Ulkona sataa vettä ja räntää, tuulee, on pimeä. Istun sisällä lukulampun alla ja punon Ulfille veneköysien päihin silmukoita. On ilta ja vaihteeksi oma aikani. Tumman puhuva musiikki, hiljaiset huoneet, hengityksen tuhina, likaiset sormet vääntämässä köyttä, jonka myrskyt ovat riepotelleet kolealle ja syrjäiselle rannalle. Sieltä ukko ne on löytänyt, tuumannut hyväksi ja kerännyt talteen omaa venettään varten. Kauniin kuultava kuva. Sahalaitaiset rantakalliot, pieni, syrjäinen laguuni, lokit, Barentsin mainingit ja haalareissa tepasteleva silmälasipäinen, pönäkkä ukko narun löytäneenä, hiljaisen tyytyväisenä.
Hymyilen mielikuvalle. Haikeana hymyilen sen lämmölle. Hauraan elämän pieniä suuria iloja. Yksi elämäni suurista naisista kuoli viikonloppuna ja se antaa näkökulman hetkeen. On niin kovin monia tarinoita, niin erilaisia.
Minä en sure kuolleita (Uskon että heillä on kaikki hyvin), mutta elävien puolesta suren, olen huolissani. Aina ei ole ollenkaan helppoa aloittaa uusi huomen. Herätä, laittaa sukat jalkaan ja paita päälle, keittää kahvit ja tuntea, että elämä kaikkineen on oikeastaan mukavanlaisesti, paikallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti