Aamuruokinnalla odotti mukava yllätys. Kolmisenkymmentä metriä silpuksi sotkettua aittaa ja tyhjä laidun. Oli hyvä, että nukuin viimeyön kunnolla, sillä muuten olisi voinut ottaa pahasti hermon päälle. Paras puoli asiassa on kuitenkin se, että hevoset ovat kanssani saman luontoisia. Ruuan himo syrjäyttää kaiken muun. Ei ollut vaikeaa houkutella vapauden kaihoiset vangit takaisin aitaukseensa heinän ja vihellyksen voimalla. Olen alusta asti viheltänyt aina ruokintaan mennessäni ja pollet ovat siihen oppineet. Niinpä nytkin muutaman vihellyksen jälkeen lähitalon takaa rynnisti "korskea" lauma. Nälkäisimmät ja heikoimmat ensin ja täysin kritiikittä, mutta johtaja puolestaan viimeisenä ja epäluuloisena. Hyväosaista keskiluokkaa oleva kaveri tuli kaikkein rennoinpana takaisin aitaukseen. Katseli ensin, tuumaili ja käveli sitten heinätupon perässä kuin sanoen: "helpompaa kai näin".
Jotenkin tuli ihminen ja diktatuuri mieleen, tai yleensä joukkojen hallitseminen ja manipulointi. Olen tuota ennenkin miettinyt. Varsin silloin, kun olen kävelytysreissuilla törmännyt hevosten omaan tahtoon ja johtamishaluun. Kärsivällisyys, viekkaus, lempeys ja raaka voima ovat pelimerkkeinä, kun ötökkä päättää ties mistä syystä lyödä jarrut kiinni, rynniä päälle, tai lähteä muuten omille teilleen. Niinhän se menee meilläkin. Ainoa ero meissä on se, että hevosia on turha ampua varoittavaksi esimerkiksi. Se ei vain toimi. (Nuoren ruunamme kohdalla tämä totuus tuntuu ajoittain masentavalta. Hyvä ja loistavan persoonan omaava heppa, mutta joku varapalli siihen on unohtunt ja siksi otamme välillä yhteen melko railakkaasti. Hän on ainoa luupäistä, jota vielä oikeasti jännitän ja siksi pamauttaminen on käynyt mielessä. Aivan kuin diktaattorin ja ikävän aktivistinkin suhteessa.)
Jos elän heppojen kanssa päivä kerrallaan, niin samoin annan ajan kulua kaiken muunkin kanssa. Hevostytön lähdettyä olen ottanut tilan ja nautin nyt niin kauan kuin voin paikan rauhasta. Puuhailen hissuksiin, ilman kiirettä ja ihmettelen elämää. Eilen ja toissapäivänä kävin pitkästä aikaa naapurikylissä. Ensin vain Mehamnissa kalatehtaalla ja kahvelassa. Elävä kalatehdas oli melko uusi kokemus. Pienet kalastusalukset, laitureiden liukkaus, perkuulinjaston maatuskamainen suomineito ja käppyräinen ukko, nuoret kalastajat kumihousuissa, sataman linnut ja kalan haju. Sääli etten saanut kunnon kuvia. Ostimme 25 kiloa kalaa halpaan hintaan ja hipsimme pois. Kahvelassa sitten juttelimme paikallisten ukkojen kanssa. Roi toimi tulkkina ja keskustelun johdattelijana. Kuulin kuinka vuonohevoset ovat syöneet lihaa ja perkuujätteitä, sekä käyneet jääkarhun haaskallakin. Ovat kuulemma kaikkiruokaisia. Kuulin myös kuinka kala sekoittaa hevosen mahan ja miltä ystävämme Siperian huskyt näyttivät pyrittyään löysässä hevosen läjässä. Ja tietenkin kuulin paljon sotajuttuja, suomalaisen paikallisväestön historiaa ja sen, että Gamvikin ja Mehamnin välejä hiertää edelleen jälkimmäisen sodanaikainen natsimyönteisyys. Mehamnin vanhemmassa polvessa on edelleen voimakkaita natsisympatioita ja se vaikuttaa kunnallispolitiikkaankin. Jänniä ja eläviä haamuja menneisyydestä.
Eilen kävimme Roin kanssa Sjöllefjordissa asti. Oikein isossa kylässä (N.1100 asukasta). Ensin tosin poikkesimme ostamaan lisää kalaa ja sitten matkasimme ylängön luonnonpuistoon katsomaan tyhjyyttä ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Kuvasimme hieman autiota maata ja istuimme pitkään autossa moottorisammutettuna ja ikkunat auki. Lunta, kiveä, kuu ja hiljainen tuulen suhina. Sitten menimme kylään Pialle. (Haimme hänen tyttärensä tänne heppailemaan viikonlopuksi. Tarkoitus oli myös ryöstää pappilasta jääkaappi ja pari sänkyä, mutta liukkauden takia Roi tahtoi jättää peräkärryn matkasta) Sjöllefjordissa kuvasin koulun pihalla telmiviä muksuja ja söin Pian tekemää pitsaa niin, että lähes pyörryin. Takaisi tullessa töllistelimme Roin teleskoopilla Jupiteria ja sen kolmea kuuta, sekä omaa kuutamme. Lyhyt kaunis hetki avaruuden rajattomuuden äärellä.
Samaan aikaan, kun me ihmettelimme elämän iloja, eräs ystävämme koki sairaalareissun riemuja. Hänen piti päästä selkäleikkaukseen, mutta... Ensin hänet unohdettiin, sitten lähetettiin hetkeksi hotelliin, jonne lopulta tultiin ilmoittamaan, että operaatio siirretään kuun lopulle. Mikäpä siinä, vaikka ukko oli lentänyt ensin täältä Stromsaan ja ehtinyt jo loikoilla pari yötä turhaa sairaalassa. Kysymys lähinnä mitä tehdä häneen jo kiinnitetylle kakkapussille. Vastaus: " ei sitä hotellissakaan voi poistaa, joten anna olla ja tyhjennä vain pari kertaa päivässä ja pese välillä". Niin kai sitten tuumi ukko, otti tarjotut lentoliput ja painui kentälle, jossa huomasi lääkkeiden jääneen sairaalaan. Äkkiä taksilla sinne ja takaisin (Haukkui välissä lääkärit, palasi pyytämään anteeksi jne.) Palattuaan kentälle sai kuulla viimeisen lentokoneen olevan rikki ja lähdön hieman viivästyvän. Kun ukko soitti Roille ja pyysi tulemaan vastaan, kone oli edelleen huollossa ja äijä jäpitti kentällä kakkapussi taskussa ja lähes kiukkuunsa tikahtuneena. Pääsi sitten aamuyöstä kotiinsa, jonne minä saapastelin seitsemältä hakemaan heposille vettä. (Tietenkin herätin mies paran.)
Joskus elämä on niin helppoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti