Joskos taas rauhoittuisi

Repovesi, Vekaranjärvi, Tuohikotti

Viime bloki loppui melkoiseen paatokseen ja hermojen menetykseen. En tiedä miksi mieltäni on alkanut jälleen kiristää, mutta onnekseni vekaran varuskunnan herättämät muistot palauttivat yhdessä kumppanini kritiikin kanssa mieleni raiteilleen.

Totta on, etten pidä vapaana juoksevista koirista luonnon puistoissa ja vielä vähemmän pidän moottoriveneiden äänestä, mutta valehtelen, jos en tunnusta nauttivani samasta vapauden ja nautinnon ideasta, jota nuo molemmat edustavat. Minä vain korotan itseäni toteamuksella, että tiettyjen arvojen eteen on oltava valmis luopumaan ja etsimään korvaavia tapoja tyydyttää luopumisen synnyttämä aukko. Ja sitten totean, että kun tarpeeksi kauan joutuu, eli pakottaa itsensä, niin pakosta muodostuu tapa ja tottumus, eikä se sitten enää olekaan hankalaa. Luopumista helpottaa lisää, jos katsoo asioiden myönteisiä puolia. Lintujen ja penikoiden rauhaa, tai purjeen/kanootin äänettömyyttä, rauhallisuutta ja ruumiin, sekä sielun terveyttä. Ja ennen kaikkea, jos jokainen katsoo erivapauden oikeudekseen, niin mihin yhteiskuntajärjestyksen ja yleisesti hyväksyttävien saantöjen raja vedetään. Säännöt ovat ihmistä varten, ei ihminen sääntöjä, vaan jokin syy säännöillä yleensä on ja järkevinä ne ovat kannatettava velvollisuus. Vaan ken synnitön on, se heittäköön ensimmäisen kiven. Minä en parhaalla tahdollakaan voi kehua noudattavani sääntöjä säännönmukaisesti. Kuten telttapaikan valinnassa, niin myös monessa muussa kohtaan otan erivapauden kyttöön, koska "kyllä minä tiedän, mitä minä teen."

Vielä on sanottava moottoriveneistä, että ne katson melko turhiksi tarpeiksi perusmökkiläisille. Mukava niillä on taittaa matkaa, en kiellä, mutta muuten. ( itse vielä koen, että tietty määrä hikeä ja vaivaa kruunaa hyvän olon ja saavuttamisen kliimaksin. Tuo on kuitenkin se oma suuntani katsoa.)

Moottoriveneilyn ja tuhannen muun luontoilijan äänihaitta on aika lailla omasta päästä kiinni. Tarvitseeko jäädä väylän viereen ja kulkea suosituilla reiteillä. Hyvähän se on, että ihmiset liikkuvat luonnossa. Oppi puhtaaseen omaan mieleen on minulta vielä saavuttamatta ja itsekkyys tahdossa omistaa ympäristö elää vielä voimakkaana. Kyllä Nuuksiossakin voi nauttia luonnon monimuotoisuudesta. Täytyy vain sulkea ympäröivä häly mielen ulkopuolelle ja keskittyä yksityiskohtiin, oman kehon ja tajunnan maailmaan. Se että kaipaan erämaita, en luonnon reservaatteja, on toki totta. Valitettava tosiasia vain on, että etelässä ihmismuurahainen on vallannut joka niemen ja notkon ainakin viikonloppuisin. Tuo kehitys taitaa olla peruuttamaton ja yhä paheneva ja kaltaisteni on paettava yhä pohjoisemmas. (Syy miksi uskon asuvani vielä joku päivä pohjoisessa.) Pakeneminen ei vain ole koskaan lopullinen vaihtoehto. Siksi koen käsittämättömiä ahdistuskohtauksia. Joskus vain usko ja toivo rauhallisesta ja pieneen (ei askeettiseen) tyytyvästä elämästä hiipuu ja näen turhien ja luotujen tarpeiden perässä syöksyilevän ihmiskunnan kuin lopunajan parasiitti- ja heinäsirkkalauman. Silloin huudan kaasua ja tauteja, vaikka todellisuudessa, sydämmen sisällä en osaa kuin itkeä ja odottaa puuskan ohimenoa. Ihminen on kuikitenkin kaikitenkin loistava olento ja pohjaltaa hyvä, toivoa antava.

Yksi mieltäni rauhoittava esimerkki on muruseni. Tuo kaupunkilaistyttö, joka ei eräilyä, tai liikuntaa ole liikaa harrastanut, mutta jonka mieli lepää tuulen mukana ja kuulee sateen tarinointia, joka hitaasti mutta varmasti, omalla tahdillaan kulkee taipaleita ja sopeutuu vaikka mihin, kunhan siihen on hyvä syy. Ja joka samalla maltilla palauttaa minut messiaanisesta tuomarin tilasta takaisin paikalleni, jos "hieman" intoudun rakentamaan kanssaihmisistä rapusyöttejä, tai possun murkinaa.


Vekaran varuskunta ja sen läheinen Kääpälän kylä kuuluvat tähän tarinaan omina kuplinaan. Hämmentävän surrealistisena kuplana lähinnä Kääpälä, sen taiteilijan talo skitsofreenisine manifesteineen ja rähjäisine taloineen. Oma ihmisten paikka, joka kai olisi saman henkinen vaikka aikakausi olisi mikä tahansa. Varuskunta taas herätti muistot koltiaisesta, joka leikki suurta sissiä, rakensi kakkapommeja ja riiteli nuoren miehen egolla kapiaisten kanssa. Kuinka naiivi sitä osasikaan olla, kuin tunteella reagoiva tuulenheitto, vaikka silloin sen itselleni järjeksi nimitinkin. Ja se sama toistuu tavallaan edelleen. Vain eri syvyydessä, eri kuvin, mutta kuitenkin. Ikuinen taivaanrannan maalari ja idealisti, oikeassa olija. Varuskunnan betoni ja Kääpälän kylähullu kertoivat vapaudesta ja sen vastuusta karun lujaa tarinaa. Sellaista, jota en aivan heti kykene paloiksi jauhamaan.

Se mikä on selvää, on se, ettei kukaan voi vaatia mitään, ei tuudittautua unelmien uneen, koska jokaisella on oikeus uneksia omalla tavallaan omia unia. Vain siunattu hulluus vapauttaa vastuusta, mutta silloinkin naapureilla saattaa olla sanansa asuinpaikan suhteen.

Onnellisesti Repovedellä

Repoveden kansallispuisto

Kumppanin flunssa helpotti sen verran, että uskalsimme lähteä polkemaan tänne kansallispuistoon. Tiedä sitten onko se tahdonvoima, vai ovatko buranat tehokkaampia kuin luulen, mutta sitkeästi pikkuinen polki ja alkuillasta olimme saaneet leirin pystyyn ja perunat keitettyä. Kalasohjoa sipulilla ja perunalla. herkkua ainakin metsässä. Juhannusta juhlistimme pullolla Verlan mustaherukkaviiniä. Pari mukia päätäkohden ei nupissa tunnu, mutta ei ollut tarkoituskaan. Ilo oli siinä, että pääsimme jatkamaan, olimme metsässä ja keli oli kaunis. (Ainoa harmi oli puiston suosio ja viereisen vesireitin vilkkaus. Juhannus näkyi ja kuului.)

Aamu valkenikin sitten harmaana ja kosteana. Ei haitannut. Ei ollut kiirettä nousta ylös. Mikä on mukavampaa kuin pötkötellä ja lempiä lämpöisessä sateen ropistessa kattoon ja maan tuoksutessa mullalle. Vasta nälkä sai nousemaan ja sekin onnistui hitaasti, uuvuttamalla.

Aamiaisen jälkeen lähdimme kävelemään merkittyä polkua. Eiliset juhannuksen viettäjät pysyivät vaiti. Nuotiopaikoilla oli kuitenkin elämää ja oikeitakin retkeläisiä. Luonto oli haltioivaa kuin aina. Varsinkin peikonnaamapahka, joka kallion alla möllötti polun vieressä. Mikälie metsänjumalan kirottu, tai luonnon oma toteemi. (Minuun kaikki tuollainen tekee suuren vaikutuksen. Voin helposti samaistua entisiin kulkijoihin ja heidän taikauskoonsa. Luonto on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka legendat ja uskomukset syntyvät.)

Muuten mukavan patikan pilasi keski-ikäisten onkiseurue, jotka antoivat koiriensa juoksennella vapaina. (tämä on luonnonsuojelualuetta ja otusten poikaset ovat vielä pieniä.) Ihmisvihani on kohtuuton, mutta mielessäni kulkevien fantasioiden edessä Stalin ja Hitlerkin olisivat järkyttyneet. Summasin yhteen inhoni moottoriveneitä kohtaan, puiston ylikansoituksen ja urpot koiranomistajat ja tulos oli merkillisen myrkyllinen ja lohduton. Kyselin itseltäni miksi nähdä vaiva ihmisen tulevaisuuden ja onnen eteen, jos se itse yksilöinä on kärpäsen paska, egoistinen idiootti ja haluton ajattelemaan vaikeita kysymyksiä, saati, että tekisi tekoja oikean eteen. Jossain vaiheessa huomasin, että kierrokset hirttivät kiinni. Olemme itsekin itseasiassa kielletyllä paikalla teltalla, koska luvalliset paikat ovat kansoitetut. Pieniä harmeja nuo edella mainitsemani, vaikka on toki totta, että pienistä se iso harmi kasvaa. Ja totta on sekin, että todellinen asioiden ajattelu ei kuulu ihmislajin vahvuuteen. Se mikä on epämiellyttävää, on mielellään unohdettavaa.

Minä en suostu unohtamaan ahdistusta, jonka koin saksassa, kun etsin rauhallista paikaa luontoilla. Sellaista ei löytynyt, tai se oli kohtuuttoman hankalan päässä. Täällä ja nyt koen hieman samaa ja arvostan jokamiehen oikeutta taas enemmän. Se on oikeus, josta ei tule luopua. Se on harvoja todellisia oikeuksia ja arvoja Suomessa. Sen sijaan huviveneilyä haluaisin rajoittaa. En ole puolueeton, mutta paatostan silti. En ole ikinä ymmärtänyt mitä mieltä on ajaa mökämasiinalla pitkin järviä ja nähdä eläimet lähinnä pakenemassa itseni tieltä.Uistelukin onnistuu mielestäni mukavammin soutamalla. Liikkumista se helpottaa, mutta niin myös laiskistumista ja läskistymistä. Moottorivene on kuin moottorikelkka. Hyvä työkalu ja syrjäseutujen kulkupeli niille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Hupiin se on liian kallis niin egologisesti, taloudellisesti, fyysisesti, kuin henkisestikin. Näin mielestäni, mutta oikeutan muutkin mielipiteet. (Vaikka tuskin kauheasti niitä arvostan muuten kuin vahvemman säälin sekaisena myötämielisyytenä heikompaa kohtaan. Onko se sitten oikein on  aivan toinen tarina.)

Iloa ja epäonnea

Vironlahti, Riihimäki, Verla

Joku voi sanoa, että suunnistus vaatii harjoittelua ja hyvää päätä. Olen samaa mieltä. Oma suoritukseni Jukolassa todisti edellisten puutetta. Kohelsin, olin huolimaton ja hyvin menneen jakson jälkeen mieli karkasi liian aikaisin saunaan ja hyvään oloon. Lisäksi pyöräily painoi jaloissa, vaikka en aamulla polkenut kuin kolmekymppiä Verlasta Kouvolaan. No, joka tapauksessa hyväksytty suoritus ja ennen kaikkea kohtasin jälleen vanhoja tuttuja, sekä Jukolan karnevaalin. Pelkästään tapahtuman ja vanhojen partiokaverien takia Jukola on koettava joka vuosi. (Tämä taisi olla kymmenes Jukolani.)

Tavallaan on sääli, että jouduimme Veljen kanssa lähtemään heti pesun jälkeen kohti Riihimäkeä. Jutustelu ja tunnelmointi jäivät melko vähälle. Toisaalta harva asia tuntuu mukavammalta kuin oman kullan halaus kuukauden eron jälkeen. Vasta toisen vieressä, silloin kun tuntee hänen rauhallisen hengityksen omaa poskea vasten ja näkee syvät silmät, sitä tietää kuinka suuri on hiljainen ikävä ollut. Ei tarvita suuria sanoja, ei paljoa puhetta. Sen vain tunteen, että kotona on hyvä.

Sunnuntai menikin sitten loikoessa ja nukkuessa. Alkuillasta kävimme äidin luona syömässä ja höpisemässä hänen ja myös käymässä olevien veljien kanssa. Mukavaa sekin, mutta suhteellisen lyhyen aikaa vierailla ehdimme. Hyväily ja unimaa odottivat.

Tilaisuus nähdä äitiä ja hakea murunen mukaan matkalle olivat yksi syy poiketa Riihimäellä, mutta varsinainen velvoite oli alkuvuonna sovittu rautatiepuiston kuvaaminen. Sanovat riihimäkeä rumaksi kaupungiksi ja ehkä se sitäkin on, mutta rautatiepuisto on vehreä keidas keskellä reppanaa pikkukaupunkia. On onni, etteivät "viisaiden" suunnitelmat aikanaan toteutuneet. Nykyinen ja historiaa henkivä puutaloalue olisi nyt ties mitä betonista, jos herrojen rahkeet olisivat riittäneet. Nykyisetkin metropolisyntroomaa kärsivät kuristavat aluetta, mutta onneksi se on ehditty pääosin suojella. Itse koen kunniaksi saada olla mukana pienen helmen ja sen tarinan dokumentoinnissa jälkipolville.

On olemassa hyviä syitä hävittää vanhaa ja rakentaa tilalle uutta. Puhdas raha ja kunnianhimo eivät mielestäni kuulu niihin. Varsinkin nykypäivän laatikko- ja teräspalikkarakentamisen aikana sydän sylkee turhankin usein verta kaupunkisuunnittelua seuratessa. Makuasioita, sanotaan, mutta yhtälailla mielenköyhyyttä silloin, kun viimeisiä eläviä ja monimuotoisia alueita, tai rakennuksia puretaan ostoskeskusten ja kovan rahan kiinteistörakentamisen tieltä. Riihimäen rautatiepuiston vieressä möllöttää Prisma ja hehtaarien parkkipaikat, sekä parhaillaan nousevat elementtitalot. Esteettisyydestä ei valtuustoa voi moittia. Onneksi puiston sisällä kiroilun voi unohtaa.

Niin sen voi unohtaa täällä Verlassakin, jota olen kai jo tarpeeksi ylistänyt. Tulimme tänne takaisin, jotta pöllöni sen näkisi ja kokisi. Pari päivää olemme nyt täällä tehneet sekailaisia töitä ja nautiskelleet vieraanvaraisuudesta. Pöllönen on ihastunut kuten minäkin niin paikkaan kuin ihmisiinkin, sekä vaikuttunut tehtaan tarinasta. Kannatti siis tulla ja polkea sateessa.

Tai ehkei kannattanut polkea sateessa. Murunen on saanut flunssan ja kuumeen ja nyt jännitämme kuinka jatkon käy. Huomenna on tarkoitus jatkaa matkaa valkealan kansallispuistoon. Kuumeessa ei polkemaan ja metsään kannata lähteä. Saamari! Minä kiroan perkeleitä, jos tytön täytyy palata kotiin nyt jo. Seuraavaan mahdolliseen yhteisaikaan on matkaa kuukausia ja minun täytyy pikkuhiljaa lähteä kohti pohjoista. Toisin sanottuna rukoilen kaikkia mahteja, jotta selviämme säikähdyksellä ja yhteinen matkamme jatkuu vielä hetken.

Kävi miten kävi, jokainen hetki on merkittävä.

Paluu betoniin

Kouvola

Kovasti olen puhunut kauneudesta, söpöillyt ja katsonut tarkoituksella ihmisiä hyvän puolelta. Ehkä siksi onkin terveellinen vaihe tämä Jukola -tauko, joka pakotti minut tänne Kouvolaan odottamaan kyytiä. Harmaa ja betoninen suomalainen pikkukaupunki, tumma ja tihkuva taivas, sekä kaupunkien ihmiset. Eivät ihmiset maalta kaupunkiin tullessa miksikään muutu, mutta oma asema muuttuu ja sen mukana henkinen maisema. Mainosten pintakiilto, kadun anorektiset, tai löysät kulkijat, vahanaamat ja opitut stereotypiat. On helpompi eristäytyä ja muodostaa kanta. Muutan luonnon hengen hömelön haaveilijan katujen konkariksi, asetan panssarilasin sydämen eteen ja tiedän tarkkaan, minne tavarani lasken. En muutu, suojaudun vain. Sama kauneuden katsoja olen edelleen ja sama tuulen tanssija. Terve aseman vaihdos todellakin. Ei pääse kokonaisuus unohtumaan.

Omalla onnellani olen tietenkin päätynyt paikkoihin, joissa kontrasti on parhaimmillaan. En edes oleta näkeväni koko Kouvolan kuvaa. Minä näen yhden puolen ihmisten kaupungista. Joka tapauksessa hyvä näin. Nahkapäät, läskit poroporvarit, anorektiset hupakot, kusipäiset ja kitisevät kakarat, sylkevät teinit, sekä kapakka-kahvilan tatuoitu ja hyvinkin pantavan näköinen, rivosuinen tarjoilija. Jotkut edustavat sitä ihmisjoukkoa, jonka kitarisoja olisi kiva kutitella nyrkillä ja toiset niitä elämän varjo- ja rähmäpuolen epäonnensotureita, joiden kohdalla melankolinen veijari tuntee sympatiaa, hymyilee ja jano alkaa kutittaa ikeniä. Loput ovat massaa, yksilöiden muodostamaa massaa, joka toimii taustakuorona Jumaltenrannan nousun ja tuhon näytelmässä. Toki joukossa on heitäkin, jotka edustavat todellista omaa, mutta he ovat osa toista tarinaa. Nyt oleellista on ihmisotuksen rujonpuolen kauneus ja herkullisuus. Yhtään edellisistä ryhmistä en toivo katoavaksi. Toiset ovat vain läheisempiä kuin toiset ja toisten tuhoutuminen ei saa aikaan kuin ymmärtävän hymyn.

Ah, kuinka nautin ja kiehun harmista yhtä aikaa.

Mitä on kauneus? Se on kaikki aito. Minä en tunnusta hyvää ja pahaa kuin suhteellisina ilmiöinä, hetkellisinä totuuksina a posteriori. Totuus on ja se on kaunis niin tuskassa kuin onnessa, rumassa ja silmää hivelevässä, järjessä ja järjettömyydessä, hyvässä ja pahassa... Mikähän siinä on, että luonnon harmoninen kulku on niin vaikeaa hyväksyä todeksi ihmisen maailmassa, vaikka kaikki oleva kirkuu sen olemassa oloa ja totta. Minäkin epäilen näkemääni ja siksi lähdin matkalle, siksi hömelöin ja koetan kätkeä varmuuteni jopa itseltä.

Verlasta Kongoon

Verla

Istun perjantai-iltaa mökissäni. Kesäinen Suomi, lomalaiset, uinuva kylä. Pojan vintiöt tulivat vesipyssyineen roiskimaan lokkeja. Kävin tupakalla ja pyysin jättämään linnut rauhaan. Varsinkin rannassa viihtyvät poikaset. Tottelevaisia poikia. Olivat kohteliaitakin, vaikka vaistomaisesti aikoivat ensin lähteä karkuun ja lähtivät pois pyssyt maata laahaten. Hymyilytti. Sama osa on ollut itsellä. Meillä vain oli silloin aseina ilmakot ja jousipyssyt. Toisaalta viattomuus kuristi rintaa. Katsoin parhaillaan Areenalta ohjelmaa raiskauksista sodan aseina ja kohtaa, jossa entinen sissi hakee anteeksiantoa nuorelta uhriltaan. Dialogi oli  karun lyhyttä, asiallista ja hyytävän arkista, eleet tuskaa, hämmennystä ja häpeää. Vituiksi mennyt tulevaisuus ja sielu riekaleina kummallakin. Kuitenkin kuvassa sama ihmisyys kuin minussa ja pojissa. Huutava yhteneväisyys, vaikka tarinat ovat toistensa täydellisiä vastakohtia. Ja tarkoitan meidän kaikkien ihmisyyttä hyvässä ja pahassa. Yhtälailla rujoa egoa kuin kaunista sydäntäkin.

Tämä oli jo toinen kerta, kun täällä on luja rutistus rinnan päällä. Edellinen kerta oli elokuvamusiikin konsertissa tehdasmuseon kuorimosalissa. Olin ensin moheltanut itseni sisään mahdollisimman näkyvästi, vaikka tarkoitus oli luikahtaa henkilökunnan mukana huomaamatta ja viimeisten joukossa. Haaveilija haahuili jälleen, vaikka kaikki eväät onnistumiseen oli katettu eteen. Tuo ei kuitenkaan ollut kyynelten syy. Syy oli kaunis ja tunnemaisemasta toiseen polveileva musiikki. Sydän kulki jälleen läpi savuiset kapakat ja korkokenkien kopseen, sekä tavallisen arjen yhtälailla kuin varjoisat lehdot ja seesteiset sielut. Vahvoja kuvia rikkaasta matkasta siihen hetkeen ja jossain kohtaan tuntui, että kaikessa oleva ilon ja surun kauneus on konkarillekin liikaa. Ei ole, eikä ollut, mutta silmäkulmat täytyi pyyhkiä ja vähän ryystää nenää.

Minun täytyy kiittää poikia, koska antoivat tarttumapinnan päivitykselle. Olen kärsinyt runsauden pulasta. Verla on iloineen ja suruineen koukuttava ja tarinoiden täyttämä paikka. Lähes jokainen täällä on joko tehnyt, tai ainakin haaveilee tekevänsä elämässä suunnan korjauksen ja jokainen persoona on luonnollisesti tarina itsessään. Jussi tietenkin, mutta myös Lissu, joka ei omista mitään, mutta jolla on silti kaikki autoa, moottoripyörää ja taloa myöten, Antti, jonka synkän purnaamisen sisällä elää hyvä ja ystävällinen mies ja jonka kanssa voisin hyvinkin muuttaa korpeen keittämään pontikkaa ja puhumaan politiikkaa, iloinen puutarhuri, jonka nimeä en muista, mutta joka ressien jälkeen on löytänyt rauhan ja riemun puskien kanssa peuhaamisesta, Reipas Heli, joka palaa tänne töihin vuosi vuoden perään ja jonka virallinen asuinpaikka siirtyy koko ajan likemmäs Verlaa... Toden sanoin jokainen on oma hieno tarinansa ja samalla tuiki tavallinen, lihaa, verta ja mielenliikkeitä oleva ihminen. Jossain määrin tulee mieleeni Paasilinnan Maailman paras kylä.

Alan pahasti uskoa taas ihmisiin ja iloita meistä kaikista. En vielä varauksetta, en likimainkaan, mutta selkeä orastus on havaittavissa. Samoin alan pikkuhiljaa ymmärtää oikeasti sitä tunnetta, joka on polttanut sisälläni vuosikaudet. Näitä tarinoita katsotaan vielä lisää.

Ystävät ja heidän ihmisensä.

Verla

Jos ei eilen kertynyt hurjasti kilometrejä, niin ei tänäänkään. Eipä sen ole väliä, vaikka kilpailijamieli koettaakin noloilla muutaman kymmenen kilometrin etenemisiä. Hölmö mieli, kun matka etenee ja sen on tarkoituskin tapahtua enemmän mielessä ja tapahtumissa kuin kilometreissä. Kuten eilen, niin olen tänäänkin saanut paljon.

Aamun aluksi polkaisin Jaalaan täyttämään vesipöntön ja ostamaan lisäevästä metsäilyä varten. Kauppa ja kahvila olivat ainoat ajatukseni, mutta kohtasinkin ajattoman, jonnekin menneiden vuosisatojen ja kymmenten sekoitukseen unohtuneen entisen kuntakeskuksen. Harmaan kelin, ruuhkaisen tien ja Jukolan läheisyyden kuorruttama mieleni heräsi. Vaikka omanlaisensa poikkeaman matkaan tuova tauko on tulossa, itse reissu ei keskeydy. Jos "kotipöllöni" suostuu, niin palaan Jaalaan hänen kanssaan ja tutustumme yhdessä kylään paremmin. Ainakin käymme kylän lähellä, vähän ruosteisella Seo -huoltamolla tapaamassa myyjämuoria, joka lupasi pitää korvansa auki mahdollisia hommia varten ja tarvitsee itse ehkä muuttoapua. Muori oli hieman varautunut, mutta yhdessä kylän kanssa hän sai aikaan olon, jota haluaisin tutkia syvemmältä ennen pohjoisia maita.

Jaalasta tulin tänne Verlan ruukkikylään. En tiennyt paikan olemassaolosta ennen ystäväni vihjettä. Hän kehui poikkeamaan, koska on ollut täällä töissä ja matka 46 tieltä ei ole pitkä.
Paikka on Unescon maailmanperintölistalla eikä syyttä. Kylän rakennukset kuin piparkakkutaloja, joen rannalla kalliomaalauksia ja vanhan hiomon ja pahvitehtaan tarina kuin kansallisromantiikan rainasta. Vesistöt rauhaisia kuikkien ja härkälintujen, sekä lokkien laidunmaita

Ystävä ei vain suositellut piipahtamaan, vaan hän myös soitti museon Jussille ja tämä etsi minut käsiinsä. Siitä seurasi opastettu kierros filmeineen kaikkineen ja voin hyvällä omallatunnolla kehua miestä tiedon määrästä ja tarinankerronnan taidosta. Tyhjät konesalit, vaunukiskot, polttopuupiha ja kuivaamot heräsivät eloon. Hyörinä, kolke, kuumuus ja kylmyys, akat, ukot ja lapsen koltiaiset tekemässä isiltä ja äideiltä perittyä työtä. Siellä yleislakon murtamiset käytiin miesten ja vaimojen kesken ja tehtaan puuseppä otti minusta mittaa talonetuihin kuuluvaa ruumisarkkua varten. Harvoin historia vyöryää yhtä hämmentävän elävänä ylitse.
Ruukki ja sen historia kannattaa kuulla ja kokea itse. (Eikä tämä ole ostettu mainos, vaikka jäin ystävälleni ja tälle paikalle paljon velkaa) Minä kerron vain sen, että jos pidänkin kivi- ja pikimiehiä kovan työn raatajina (on heissä sellaisiakin), niin kyllä me aika piparinpurijoita olemme verrattuna pahvitehtaan naisiin. Ja että täällä asiat hoidettiin tyylikkäästi siten, että tehdas tuotti tyytyväisyyttä, vaikka alas ajettaessa tekniikka oli edelleen viimevuosisadan alusta ja väen keski-ikä seitsemissä kymmenissä.

Opastusta seurasi kahve ja siinä jutustellessamme Jussi taisi järjestää minulle hommia. Se nähdään huomenna. Ainakin sain majoituksen ja saunan päälle.

On täällä Verlassa toinenkin mukava mies. Paikallisen kyläkaupan vieressä olevan krouvin nuori ja uusi isäntä. Ammattikiekkoilija, joka kokeilee baarin pitämistä kesän yli. Poikkesin sinne kahville aivan aluksi ja juttu alkoi heti luistaa. Ennustan hänen pärjäävän alalla. Siksi välitön ja puhetaitoinen kaveri. Toivon myös, että saa uuden alun ameriikkojen jääkentillä. Intin ja loukkaantumisen takia edellinen reissu jäi kesken. Hän ei kuitenkaan anna menneen tappion masentaa, vaan odottaa jalat maassa tulevaisuutta. Pelaaminen on pääasia, unelmien täyttymys pesti Kalifornian lämpöön. Mikä ettei.

Sadetta pidellen

Lusi, Uimola

Eilinen meni ukkosta odotellessa ja polkiessa. Kuljin Hartolan kautta pikkuteille ja poljin lopulta reilut 70 kilometriä löytämättä juuri syytä pysähtyä. Ainoat pysähdykset olivat Hartolan helteessä nuokkuva kylä, sen kauniin massiivinen kivikirkko ja juomatauot. Viimeiset 20 kilometriä etsin paikkaa jäädä yöksi, mutta jokainen vähänkään tasainen rantapaikka oli kansoitettu, tai mökkiläisten oma. Kauniita maisemia, polttavia mäkiä, vaan ei tunnetta, että tuonne haluan poiketa. Lopulta salamat pysäyttivät ja jäin Lusin kylän taakse tienviereen nukkumaan.

Ukkonen oli pettymys. Odotin turhaan taivaan repeämistä ja rumputulta. Kaipa ukkosen herra oli jo muualla väsynyt, kun kohdalleni riitti vain pikku kuuroja ja vaimeaa jyrinää. Sain kuitenkin nukahtaa ropinaan. Se oli hyvä ja nukuinkin hyvät kymmenen tuntia.

Aamu oli kostea. Ei satanut, mutta muuten kaikki oli helteen ja sateen hiostamaa. Lämpötila kuitenkin mukavan viileä. Pääsin kerrankin reippaasti liikkeelle.

Ensin Heinolan kirkonkylän huoltikselle lataamaan akkuja ja lähettämään sähköpostia Suomen kuvalehdelle. Yritän taas saada paikkaa aviisien sivuilta. Siksi paljon minulta on kysytty miksi en ole ollut yhteydessä lehtiin, että päätin aloittaa kyselykierroksen alusta. Edellinen kierros kariutui kai osaamattomuuteeni ja saa nähdä käykö nytkin niin. Sanovat tietokoneiden helpottavan arkea, mutta en tiedä. Itse kirjoitin sähköpostin reilussa vartissa ja tappelin sitten kuvien lataamisen ja koko paketin lähettämisen kanssa reilut kaksi tuntia. Tupakkaa ja kahvia kului ja "hiljainen" kiroilu keräsi katseita. Ehkä on joskus syytä opetella lisää näiden härveleiden sielunelämästä. Nyt työstä jäi päällimmäiseksi tunne sekasorrosta, jonka onneton vastaanottaja saa postiinsa. En edes tiedä kuinka monta kertaa viesti lähti, saati sainko kuvat menemään mukana. Perkele sentään!

Tunnelmaa kohensi tie 46, joka tuntuu olevan raskaan liikenteen oikoreitti Kouvolaan ja sieltä itään. Kapea, pientareton ja mutkaisen mäkinen tie. Hatunnosto kuskeille, jotka väistävä pyöräilijää välillä oman terveytensä kustannuksella. Ihmettelevä kysymys puolestaan niille valopäille, jotka ovat merkinneet tien pyöräilyreitiksi. Onhan se kaunis ja antoisa, mutta...

Ei pitäisi valittaa. Sain matkalla kuvattua mustakurkku-uikun poikanen selässään ja ruokokerttusen muuten vain. Sade hyydytti kyttäysinnon kuitenkin melko nopeasti. Ties mitä olijoita olisin löytänyt matkalta muuten.

Heinolan ja Kouvolan rajan läheltä löytyi muinainen uhripetäjä. Karhupuuksi nimetty kelo teki vaikutuksen. Ei se kummallinen paikka ollut, mutta ukkokelo, sateenharmaa maa ja kivikkoinen lehto herättivät mielikuvituksen. Tunsin itseni syntiseksi siellä, tekopyhäksi. Kolkkoutta lisäsi läheinen lato, jonka pikkuhuoneen hirsistä roikkuivat lihakoukut. Tunnustan hipsineeni hyvin nopeasti pyörälle, lupailleeni yhtä sun toista ja kironneeni turistin mieltä, jolla uhripuuta lähestyin. Sadekin alkoi tuntua tarkoitetulta koettelemukselta.

Nyt on olo sitten parempi. Muutaman mäen päässä puulta on Uimolan kylä ja sen uimaranta. Täältä uimarannalta löysin avoimen kodan, jossa nyt tulistelen ja pidän kortteeria huomiseen asti. Se on kuulemma luvallista. Sää on asenne kysymys, eikä minua märkä sinänsä haittaa, mutta kyllä tuli, lämpö ja kuiva alusta ovat vain poikaa. Tästä kiitän alueen väkeä ja muinaisia Jumalia, jotka karkoittivat minut puulta, jotta löytäisin tämän paikan.

Viikon päästä on jukola. Se tuo pienen tauon matkaan. En siksi etsi nyt aktiivisesti mitään hommaa, vaan matkaan Valkealaan ja Olhavalle, sekä käyn ehkä Vekaran varuskunnassa muistelemassa vanhoja ja moikkaamassa Juusoa. Tauon ajaksi jätän pyörän Kouvolaan, josta sitten Morsiammen kanssa jatkamme kahden matkaa.

Näin suunnittelen, vaan saa nähdä, mitä matkalle on varattu.