Eilen iski jano ja tahto tutustua Joutsan yöelämään. Tulin tänne Oravakiven salmen leirintäalueelle päivällä ja huollon ja suihkun jälkeen olut maistui. Ensimmäiset tuopit vain sihahtivat ja kuivuivat ikeniin leiripaikan kahviossa. Alun ajatus oli jäädä leirintäalueelle, mutta kuppila sulkeutui jo alkuillasta. Oli siis lähdettävä kirkolle ja paikalliseen Joutotupaan laulamaan karaokea. Alkuilta sielläki oli hiljainen. Muutama keikkatyöläinen ja mykkä mökkiläispari. Pikkuhiljaa väkeä kuitenkin valui paikalle ja oikea suviyö alkoi.
Vieras, yksinäinen mies herätti uteliaisuutta. Vanhemman väen kanssa pääsi juttuun heti. Yllättävän moni kertoi käyvänsä töissä pääkaupunkiseudulla. Lähinnä rakennuksilla ja siitä juttua riitti. Sain lyhyen oppimäärän nosturilla-ajokoulutusta, sekä kehuimme kilpaa kenellä on lämpimin työ. Pikipoikia ei kukaan voittanut, mutta kuuma oli kaikilla. Nuorempikin väki tuli lopulta tekemään tuttavuutta. Jonkin sortin kyläpäällikkö kävi kertomassa suopeasti, ettei minulla ole pelättävää paikallisten taholta. Vinkeä veikko, jonka bisnikset tuntuivat liikkuvan pirtun ja perussäädön alueella. Hänellä oli myös vinkeän levottomat silmät, pistävän tutkiva katse ja hermostunut nykiminen raajoissa. Vannoi ettei ollut pulvereissa, mutta tiedä häntä. Elohiiri ja äkkiväärä joka tapauksessa. Olin tyytyväinen, että katsoi kunniakseen osoittaa ystävällisyyttä. (Enkä sylkenyt tuoppeihin, joita tarjosi. Köyhä kiittää.)
Alun tutustumisten jälkeen kävin lurittamassa Lapin kesän. Paikka ei ollut mikään karaokeparatiisi, joten oli tavallista helpompaa mennä laulamaan. Kukaan ei kuunnellut, kuten ei kuunneltu ketään muutakaan. Porukka lauloi, jotta oli jotain tekemistä tupakoinnin ja kaljan kiskomisen lomassa. Kaikki lauloivat. Nuoret ja vanhat, paikan ainoa hippi yhtä lailla kuin paikalliset pulitukat ja köljörinnatkin. Esityksille taputettiin, jos muistettiin, tai huomattiin niin tehdä. Perusmeininki, perusjuottola. Sellainen jollaista kaipasinkin. Ennen sulkemista lähdin vaappumaan tyytyväisenä leposijaa kohti.
Tänään on sitten ollut melko hikinen päivä. Vaikka en aivan hurjasti ryypiskellyt, niin krapula ja helle ovat tappava yhdistelmä. Lähes koko päivä on mennyt nurmikolla, varjossa maatessa. Teltta on ollut aamusta asti helvetillinen sauna. En taida toistaa juottolatutkimusta aivan vähään aikaan.
Vaisuna olen tutustunut tähän alueeseen. Sanon suoraan, ettei paikan kunto helpota rappiotunnelmaa. Niemi on luonnonkaunis, mutta alue ja sen rakennukset on jätetty täysin heitteille. Omistaja ei selvästikään ole tehnyt vuosiin millekään mitään. Suihkujen kaakelit tippuilevat, vettä saa lorottaa ikuisuuden, jos sitä nyt putkesta sattuu tulemaan, kaikkien rakennusten maalit hilseilevät, keittopaikkoja ei ryönästä erota... Sääli, saakelin sääli. Sääli myös omistajaa, joka tuntuu pyytävän elämäänsä anteeksi ja kuiskaa puhuessa, tai säikähtää jotain taustalla häilyvää haamua. Aikanaan paikka on ollut kuulemma varsin kukoistava, mutta nykyomistajat ovat päästäneet hunningon valloille. (Näin kertoi taksikuski) En tiedä, johtuuko rappio nelostien läheisyydestä, olemme siinä lähes kiinni, vai mikä on, mutta nykykunnolla paikka on tuomittu kuolemaan. Kuka Haluaa maksaa, neuvostoromantiikasta. Kahvila toki toimii ja on viihtyisä.
Oli leirinnän kohtalo mikä tahansa, niin linnut pitävät paikasta. Kerttusia, tikkoja, rastaita, kuhankeittäjä yms. ja ne kaikki nauttivat villiintyneestä puistikosta. Makoillessani krapulaa pois seurasin tipujen eloa ja pientä myyrän pörröä, joka haki helteeltä suojaa teltan eteisestä. Ne saavat viihtymään, vaikka muuten kiroankin juomista, joka estää jatkamasta matkaa jo tänään.
Huomenna sitten kohti Hartolaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti