lauantai 18. kesäkuuta 2011

Paluu betoniin

Kouvola

Kovasti olen puhunut kauneudesta, söpöillyt ja katsonut tarkoituksella ihmisiä hyvän puolelta. Ehkä siksi onkin terveellinen vaihe tämä Jukola -tauko, joka pakotti minut tänne Kouvolaan odottamaan kyytiä. Harmaa ja betoninen suomalainen pikkukaupunki, tumma ja tihkuva taivas, sekä kaupunkien ihmiset. Eivät ihmiset maalta kaupunkiin tullessa miksikään muutu, mutta oma asema muuttuu ja sen mukana henkinen maisema. Mainosten pintakiilto, kadun anorektiset, tai löysät kulkijat, vahanaamat ja opitut stereotypiat. On helpompi eristäytyä ja muodostaa kanta. Muutan luonnon hengen hömelön haaveilijan katujen konkariksi, asetan panssarilasin sydämen eteen ja tiedän tarkkaan, minne tavarani lasken. En muutu, suojaudun vain. Sama kauneuden katsoja olen edelleen ja sama tuulen tanssija. Terve aseman vaihdos todellakin. Ei pääse kokonaisuus unohtumaan.

Omalla onnellani olen tietenkin päätynyt paikkoihin, joissa kontrasti on parhaimmillaan. En edes oleta näkeväni koko Kouvolan kuvaa. Minä näen yhden puolen ihmisten kaupungista. Joka tapauksessa hyvä näin. Nahkapäät, läskit poroporvarit, anorektiset hupakot, kusipäiset ja kitisevät kakarat, sylkevät teinit, sekä kapakka-kahvilan tatuoitu ja hyvinkin pantavan näköinen, rivosuinen tarjoilija. Jotkut edustavat sitä ihmisjoukkoa, jonka kitarisoja olisi kiva kutitella nyrkillä ja toiset niitä elämän varjo- ja rähmäpuolen epäonnensotureita, joiden kohdalla melankolinen veijari tuntee sympatiaa, hymyilee ja jano alkaa kutittaa ikeniä. Loput ovat massaa, yksilöiden muodostamaa massaa, joka toimii taustakuorona Jumaltenrannan nousun ja tuhon näytelmässä. Toki joukossa on heitäkin, jotka edustavat todellista omaa, mutta he ovat osa toista tarinaa. Nyt oleellista on ihmisotuksen rujonpuolen kauneus ja herkullisuus. Yhtään edellisistä ryhmistä en toivo katoavaksi. Toiset ovat vain läheisempiä kuin toiset ja toisten tuhoutuminen ei saa aikaan kuin ymmärtävän hymyn.

Ah, kuinka nautin ja kiehun harmista yhtä aikaa.

Mitä on kauneus? Se on kaikki aito. Minä en tunnusta hyvää ja pahaa kuin suhteellisina ilmiöinä, hetkellisinä totuuksina a posteriori. Totuus on ja se on kaunis niin tuskassa kuin onnessa, rumassa ja silmää hivelevässä, järjessä ja järjettömyydessä, hyvässä ja pahassa... Mikähän siinä on, että luonnon harmoninen kulku on niin vaikeaa hyväksyä todeksi ihmisen maailmassa, vaikka kaikki oleva kirkuu sen olemassa oloa ja totta. Minäkin epäilen näkemääni ja siksi lähdin matkalle, siksi hömelöin ja koetan kätkeä varmuuteni jopa itseltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti