Kinkereitä

Gamvik

Lauantaina oli kahdet juhlat.

Täällä oli jo pitkään ollut puhetta majakan ystävien pikkujouluista. Roi puhui siitä, monet kyselivät olenko menossa, kannustivat osallistumaan. Totta kai olin kiinnostunut ja vielä enemmän olin halukas liittymään majakan ystävien joukkoon ihan vain majakan itsensä takia. Pitkään kysymys oli vain jäsen- ja osallistumismaksusta. Kaikki niistä puhuivat, mutta kukaan ei muistanut antaa yhteys- ja tilitietoja. Suurin osa halusi maksaa kaiken puolestani, mutta unohduksiinhan sekin jäi, kunnes Mehamnilainen Henning, yksi oudoista enkeleistäni, ilmoitti hoitaneensa koko homman ja kieltäytyi ottamasta rahaa takaisin. (Täkäläiset pitävät minua totaalisen rahattomana ja orpona. Vakaumus on vahva, eikä sitä saa muutettua, vaikka selvää rahaa tarjoaa takaisin. En valita. Minulla säästyy roposet ja heillä on jutun aihetta. Henningin maksettua kinkerit juttua on riittänyt lisää. Eräs ukko soitti Roille heti seuraavana päivänä ja päivitteli tilaani. Koska Roi ei myöskään ole rahamiehiä (ei kyllä aivan köyhäkään), ehdotti äijä meille jonkin sortin yhteisöapua. Hymyilemme ja olemme odottelevalla kannalla.)

Itse pikkujoulut olivat oikein herttaisen hauskat. Keski-ikä reilusti yli seitsemänkymmenen, kuten odottaa saattoi. Saapuessani sisäoveen nojasi resupartainen, hieman huojuva ukko kaljapullo kourassa ja suomalaisittain ajattelin hänen olevan se, jota vaimo sitten häpeää illan kuluessa. Ei kuitenkaan ollut. Äijä touhusi tarjoilijana (Aktiivit tekivät itse ruuat ja tarjoilivat ne) ja osallistui ilonpitoon kuin kaikki. Ja kun kävimme pöytään, oli norjalaiseen tapaan joka povitaskusta ja käsilaukusta kaivautunut esiin akvaviittiputeli. Posket alkoivat punoittaa melko nopeasti, vieressäni istuva myreä ja pullostaan mustasukkainen rohvessori alkoi melkein hymyillä ja lähes perhepiirimäinen tuttavallisuus ja pilailu täytti salin. Söimme hyvää ruokaa, lauloimme hassuja lauluja (minä myös mumisin mukana), pidimme arpajaiset ja pelasimme sana-arvoituksia. Minua pidettiin kuin kukkaa kämmenellä ja sain kolminkertaisen ruoka-annoksen (kai siksi kun olen niin "köyhä"), sekä kolmanneksen yrmeän roffan ensimmäisestä pullosta. Viihdyin oikein mukavasti ja mikä parasta sain taas melko avomielisen rautaisannoksen paikallisen arkielämän ja politiikan todellisuudesta. (Paljon on haaveita ja mahdollisuuksia, mutta hyvin vähän voimia, apuja ja oikeaa uskoa. Ja totta kai Mehamn pimittää kaikki rahat itsellään, tai tekee muuten vain tyhmyyksiä. Osin taitaa ollakin niin. Suurin pikkupitäjä ei tahdo jakaa vähästä pienemmilleen, tai tehdä suuria muutoksia perinteiseen. Kuulostaa tutulta. Kuin kotosuomessa, niin samoin täällä kunnallispamppujen avarakatseisuus ja uuden luomisen kyky ovat usein perssilmän varassa. Täältä toki puuttuvat usein myös toteuttajatkin. Haaveilijoita kyllä riittää.)

Kun pöydän äärellä alkoivat laululeikit ja pikkutuhmat vitsit (joita en oikein ymmärtänyt), päätin siirtyä pubiin. Pubi on aika hieno sana kaupan kahvihuoneesta, joka silloin tällöin, noin kerran kuussa muuttuu lauantai-iltana juottolaksi. Se on kuitenkin oikea sana, koska se antaa tilalle sen arvon ja merkityksen, mikä sillä elämän peränurkassa on. "Mennä pubiin" maistuu täällä niin makealta suussa. Oikein ison maailman meininki, tapahtuma.

Pubi-ilta oli enenminkin kuin hyvän kaveripiirin kotibileet. Ero vain siinä, että nyt ostettiin tiskiltä kaljaa ja siivouksesta huolehti kaupan omistaja.Oli kynttilöitä, oli reuhapöytä ja rauhapöytä, oli kompuutterista musiikkia ja puolilattiaa tanssitilana. Reilu parikymmentä henkeä ja hulvattoman kotoinen meno. Tanssimme, nauroimme (varsin silloin, kun eräs emäntä käräytti hiuksensa kynttilässä ja leimahti oikein näyttävästi. Hetken hämmennyksen jälkeen, kun selvisi, ettei naista sattunut, kaikilla oli erinomaisen hauskaa), jutustelimme. Uutena tulijana minulla oli kysyntää. Oli myös hetki kyräilyä, kun ikäiseni kalastaja vahti vakipanonsa perään. Se ei kuitenkaan haitannut. Istuin rauhapöydässä politikoimassa ja kuulemassa kylän ihmissuhdekiemuroista. (pieni paikka, joten jokainen on ollut jokaisen kanssa eikä salaisuuksia juuri ole.) Aika humahti ja porukan siirtyessä jatkoille, minä hiippailin kotiin. (Aamuruokinnalle kylän läpi laahustikin sitten melkoinen zombin ja peikon risteymä.)

Ilta oli mukavinpia bupi-iltoja ikinä. Yksi suuri perhe iloineen ja suruineen, kaunoineen ja kaipuineen hilpeän humalan ja elämän riemun humussa. Illasta jäi kuitenkin myös pieni tumma piste rintaan. Joka toisen tarinassa on taustalla alavire. Epäonnista rakkautta, kuolemaa, työn vähyyttä, asunto, joka pitää täällä, koska sitä ei saa käypään hintaan kaupaksi (Täältä saan hyvän talon 10 -30 000 eurolla.) ja ylipäätään rakkaan seudun hiipumisen tiedostaminen. Kaikki ajetaan alas, väki vähenee ja vanhenee, toivo on illuusio, jota vaalitaan, mutta johon ei enää kukaan usko. Nämä ihmiset ovat oppineet olemaan vähästä onnellisia, oikeasti elämästä iloisia, koska muuta heillä ei enää ole. Kohtalon toverit ja kuoleva kylä. Tumma piste on sen tiedostaminen, että täällä nauru raikaa vaikka väkisin, kunnes viimeinen kaivaa väsyneenä hihitellen itselleen kirkkomaahan montun ja vetää kuohkeat mullat päälleen. Sitten nauravat tuuli ja linnut.

Hyvät kinkerit kumpainenkin. Elämän ja kuoleman makuiset, iloiset.