiven. Minä en parhaalla tahdollakaan voi kehua noudattavani sääntöjä säännönmukaisesti. Kuten telttapaikan valinnassa, niin myös monessa muussa kohtaan otan erivapauden kyttöön, koska "kyllä minä tiedän, mitä minä teen."
Vielä on sanottava moottoriveneistä, että ne katson melko turhiksi tarpeiksi perusmökkiläisille. Mukava niillä on taittaa matkaa, en kiellä, mutta muuten. ( itse vielä koen, että tietty määrä hikeä ja vaivaa kruunaa hyvän olon ja saavuttamisen kliimaksin. Tuo on kuitenkin se oma suuntani katsoa.)
Moottoriveneilyn ja tuhannen muun luontoilijan äänihaitta on aika lailla omasta päästä kiinni. Tarvitseeko jäädä väylän viereen ja kulkea suosituilla reiteillä. Hyvähän se on, että ihmiset liikkuvat luonnossa. Oppi puhtaaseen omaan mieleen on minulta vielä saavuttamatta ja itsekkyys tahdossa omistaa ympäristö elää vielä voimakkaana. Kyllä Nuuksiossakin voi nauttia luonnon monimuotoisuudesta. Täytyy vain sulkea ympäröivä häly mielen ulkopuolelle ja keskittyä yksityiskohtiin, oman kehon ja tajunnan maailmaan. Se että kaipaan erämaita, en luonnon reservaatteja, on toki totta. Valitettava tosiasia vain on, että etelässä ihmismuurahainen on vallannut joka niemen ja notkon ainakin viikonloppuisin. Tuo kehitys taitaa olla peruuttamaton ja yhä paheneva ja kaltaisteni on paettava yhä pohjoisemmas. (Syy miksi uskon asuvani vielä joku päivä pohjoisessa.) Pakeneminen ei vain ole koskaan lopullinen vaihtoehto. Siksi koen käsittämättömiä ahdistuskohtauksia. Joskus vain usko ja toivo rauhallisesta ja pieneen (ei askeettiseen) tyytyvästä elämästä hiipuu ja näen turhien ja luotujen tarpeiden perässä syöksyilevän ihmiskunnan kuin lopunajan parasiitti- ja heinäsirkkalauman. Silloin huudan kaasua ja tauteja, vaikka todellisuudessa, sydämmen sisällä en osaa kuin itkeä ja odottaa puuskan ohimenoa. Ihminen on kuikitenkin kaikitenkin loistava olento ja pohjaltaa hyvä, toivoa antava.
Yksi mieltäni rauhoittava esimerkki on muruseni. Tuo kaupunkilaistyttö, joka ei eräilyä, tai liikuntaa ole liikaa harrastanut, mutta jonka mieli lepää tuulen mukana ja kuulee sateen tarinointia, joka hitaasti mutta varmasti, omalla tahdillaan kulkee taipaleita ja sopeutuu vaikka mihin, kunhan siihen on hyvä syy. Ja joka samalla maltilla palauttaa minut messiaanisesta tuomarin tilasta takaisin paikalleni, jos "hieman" intoudun rakentamaan kanssaihmisistä rapusyöttejä, tai possun murkinaa.
Vekaran varuskunta ja sen läheinen Kääpälän kylä kuuluvat tähän tarinaan omina kuplinaan. Hämmentävän surrealistisena kuplana lähinnä Kääpälä, sen taiteilijan talo skitsofreenisine manifesteineen ja rähjäisine taloineen. Oma ihmisten paikka, joka kai olisi saman henkinen vaikka aikakausi olisi mikä tahansa. Varuskunta taas herätti muistot koltiaisesta, joka leikki suurta sissiä, rakensi kakkapommeja ja riiteli nuoren miehen egolla kapiaisten kanssa. Kuinka naiivi sitä osasikaan olla, kuin tunteella reagoiva tuulenheitto, vaikka silloin sen itselleni järjeksi nimitinkin. Ja se sama toistuu tavallaan edelleen. Vain eri syvyydessä, eri kuvin, mutta kuitenkin. Ikuinen taivaanrannan maalari ja idealisti, oikeassa olija. Varuskunnan betoni ja Kääpälän kylähullu kertoivat vapaudesta ja sen vastuusta karun lujaa tarinaa. Sellaista, jota en aivan heti kykene paloiksi jauhamaan.
Se mikä on selvää, on se, ettei kukaan voi vaatia mitään, ei tuudittautua unelmien uneen, koska jokaisella on oikeus uneksia omalla tavallaan omia unia. Vain siunattu hulluus vapauttaa vastuusta, mutta silloinkin naapureilla saattaa olla sanansa asuinpaikan suhteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti