Olen kauan ihmetellyt hevosille annettua lempinimeä luupää. En ole osannut yhdistää sitä ihmisten haukkumiseen. Nyt osaan. Kumpi sitten on tullut ensin? Hevosmiehen rakkaus elukkaansa, vain ihmisen ihailu toista kohtaan? Sama se. Vanha tammamme näytti minulle eilen ja tänään, mitä luupäisyys puhtaimmillaan on. "Kun ei vain huvita ymmärtää ja tehdä".
Meillä oli eilen tarkoitus perehdyttää minua ratsastuksen alkeisiin, mutta muutaman kenttäkierroksen jälkeen Juuni-mamma päätti alkaa lakkoon. Ei liikkunut eteen, eikä sivulle. Taakse päin kyllä, kun oikein eteen yritettiin. Ajattelimme sen johtuvan muorin kaipuusta takaisin laumaan. Yksin ei ole kiva olla, ei varsinkaan hevosten mielestä. Tänään koetimme sitten kahden hevosen voimin ja maastossa. Ratsastuksen alku vaikuttikin lupaavalta, mutta hienon bunkkerikukkulan jälkeen tuli jälleen stoppi. (Ensin pari pienenpää yt-neuvottelua ja lopuksi totaalinen kapina keskellä kylää.) Tunsin itseni melkoiseksi länkkäriksi, kun puhisin ja potkin, maanittelin ja uhkailin kyllästynyttä tulevaisuuden makkaraa ja ainoa liike oli peruuttaminen. (Pienellä pohjepaineella yksi askel ja kunnon polkaisulla kolme. Parhaimmillaa otus tunki takalistonsa melkein ohi ajavan auton konepellille, kun yritin saada sen pois keskeltä tietä.) Lopuksi luovutin ja talutin kaakin kotiin, mikä olikin kapinallisen tavoite.
Tulihan taas todistettua eläinten sielukkuus ja oma tahto. Kun on pitkään päässyt helpolla heinällä, ei oikein huvittaisi tehdä töitä. Ei varsinkaan, kun kunto on päässyt repsahtamaan ja selässä heiluu kokematon kolisko vaikeassa ja lumisessa maastossa.
Eilen todistin myös toista tiedettyä, mutta helposti unohtuvaa luonnon ilmiötä. Kävimme heppafarssin jälkeen katselemassa maisemia Slettnessin majakalla. Mukava, "raikas tuulonen", kuten sääennusteessa sanottiin (15 m/sek) ja puolipilvistä, kirkasta. Valo oli taas mystinen, lilan sävyinen ja vahva. Aallot komeat. Aika ajoin tuprahti ylitsemme lumikuuro. Kaikkineen keli oli mitä mainioin kuvaamiseen ja patikointiin. Olimme jo lähdössä takaisin päin, kun huomasin pyryseinän tulevan mereltä kohti. Olisi sen jo aiemminkin huomannut, jos olisin muistanut välittää näkemästäni. Mutta en ollut välittänyt. Muutamassa hetkessä jäävihuri peitti maiseman ja oli onni, että auto oli niin lähellä ja osasimme sinne helposti. Majakankin valo välähteli pyryn läpi. Toisessa paikassa, hieman pidemmällä ei olisi ollut muuta mahdollisuutta kuin istua odottamaan vihurin loppumista. Nopeasti se loppuikin, eikä oikeastaan ollut edes kummoinen pyry, mutta muistutti kuitenkin täkäläisestä luonnosta. Sää muuttuu hyvin nopeasti, eikä maastoon voi lähteä ilman kompassia ja aivoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti