Myrsky

Gamvik

Merisirrit tepastelevat kuin aina laskuveden paljastamalla rannalla. Kuokkivat öttiäisiä mudasta ja kivien koloista, pyrähtävät välillä lentoon ja pitävät seuroja. Merimetsot ja lokit ovat omassa ryhmässään kauempana niemekkeen kärjessä, tai liitelevät tuulen selässä, nautiskelevat ja metsästävät. Varpusilla on hieman karumpi meno. Myötätuuleen kulkee turhankin kovaa ja vastatuuleen mennessä ovat kuin soutaisivat koskea ylös. Pääsevät kuitenkin miten kuten tahtonsa suuntaan. Katselen lintusten eloa ihaillen. Pääsen minäkin sinne, minne haluan, mutta lokkien keveästä liidosta ja sirrien seurojen pidosta voin vain haaveilla. Olen ennemmin kuin varpunen, mutta niitäkin kumarampi. Toinen puoli jäänä ja tuiskun raapimana, toinen puoli puhalluksen pullistamana huojun aallonmurtajan ohi niemen kämmenelle. Ympärillä meri kiehuu äänettömänä. Sen pauhu häviää puhurin huutoon ja ulinaan. Välillä maisema katoaa jäiseen pyryverhoon, joka hakkaa ihon naarmuille ja tunkeutuu joka raosta vaatteiden ja talojen sisään. Seuraavassa hetkessä taivas kirkastuu, meriraukat ratsastavat aaltojen selässä ja ruoskivat pilviä edellään. Ja sitten saapuu uusi kuuro. Luoteistuuli tuuli tuo talvea kuin jokainen vuosi.

Nyt tämä on myrsky. Sen paikallisetkin tunnustavat, vaikka muistavat heti sanoa, ettei tämä ole vielä pahakaan sellainen. (Tuulta parhaimmillaan (Kahden tunnin keskiarvolla) pikkuisen vajaa kolmekymmentä metriä sekunnissa, pakkasta muutama aste, mikä sinänsä ei merkitse mitään. Onneksi tuuli tulee niemen yli, eikä idästä.) Paikallinen nuori-isäntä tepastelee vastaani kasvot punoittaen ja hymyilee. "Yleensä en paljoa kävele, mutta tällä kelillä ulos on pakko lähteä." Ajattelen sen olevan hullu, mutta niinhän itsekin teen. Kompuroin kivillä ja joko möyryän tuulta vastaan, tai kipitän sen mukana. Minä olen kuitenkin uusi täällä, turisti vielä, ja nautin uusista asioista. Hullu tai ei, niin heppu paljastaa paljon paikallisista. Sen lisäksi, että ovat muutenkin erikoisia täällä, huomaan heidän heränneen odottavasta horroksesta. Kaikki ovat odottaneet talven ja myrskyjen alkua, ihmetelleet niiden viipymistä ja nyt, perinteisen möyryn alettua, kokevat olonsa kotoisaksi, turvalliseksi, luonnolliseksi. Ja kotoiselta myrsky tuntuu minustakin. Sen kuuluu asua täällä pohjoisen perällä, hakata rantoja ja tanssia talojen välissä. Saamelaiset sanovat myrskyn lakaisevan kuolleiden jäljet maan päältä ja vapauttavan heidät toiseen elämään. Puhuri on kaunis asia, vaikka onkin karu ja tappavan raaka. Se on osa elämän hengitystä.

Ulkona viihtyy aikansa. Jäiset kiteet hakkaavat kasvoni melko nopeasti tunnottomaksi muhjuksi. Minulla ei ole kunnon vaatteita, varsin hanskoja ja kasvomaskia päälläni. Kuljen katua takaisin talolle kuin juoppo laidasta laitaan, jotta kumpikin puoli kasvoista saisi hetken levätä. Nojaan tuuleen, hengitän rintaani vasten. Sisällä odottaa kuuma kahvi ja patterin lämpö. Kahdet villasukat jalassa istun koneelle lataamaan kuvia ja kuuntelemaan talon natinaa ja ikkunoiden pullistelua. Ei kai sitten mikään mahdoton myräkkä, tavallisesta poikkeava, mutta juuri siksi niin hieno. Alan saada ajatusta siitä, mikä on se raskas tuike paikallisten silmien sisällä. Iloisinpienkin heistä.