Joku voi sanoa, että suunnistus vaatii harjoittelua ja hyvää päätä. Olen samaa mieltä. Oma suoritukseni Jukolassa todisti edellisten puutetta. Kohelsin, olin huolimaton ja hyvin menneen jakson jälkeen mieli karkasi liian aikaisin saunaan ja hyvään oloon. Lisäksi pyöräily painoi jaloissa, vaikka en aamulla polkenut kuin kolmekymppiä Verlasta Kouvolaan. No, joka tapauksessa hyväksytty suoritus ja ennen kaikkea kohtasin jälleen vanhoja tuttuja, sekä Jukolan karnevaalin. Pelkästään tapahtuman ja vanhojen partiokaverien takia Jukola on koettava joka vuosi. (Tämä taisi olla kymmenes Jukolani.)
Tavallaan on sääli, että jouduimme Veljen kanssa lähtemään heti pesun jälkeen kohti Riihimäkeä. Jutustelu ja tunnelmointi jäivät melko vähälle. Toisaalta harva asia tuntuu mukavammalta kuin oman kullan halaus kuukauden eron jälkeen. Vasta toisen vieressä, silloin kun tuntee hänen rauhallisen hengityksen omaa poskea vasten ja näkee syvät silmät, sitä tietää kuinka suuri on hiljainen ikävä ollut. Ei tarvita suuria sanoja, ei paljoa puhetta. Sen vain tunteen, että kotona on hyvä.
Sunnuntai menikin sitten loikoessa ja nukkuessa. Alkuillasta kävimme äidin luona syömässä ja höpisemässä hänen ja myös käymässä olevien veljien kanssa. Mukavaa sekin, mutta suhteellisen lyhyen aikaa vierailla ehdimme. Hyväily ja unimaa odottivat.
Tilaisuus nähdä äitiä ja hakea murunen mukaan matkalle olivat yksi syy poiketa Riihimäellä, mutta varsinainen velvoite oli alkuvuonna sovittu rautatiepuiston kuvaaminen. Sanovat riihimäkeä rumaksi kaupungiksi ja ehkä se sitäkin on, mutta rautatiepuisto on vehreä keidas keskellä reppanaa pikkukaupunkia. On onni, etteivät "viisaiden" suunnitelmat aikanaan toteutuneet. Nykyinen ja historiaa henkivä puutaloalue olisi nyt ties mitä betonista, jos herrojen rahkeet olisivat riittäneet. Nykyisetkin metropolisyntroomaa kärsivät kuristavat aluetta, mutta onneksi se on ehditty pääosin suojella. Itse koen kunniaksi saada olla mukana pienen helmen ja sen tarinan dokumentoinnissa jälkipolville.
On olemassa hyviä syitä hävittää vanhaa ja rakentaa tilalle uutta. Puhdas raha ja kunnianhimo eivät mielestäni kuulu niihin. Varsinkin nykypäivän laatikko- ja teräspalikkarakentamisen aikana sydän sylkee turhankin usein verta kaupunkisuunnittelua seuratessa. Makuasioita, sanotaan, mutta yhtälailla mielenköyhyyttä silloin, kun viimeisiä eläviä ja monimuotoisia alueita, tai rakennuksia puretaan ostoskeskusten ja kovan rahan kiinteistörakentamisen tieltä. Riihimäen rautatiepuiston vieressä möllöttää Prisma ja hehtaarien parkkipaikat, sekä parhaillaan nousevat elementtitalot. Esteettisyydestä ei valtuustoa voi moittia. Onneksi puiston sisällä kiroilun voi unohtaa.
Niin sen voi unohtaa täällä Verlassakin, jota olen kai jo tarpeeksi ylistänyt. Tulimme tänne takaisin, jotta pöllöni sen näkisi ja kokisi. Pari päivää olemme nyt täällä tehneet sekailaisia töitä ja nautiskelleet vieraanvaraisuudesta. Pöllönen on ihastunut kuten minäkin niin paikkaan kuin ihmisiinkin, sekä vaikuttunut tehtaan tarinasta. Kannatti siis tulla ja polkea sateessa.
Tai ehkei kannattanut polkea sateessa. Murunen on saanut flunssan ja kuumeen ja nyt jännitämme kuinka jatkon käy. Huomenna on tarkoitus jatkaa matkaa valkealan kansallispuistoon. Kuumeessa ei polkemaan ja metsään kannata lähteä. Saamari! Minä kiroan perkeleitä, jos tytön täytyy palata kotiin nyt jo. Seuraavaan mahdolliseen yhteisaikaan on matkaa kuukausia ja minun täytyy pikkuhiljaa lähteä kohti pohjoista. Toisin sanottuna rukoilen kaikkia mahteja, jotta selviämme säikähdyksellä ja yhteinen matkamme jatkuu vielä hetken.
Kävi miten kävi, jokainen hetki on merkittävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti