"Joulurauha"

Gamvik

Tuuli laulaa kuin aina. Myrskyiltä olemme täällä joulun aikana välttyneet (puoliksi kateellisena olen seurannut etelä- ja keski-Norjan hurrikaanin voimaa), mutta jatkuva puhuri on kuitenkin seurana. Toisaalta se on tunnelmaista ja erinomaisen rauhoittavaa, toisaalta se pitää hermot kireinä kuin viulun kielet. Jos asuisinkin haaveitteni taiteilijamökissä täällä, niin elämä olisi kaamoksen ja tuulen auvoa. En vain asu. Asun kyllä käyvässä töllissä, mutta kontollani on neljä hevosta ja niiden viihtyvyys tuulen ja tuiskun keskellä. Jatkuva, kokemattomuudella ja turhautumisella korostettu huoli kopukoitten elosta alkaa näkyä yhä pahemmin hermojeni tilassa. Nykypäivänä tuuli ja lumi ovat kauniin julma painajainen. (Talli toki on, mutta kaikki muu onkin sitten enemmän tai vähemmän rempallaan ja puutteellista, eikä koneja voi oikein pelkästään sisälläkään pitää. Toinen puoli totuutta on sään nopea vaihtelevuus ja ennusteiden ennustaminen. Juuri kun päästät konit ulos, tai paremmin päätät hakea ne sisään, niin keli vaihtuu.)

Jos niin... Hyvin usein kaiken suhteen täällä mielessäni kulkee tuo lause. "Jos tämä tai tämä olisi, tai tuo olisi toisin ja osaisin tämän, niin mikäs tässä" Tuo pätee kaikkeen täällä talosta kulkemiseen, tiluksista tarpeiden hankintaan ja turisteista tulevaisuuden mahdollisuuksiin ja kielitaitoon. Ennen kaikkea kuitenkin hevosiin. Tiedän miettiväni liikaa, mutta minkä luonnolleen mahtaa. Jos osaankin jättää turistit ja röttelön toisarvoiseen tilaan , niin hevosia ja kylää en pysty. Siksi kaikki kasaantuu stressaavaksi möntiksi ja olen pohjattoman turhautunut ja takakireyteen ratkeamaisillani.

Se on sääli. Varsin se on sääli, koska pöllönen on täällä (hänen tulonsa tuon piilossa kasvaneen stressimöntin lopullisesti paljastikin), mutta sääli se on jo paikan kauneuden ja ihmisten tähden, itseni tähden. Ei ole mukava kipunoida rakastetulle, jonka kohtaa pitkästä aikaa. Ja kuinka turhauttavaa on ollut huomata, ettei yhteistä aikaa juurikaan ole kuin loputtoman väsyneenä ja iltaisin. Pomo kyllä tarjoaa hyväntahdon eleenä aina paria päivää turistiporukoiden väliin, mutta ne päivät kuluvat siihen, mitä ei ehdi turistien aikana tehdä. (Eikä minun kierrokseni päivässä mihinkään häviä.)

Ikävä todeta, mutta unissani en ole rakastetun kanssa, vaan hiihtämässä kaukana täältä ja kuulemassa vihdoin rauhaa tuulen laulusta.

Vaikka ei tämä tietenkään pelkkää tuskaa ole. Työn epätoivoinen olemus on se ainoa turhauttava ja paha. Tosin vieraistamme voin sanoa, että he ovat olleet poikkeuksetta mukavia ja tutustumisen arvoisia tapauksia. Ja vaikka heidän kanssaan on aina kiire ja väsy, niin anti on ollut tekemisen arvoista. Pöllöseni on puuhannut mukana, siivonnut ja kokkaillut, auttanut kaikin tavoin ja aika ajoin on tuntunut kuin pyörittäisimme omassa kodissa pikku matkailumajaa. Kaikella tavoin tytön tulo on tuonut tänne kodin tuntua.Tänään kävimme vielä ratsastamassa ja jouluaattona tuntui hyvältä käydä hänen kanssaan paikallisessa joulukirkossa ja jatkaa sen jälkeen Ulfin luo Joulupöytään ja lahjojen jakoon. Jouluaatto oli melko täydellinen pienimuotoinen juhlapäivä. Joulupäivä menikin sitten hieman ohi, kun nukuin väsymystä ja pienoista rapulaa pois. (Yksi parhaista joululahjoista oli Royn tarjous hoitaa kopukat aamulla. Sain vihdoin nukkua katkotta koko päivän. Se oli sikäli tietenkin tyhmää, ettei moista vapaa mahdollisuutta murusen kanssa ehkä enää tule.) Ja sitten ovat nämä hetket kuten nyt, jolloin toinen tuhisee omissaan ja toinen omissaan samassa huoneessa, lämpöisen valon alla ja tunne on yhteinen, yksinkertainen ja tyytyväinen.