Eilen aamulla heräsin, ties mistä syystä, ennen seitsemää ja ehdin nähdä hetken Tunturijumalan maailmaa. Toissapäiväinen tihutaivas oli seljennyt ja aurinko leikki orastavan ruskan ja laaksoon kerääntyneen usvan kanssa. Kirkas hopea ja kulta, puron solina, hämystä syöksyvät varjot. Vaikka oli kuulasta, niin ei kuitenkaan ollut kylmä. Astelin pikku kalsareissa, lantsarit jalassa satumaisemassa ja hengitin avaraa elämää, olin kiitollinen.
Edellinen päivä oli alkanut alakulolla. Ensimmäinen kerta reissulla, kun mietin matkan mielekkyyttä ja tulevaa talvea ahdistuksella. Tihutaivas ja melankolia. Vasta tunturin sylissä huomasin, kuinka tyhjäksi pääsin puristumaan Syötteellä. (Ei niin, että Syötteellä olisi tapahtunut jotain vastenmielistä. Päin vastoin se oli antoisa hetki ja Timppa, sekä kumppanit loistavia persoonia kaikkinensa. Tiiviys vain oli juuri sitä, mitä matkalle karkasin ja ehdin huiskeessa hukata sen hämyisen nuotin sisältäni, jota lähdin reissulle kuulemaan.) Ei alavire kovin vahva ollut, mutta sellainen nollakohta, jolloin kaipaa murusen hengitystä poskea vasten ja pehmeitä sanoja. Muruseni oli kuitenkin kaukana poissa. Sain tyytyä tupakoimaan ja kuuntelemaan metsää.
Ja metsä vastasi niin, kuin se aina vastaa, jos sitä vain malttaa kuuunnella. Se antoi tihun pestä huolet pois, helli aurinkona pilvien raosta ja kertoi, että vaikka sen luonto on ajoin ankara, se on täynnä toivoa ja turvaa. Pitää vain olla rehellinen ja seurata sydäntään. Oli sitten susi, tai lammas, niin näin se on.
Aallon pohjalta on aina kaunista nousta. Varsinkin silloin, kun varsinaista syytä murheeseen ei ole. Jo tihupäivän iltana, tulilla istuessani tunsin suurta avaruutta. Pirteyttä lisäsi pöllöjen liihottelu leirin ympärillä. Poissa poluilta, lähes koskemattomassa erämaassa, äiti maan kainalossa. Minä ja kaikkeus. (Lähes koskematon tarkoittaa vaeltajiltakin syrjässä olevaa paikkaa, jossa ihmisestä kertoo vain poromiesten ja kalastajien harvat nuotionpohjat.)
Paluu sivistykseen alkoi sitten tappelulla. Pidin kahvetauon autiotuvalla ja sopuli sattui tulemaan samoille sijoille. Se ei ollut mikään pelokas veikko, kuten eivät sopulit ahdistettuna yleensäkään ole, vaan hyökkäsi reilusti liian liki tunkevan kameranlinssin kimppuun. Nappasi kiinni ja kiroili kuin turkkilainen sopulin kielellä. Päätin vetäytyä ja aikansa kirottuaan sopuli löntysti hallitun hitaasti pois. (Kertoo varmasti vaimolleen, kuinka koppasi ihmistä nokkaan. Siksi tyynenä lähti.)
Autiotuvalla pohdin kuinka tunnelma muuttuu heti, kun saapuu syrjästä ihmisen jäljille. Sama metsä, toistakymmentä kilometriä lähimpään asutukseen, mutta kuitenkin. Polut ja rakennelmat ovat selvä reviiriraja. Onneksi metsän asujaimisto ei rajoista liikaa välitä. Jos on hyvä kanalintuvuosi, niin on hyvä myyrävuosikin ja pedoilla lokoiset ajat. Isolepinkäiset, eri haukat ja pöllöt saattoivat joka kilometrillä. alkuun erehdyin luulemaan itseäni pikkulintujen kauhuksi, sitten muistin katsella taivaalle ja puiden latvoihin. Jos ei piiskutusta kuulunut, niin peto oli varmasti jossain. Sääli vain, etteivät ne halunneet useinkaan asettua kuvaan. Tallentuivat vain verkkokalvolle ja sekin on rikkaus jos mikä. Rikkaus oli koko heräämismatka. Tästä on taas hyvä jatkaa ja tuntea kiireetöntä ikävää kotia kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti