Miettimistä

Syöte

Odotan Timppaa ja lähtöä viimeiseen rypistykseen Kipinän koulun katolla. Luvassa pitkiä päiviä jyrkällä katolla, jotta homma valmistuu aikataulussa ja pääsen jatkamaan matkaa. Aika täällä syötteellä on ollut rikasta, antoisaa ja opettavaista, mutta mieli kaipaa jo tien päälle ja yksinäisyyteen. Ennen kaikkea mieli kaipaa aikaa sulatella kaikkea kokemaani.

Yksi vahvimmin sulattelua vaativa seikka on kohtaamiseni rosvopaistista vastanneen pariskunnan kanssa. Nuiva ennakkokuva suli jo ensimmäisenä päivänä markkinoilla ja toisena päivänä sain aiheen kokea melkoisia vatsanväänteitä edellisen blogin alun sisällöstä. (Juttelimme suhteellisen pitkään iloisessa tunnelmassa ja minun on tunnustettava, että arvostan heidän elämäntapaansa ja -asennettaan kuin omaani. Ehkäpä siksi, että se on hyvin samantapainen. Ehkäpä se on sama syy, miksi alku särähti. Päämäärä on yhteinen, mutta muodot hieman erilaiset.) Lopullinen sinetti hätäisen tuomarin tunteeseen tuli perjantaina, kun töistä palatessa mökin kuistilla oli lahjapaketti ja sattuva runo. Timpalla ja Maunolla oli hauskaa, kun hämmentyneenä nolostelin ja pyöritin pukettia kädessä. (Ja puketti piti vielä sisällään kaiken muun lisäksi kuivalihaa, herkkua, jota olen toivonut voivani tarjota syksyllä puolalaiselle ystävälleni. (Hän tulee vaeltamaan hetkeksi kanssani Muotkatuntureille))

Yksi suurin oppi tapahtuneessa on huomata kuinka vaarallista ja vaikeaa on kirjoittaa julki mielteitä negatiivisista ennakkokuvista. Vaikka olisi kuinka rehellinen itselleen, niin lopputulos voi olla äkkiä väärä tuomio ja oma mieli häpeileviä herhiläisiä täysi. Ihmisten suhteen pitäisi edetä kuin tukkipuomilla. Tasaista tahtia, maltilla, sekä ennakkoluulottomasti tasapainotellen ja käyttäää omia ennakkoasenteita ja elämän ylpeyttä vain kuin tukkilaiset melanmuotoista kepakkoaan, jolla otetaan tukea vedenpinnasta, jos tasapaino alkaa horjua. Hyvin harkiten ja kevyesti pintaa läimäisten.

Tukkipuomilla juoksu sattui kohdalle myös kirjaimellisesti. Markkinoiden toisena päivänä sitä oli pakko kokeilla. Ensin kilpailuhengellä (ilman syytä sellaiseen) ja parin kylvyn jälkeen puhtaalla ilolla. Luontokeskuksen pojat kävivät myös kokeilemassa. Ähkimistä ja mulikointia kuin itselläkin ja yhteistä naurua. Yleisö kannusti ja ilmassa oli iloisen juhlan tuntua. Himo lajiin iski, vaikka puomi jäi ylittämättä.

Kohta odottaa toisenlainen tasapainottelu. Pakko tunnustaa, että nuorimpana olen kattotyömaalla myös kaikkein arin kipuaja. Totta minä harjalla kuljen ja leikin oravaa, mutta siinä, missä minä nojailen koko ajan kattoon, niin Timppa ja Mauno kipittävät kuin balleriinat ja huiskivat menemään melko huolettoman oloisina. Tavallaan kukin ja huumori kukkii, ampiaisten kanssa ollaan harmoniassa ja taivas on lähellä.