Levottoman lepo

Selänpohja, Leivonmäen kansallispuisto

Selänpohjassa, keskellä ei mitään ja aivan puiston kyljessä kiinni sijaitsee (ilmeisesti) VR:n entinen lomasiirtola. Joskus jälkeenpäin se on ollut lomakylänäkin, mutta nykyään paritalojen asunnot ovat myynnissä, tai vuokralla. Kaipaamaani kahvilaa siellä ei ollut. Sen sijaan siellä on nainen, joka on hämmentävä sekoitus lähiöruusua ja metsien ehtaa muoria. Hän asuu siellä ajokortittomana lapsiensa kanssa. Paennut  kaupunkia, niin sanoi, ja elää nyt tyytyväisenä pientä elämäänsä. Ainoa mikä vähän huolettaa on alueen runsas petokanta.
Juttelin jo Simolassa ja Tammijärvellä isäntien kanssa pedoista. Alueella liikkuu karhuja ja seutuvilla on muutenkin edustettuna kaikki suomen suurpedot. Myös Ahma, mikä tuntuu melko eksoottiselta. Selänpohjan emäntä kulki aikanaan kauppamatkan karhun kanssa ja viime keväänä pihalla jolkotteli pariin otteeseen vanha susi. Näistä kokemuksista pääsimme mukavasti petojen suojeluun. Emäntä on siitä poikkeava asukas, että hän pitää ajatuksesta asua petoalueella. Sen hän kuitenkin ilmoitti, että jännittää ja jos alueella pyörinyt yksinäinen susi vielä vierailee pihalla, niin soitto riistapiiriin on saletti. Ymmärrän ja hyväksyn. Ymmärrän kyllä muitakin. Harva haluaa kokonaan hävittää pedot, mutta jokainen haluaa ne pois naapuristaan. Kommenttiini, ettei susi ihmistä syö, oli paras vastaus se, etteivät syökään, mutta ei ole hyvä lapsen pelätäkään pihalla. Lapsi ei tiedä, ettei susi syö. Niin se on.
Lapsien pelko oli pysäyttävä, mutta en jaksa kuunnella metsästäjien valitusta koiriensa puolesta, vaikka koirista pidän ja tiedän isännän tunteen koiraansa kohtaan. Metsästäjä se on susi siinä kuin ihminenkin koiransa kanssa. Jos ei halua ottaa riskiä koiran kanssa, niin ei vie koiraa metsään. Metsästystä se haittaa, mutta reilu peli. Ihminen saa kyllä riistansa ilman koiraakin. (Tähän väliin kerron, että itse haluaisin metsästää koiran kanssa, jos joskus vielä pyssyyn tartun, mutta silloin koiralla on piikkipanta ja se on metsässä omillaan.)
Mikä taas on pihojen suoja, niin se on mielestäni aita. Turha kitistä ötököistä pihalla, jos ei itse pihaa aitaa. Tohmajärven tytöt aitasivat pihansa nimenomaan susien takia, vaikka heidän koiransa vetävät pelottavuudessa vertoja susille. Se on mielestäni hyvä malli.
Oman mallini ongelma on siinä, kuinka valitaan ne sudet ja muut pedot, jotka tulee ampua pelon ylläpitämiseksi. Olen nimittäin sitä mieltä, ettei petojen luontainen ihmiskammo ole ikuinen ilmiö, vaan pikkuhiljaa opittu ja ytimeen jäänyt tottumus. Nyt se on vahva ja riittävä, mutta entä 500 vuoden päästä, jos siihen asti kaikkien annetaan olla ja vain hätyytellään? Eivät pedot tyhmiä ole. Siitä kertoo se, että ne väistävät. Eli, ilman selkeää jaottelua, tai ajatusta, osa ihmisen läheisyydessä viihtyvistä otuksista tulee poistaa, jotta muiden kanssa elo säilyy harmoniassa.Yksinäiset ja pihoja tonkivat etunenässä, mutta mitkä niistä? Päättäköön vaikka kunnan eläinlääkäri tapettavista. Tai joku, joka osaa jotenkin ilman tunnetta ajatella asiaa.
Ja vielä: Lopetettakoon nopeasti myös ne mökkiläiset, jotka söpöilyn halussaan syöttävät petoja ja opettavat ne ihmisten tapoihin, sekä ne petotarhojen pitäjät, jotka päästävät "ylimääräiset", ihmisen oloon tottuneet ötökkänsä lähimetsiin. Nuo molemmat ovat se vastenmielisin väki porukassa, josta muita syntisiä on turha etsiä.

Tulihan siinä.

Olen paatostavalla tuulella. En tiedä mikä levottomuus minuun on iskenyt. Aivan kuin näkisin jotain, vaikka hahmotan vain usvaa ja sen pinnan kuvajaisia. Ainoa mikä on selvää on se, että jokin ajatus on syntymässä.
Kansallispuistossa tämän huomasin istuessani jalat järvessä ja katsoessani kuikan sukeltelua. Löysin nuotiopaikalta jonkun unohtaman tuulitakin (Tunnusta evakuoineeni sen, mutta vasta kolmantena päivänä.) ja sen liepeissä olevat raot soittimen kuulokkeille saivat minut lähes räjähtämään. Vailla syytä, vailla mieltä. Jotenkin tuo tuulipuku symbolisoi minulle kovin vahvasti ihmisen harhaista eristymistä ympäristöstään. Kuka enää kuuntelee tuulta, lintuja tai kaupungin sydämen sykettä, kun voi laittaa napit korvaan ja siirtyä purkitettuun tunnelmaan? En tarkoita, että musiikin kuuntelussa lenkkeillessä olisi sinänsä mitään pahaa, mutta paikkansa ja aikansa kaikella. Yksi on oman mielen itse ohjattu matka, toinen on mieli, joka tuntee ympäristön ja kuulee, sekä näkee sen tarinan, elää siinä.
Toisaalta ymmärrän mielen sulkijoita. Todellisuus ei ole mustavalkoinen ja sävyjen ja näkökulmien kirjo tuntuvat television kohinakuvalta. Ainakin minusta ja nyt.

Kaipa tämä tästä. Jos jokin auttaa niin söpöys. Telkänpojat tyynellä lammella, niiden sukeltelu ja touhukkuus tyynnyttävät pahimmankin paatostajan. Kiitos siitä.