Muutin maanantaina Villa lancasta Kotiniemen erämaatilalle. Hevoset siirtyivät sinne talvilaitumelle.
Tänään, kuten joka ainoa aamu, koira herätti minut ennen seitsemää. Se tunki kuononsa makuupussiini ja pesi naaman, ilmoitti nahjukselle, että nyt on aika lähteä pihalle. On turha vängätä vastaan herttaiselle hukalleni (Huskyn ja suden lehtolapselle).Kun on mentävä, niin sitten on. Aloitamme päivän reilun tunnin, tai kahden lenkillä, josta ensipuoliskon hölkkäämme ja harpomme pitkin metsiä. (jahtaamme hirviä ja poroja. Tänään jahtasimme vanhaa hirvilehmää ja sen vasaa, mutta ihminen on turhan hidas siihen touhuun. Koiruus on välistä melko turhautunut naruun, jossa minun on pakko sitä pitää. Vilkuilee vain taakseen kuin sanoakseen: Yritä nyt edes.) Toinen puolisko tullaan sitten takaisin metsäteitä minkä vain kintuistani vielä irti saan. (Illalla sitten toinen vastaava lenkki ja pakko myöntää, että moinen peto pitää omistajansa kunnossa.)
Koiralenkin jälkeen on hevosten vuoro. Minulla on kuusi vuonohesvosta hoidettavana.) Ruokin ne, koetan siivota varvukosta lantoja ja pyrin hieman opettelemaan niiden kanssa touhuamista. Rapsuttelen ja ihmettelen. Heppojen elämän opettelu on nyt se tärkein asia. Norjassa kontolleni tulee kaksi pollea ja hetken pästä minun pitäisi alkaa vetää niiden kanssa turisteille revontuliretkiä reellä ja ratsain. (Ratsastan aina kun siihen vain on mahdollisuus ja joku fiksumpi on turvanani.)
Totta puhuen hieman hirvittää välillä mihin olen taas pääni tunkenut. Eläinkokemukseni perustuu lähinnä akvaariokalojen hoitoon ja nyt minulla on tällainen eläintarha. Saati sitten opetella nopeasti oppaaksi. Onneksi Norjassa on tukiverkosto valmiina ja kaikki tietävät todellisen tasoni.
Kun ötökät ovat tyytyväisiä, on minun aamupalahetkeni. Massuttelen, hörpin kahvetta ja tupakoin harkitun hitaasti. Rauhoitun ennen kuin alan nakertaa puusta länki- ja ohjastelineitä, sekä satulapukkeja ja korjata aisoja. Yleensä päivään kuuluu myös muuta tilan puuhaa. Tänään Heinäkuorman purku ja siirto varastoon. Siinä oli onneksi apujoukkoja mukana.
Meitä oli seitsemän, joista kaksi lähinnä nojaili seinään. Tiedä mitä hamppareita, mutta sen tiedän, että norjalainen, kuolemansairas pappi on kova jätkä. (Äijä oikeastaan pelkkää syöpäsolua.) Tuo lähes kaksimetrinen, toppahousuihin ja mörön pomppaan sonnustautunut ukko paiskoi heinäpaaleja ja pyöritteli rehupalleroita kuin elokuvien ihmehahmot. Tukeva sikari suussa ja pipo vinossa, välillä nojaili seinään ettei kupsahtaisi siihen paikkaan ja puhallettuaan jatkoi taas ähisten ja kiroten. (Sama ukko, jonka kotipappilaan mahdollisesti asetun Norjan ajan aluksi.) Jos olisin ollut jompi kumpi nojailijoista, olisin maatunut häpeästä.
Illalla, heinien asetuttua latoon ja rutiinien hoiduttua, pappi käväisi vielä pomoni kanssa vieraisilla. Siemailimme pikakahvia navetan renkituvassa, puhuimme ruijan maasta ja sovimme saunasta seuraavalle päivälle. Sitä odotan ilolla.
Kello lähenteli kymmentä, kun vieraat poistuivat ja minä lähdin vielä pikkulenkille koiran kanssa. Pomoni koira (on minulla hoidossa, jotta saa juosta tarpeekseen) ja lohduksi kävimme hieman haistelemassa pimeää metsää. Sitten soitin muruselleni. Kuinka kaipuu voi joskus raastaa. Täällä päivät ovat niin täynnä, etten ehdi juuri ikävää tuntea, mutta illallla, kynttilän valossa tuulta ja tulta kuunnellessa ikävä rutistaa rintaa. Tiedän, että hän viihtyisi kanssani täällä. Tiedän, että viihtyisin hänen kanssaan oikeastaan missä vain. Minun runotyttö, kotipöllöseni.
Puhelun jälkeen kuunsilta kimelsi sateiden jälkeen (Kuin tilauksesta). Minä huokasin, koira huokasi, sammutin kynttilän ja kömmin pussiini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti