Istun Saariselällä, Panimon majatalon huoneessa ja poden väsykrapulaa. Eilen pääsi lipsahtamaan, kun kohtasin saunassa vanhan pikipeikon ja unohduimme jälkeisolusille. Ei siinä kauheasti ryypätty, mutta hissuksiin pudoteltiin olutta ja pohdittiin tekoaltaiden haukimatoa, aikojen muuttumista ja ruumiin rapistumista. Kaksi yksin kulkijaa ja kirkassilmäinen tarjoilijatyttö.
Tänään ei sitten tullut metsään lähdöstä mitään. Vähän harmittaa, mutta toisaalta saan rauhassa touhustella tämän aparaatin äärellä ja olla turistina kaupoissa ja ravinteleissa. Se oli yksi syy miksi tänne keskustaan yleensä poikkesin. Kerrankos sitä tilipäivän jälkeen herroiksi elää, syö kalliilla huonoa ruokaa ja juo konjakit päälle. Tämän persus kestää ja huomenna palataan arkeen, eli lähden loppuviikoksi kansallispuistoon möyrimään.
Aijon nyt vain lomailla hetken. Sen huomasin, kun pääsin pois Sodankylästä ja takaisin matkan arkeen. Minulle tarjottiin matkalla parista paikkaa pientä työtä, mutta kieltäydyin kauniisti. Uskalsin kieltäytyä, koska molemmat miehet lupasivat hommia kuitenkin tulevaisuudessa, jos en muualta löydä ja talvella tulee hätä. Sikäli hyvin pullat uunissa. Syötteen jälkeen ei hetkeen ole pakko tehdä työtä ja tämän tilaisuuden käytän hyväkseni, vaikka puolalainen ystäväni joutui siirtämään tuloaan parilla viikolla. Suurinpana syynä lomahaluun on syksyn hiipiminen paikalle. Tuulessa on jo koleus ja ruska alkaa heräillä, linnut parveutuvat ja valmistautuvat muuttoon. Nyt on hyvä aika kulkea kuvaamassa ja koettaa vihdoin kalastamistakin.
Matkalla Sodankylästä tänne Saariselälle poikkesin parilla suojelualueella. Viiankiaapa oli ennestään tuntematon kohde, mutta sen opastaulu sattui silmään nelostien varrella. käppäily lintutornille ja takaisin lepuutti jalkoja ja hermoja. Ei yhtään ihmistä. Vain tuuli, suo ja joutsenet, jotka läpsyttivät kohti etelää aapasen poikki. Käymisen arvoinen paikka. Sompionluonnonpuisto oli sitten kylläkin kansoitettu ja lauantaina alkanut sorsastus kaikui läpi yön etelärannasta, mutta muuten paikka on hieno kuin luontoäidin korurasia. Nattaset, Tötterötissien muotoiset tunturit ja Sompiojärvi, sekä Sompion suot lintuineen ja karhuineen ovat aina kiehtoneet minua. Lapsena katselin Nattasia lokan tekoaltaan rannalta, tai Vuoltistunturin laelta ja mielikuvitus rakensi vaikka mitä tarinoita noidista ja metsästäjistä saksalaisten tähystysasemaan ja miinoitettuihin tunturin rinteisiin. (Kerrotaan, että yksi syy luonnonpuiston perustamiseen olivat juurikin miinat, joita ei kukaan jaksanut raivata pois.) Nyt katselin Pyhä-Nattaselta kohti lokkaa ja tihrustin muistosilmin vuoltisen ja Painopään hämyisiä siluetteja. Muutama päivä Sompiossa kului humauksessa ja sain taas pari uutta lintulajia kuvastooni. Talvella käyn siellä uudestaan ja nukun, jos mahdollista, huipun kulovartijan tuvassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti