Korpitaival

Levi

Otti viikon polkustella Pokan tietä Inarista tänne Leville. Kesällä sama väli olisi mennyt kahdessa, kolmessa päivässä, mutta talvi on hieman toista syrjäteillä. Lumen lisäksi vastuksena jäiset pyörät ja vaihteet. Käytössä vain kevein vaihde, mikä pitää reidet kunnossa. Vaan ei voi valittaa. Korpi on kaunis ja saan nyt pientä taistelutyydytystä epäonnisen hiihtoretken päälle. Oma ilonsa ovat ohiajajat. Kesän hilpeat hymyt ovat vaihtuneet puhtaaksi hölmistykseksi. Kuka uskoisi näkevänsä keskellä tuiskuista korpisuoraa pöhelön polkupyöräilijän peräkärryineen. Laavupaikat ovat toinen hämmennyksen aihe. Kuljettajat ihmettelivät aikansa huomioliivein varustettua peräkärryä penkanpäällä. Miettivät onko jollain hätä, vai mikä merkki se on, kunnes huhu kiersi ja näkivät minut polkustelemassa. (Pokan kylässä tästä kuulin.) Yhtenä aamuna, juuri kun kyykin laavun takana housut kintussa, ohi mateli auto, joka hetken perästä peruutti paikalle. Ehdin juuri vetäistä housut jalkaan ja potkia lunta läjän päälle ennen Saksalaisen pariskunnan vierailua. Tulivat ottamaan kuvan ja päivittelivät hetken. (Laitan asentoni lähelle tietä, yleensä muutaman kymmenen metrin päähän. Hankeen ei jaksa kauas tahrustaa ja vielä vähemmän jaksan vetää pyöräyhdistelmää mukanani korpeen.)

Barentsin karuuden jälkeen kotoinen metsä on tuntunut lämpimältä ja turvalliselta. Silloinkin, kun on tuullut ja tuiskunnut, tai jalat ovat kapinoineet tulipuiden hakua vastaan. Gamvik oli hyvä karaisu tänne. Oikeastaan ainoa kiro on ollut makuupussin vääjäämätön kastuminen. Siksi viimeyön majoitus Harjun mökeillä tuntuikin luksukselta. Näin ukon pihalla ja kysyin yösijaa vastaan hommia. Työtä ei juuri ollut, mutta majoittivat ja ruokkivat kulkijan yhdeksi yöksi. Oli outoa käydä helposti nukkumaan, olla puhdas ja herätä jalat pehmeällä matolla. Vähän huonosti nukuin. Siksi kovin oli kuuman tuntuista.

Pariskunta oli erinomaisen mukava. Harmi, etteivät antaneet ottaa kuvaa. Ukko vuotta vajaa kahdeksan kymmentä, emäntä hieman nuorempi. Tavanneet aikanaan savotalla, raivanneet tilansa ehjään korpeen, kasvattaneet lapset ja karjaa ja siirtyneet mökinvuokraajiksi kolmisenkymmentä vuotta sitten. Silloin isäntä jäi metsähommista sairaseläkkeelle. Vaatimattomat ja huumorintajuiset ihmiset. Tänäpäivänä antavat ajan kulua ja puuhastelevat pikkuisen. Ukko huhkii puusavotassa joka päivä, ruokkii metsäkaurista ja seurailee elonmenoa. Emäntä pitää tupaa, nikkaroi mööpeleitä ja juttelee mukavia.

Heiltä kuulin myös hyviä kuvia alueen elosta. Läheinen kultakaivos ei ole Talvivaara. Ei ainakaan vielä. Enemmän se on seudun pelastus Levin ohella. Suuri työllistäjä, kansan auttaja lahjoituksineen ja pr-töineen. Kuulin myös Pokan entisestä baarin pitäjästä. Luku ja laskutaidoton emäntä, joka sai rahaa maata myymällä, mutta piti kahvilaa, jossa sitten laskutti miten sattui, lypsi tarvitseville kahvimaidot pyydettäessä ja omisti mustan saabin, kun ravintoloitsijoilla sellainen kuuluu kuulemma olla. Ja kuulin minä tarinan Lisman ministeristäkin. Miehestä, joka sata vuotta sitten huijasi koko kylää esiintymällä ministerinä, joka suunnitteli korpikylään tietä. Keräsi rahat, hakkautti metsää ja häipyi kupattuaan kaiken. Vain yksi isäntä osasi pitää varansa. Lisma oli viime keväänä otsikoissa, koska se on edelleen viimeisiä paikkoja ilman internettiä. Tiensaivat joskus kahdeksankymmentäluvun lopussa.

Nyt sitten täällä levillä. Hieman kauhistuttaa tämä turistien paljous, mutta hommia tarvitsen, joten kierrän kysymässä. Muutamaan paikalliseen olen jo ehtinyt luoda kontaktin ja he auttavat, miten pystyvät, ainakin kannustavat. Yhdessä katsottiin jo syrjäisempi laavupaikka, jos ei majapaikkaa tänään löydy. Koetan onneani tänään ja huomenna. Jos ei lykästä, jatkan sitten kohti Kittilää ja sieltä Kolaria.

Takaisin pyörän päälle

Inari

Saavuin kolme yötä sitten tänne Inariin vanhan papin kyydillä. Sama äijä, joka syksyllä heitteli heinäpalloja sikari suussa ja jonka Söllefjordin pappilassa nukuin ensimmäisen norjan yöni. Pappi tuli tuomaan hätäapuheinää Gamvikiin ja haki samalla minut romuineni tänne. Kyyti tuli yhdennellätoista hetkellä. Olin lopullisen turhautuneen väsynyt hostellimme sekoiluun, huhumyllyt huijareista ja avustusten välistävedoista jauhoivat ja levottomuus vaivasi jalkoja. Oli hyvä päästä pois ja saada etäisyyttä ja selkoa asioihin. (Ja jälleen tuli todettua, että jokaisella on syytä katsoa peiliin Gamvikin pajatsossa. Minä unohdin yhden asian, toinen toisen ja kolmas kolmannen ja kaikki hikoilivat sisällään, riensivät omissaan ja kommunikaatio ei toiminut. Kaiken päälle kyläläisten huhut, väsymys auttamiseen ja kaiken sekavuuden synnyttämä epäluulo. Jos jotain hostelliprojektista opin, niin sen, miten projektia ei kannata aloittaa. Ei vaikka se nyt näyttääkin onnistuvan ja toivon sen onnistuvan. Toisekseen opin, etteivät moiset yritykset ole minun heiniäni. Rakastan liikaa selkeyttä ja sujuvuutta, sekä turhaudun ja stressaanun nopeasti. Varsin turhaudun, jos tunnen jääväni tapahtumien vangiksi ja niin Gamvikissa kävi.)

Täältä Inarista minun piti jatkaa matkaa oikeastaan välittömästi. Jäin kuitenkin huomiseen asti. Hyvä näin. Ehdin antaa ajatusten asettua ja kuljeskella hissuksiin Inarin katuja. Ehdin myös kävellä jäniskoskelle saukon jälkien perässä ja haistella pitkästä aikaa puita. Puut ovat pieni ihme ja lahja neljän kuukauden arktisen majailun jälkeen. Täällä kaikki on pehmeämpää, kotoisempaa ja turvallisempaa ja vain, koska täällä on puita. Lämmin kotoisuus ja muutama pikku keskustelu. Se riitti pesemään pahimman paskan maun pois Gamvikin työmuistoista. Loppujen lopuksi tuo työrupeama tulee jäämään muistoihin yhtenä hulluimmista yritelmistä, missä olen koskaan ollut mukana ja missä kaikki on alusta asti mennyt hankalimman kautta kuin kohtalon käskystä. Pehmeys ja puut, hiljaiset kävelyt antoivat myös etäisyyttä rakastamaani Gamvikiin. Se uniaika on nyt ohi ja arki piskuisessa kylässä. Ihmiset muistan, tuulet muistan ja jonain päivänä palaan sitä kaikkea tapaamaan, mutta nyt olen taas kulkumatkalla, vapaana, irtolaisena vaeltamassa. Täällä Inarissa on ollut hyvä tasoittua ja palata lähtemään.

Voin kai sanoa viettäneeni läksiäisiä tänään Eskon kanssa. Kävimme illalla pystyttämässä kodan heidän turistiohjelmaansa varten. (Kuskaavat hevosreellä turisteja kodalle, missä Satu sitten ennustaa ja touhuaa lapin noitana.) Ensin hieman maistoimme palasta Eskon kotona ja sitten ajelimme kotiniemeen, mistä jatkoimme moottorikelkalla yli järven sen etelärannalle. Sinne kasasimme riukukehikon, pähkäilimme kodan pystyyn ja touhustimme takaisin kylälle. Harvakseltaan puhellen, rauhassa tehden, hyvällä mielellä. Erotessa hyvästit olivat sydämelliset ja kumpikin aidosti iloinen tutustumisesta, toivoi uutta kohtaamista ja yhteistä erävaellusta. Eskosta ja iltapuhteesta jäi syvän hyvä mieli.
(Hyvä mieli jäi Sadustakin, vaika kaiken karvaista Gamvikin aikana ehti tapahtua ja vaikka sain itse maksaa pitsani viimeisellä aterialla. (En sano, että sadun olisi se pitänyt ehdottomasti maksaa, mutta sanon sellaisen kuuluvan hyviin tapoihin. Varsin kuuluvan, kun en kauheita palkkoja ole pyytänyt. No, olen saanut asustella hänen toisessa hostellissaan tämän Inarin ajan ja ollut sikäli onnekas, ettei yhteishuoneeseen muita ole tullut.) Niin, ehkä työnantajana Satu ei kuulu suosikkeihini, mutta ihmisenä hän on mukava ja eloisa, ehkä narsismiin taipuvainen, mutta antoisa tuttavuus. Ja toivon tämän tuttavuuden jatkuvan.)

Huomen aamulla virastoihin kertomaan, että olen jälleen suomessa. Sitten pyörä valmiiksi ja matkaan kohti Leviä ja Muoniota. Mukava mieli lähteä. Sellainen pehmeän uninen ja halukas olo.

Kaatuvat haaveet

Gamvik

Suuri arktinen vaellus tyssähti heti alkuunsa. Keli oli oikeastaan mitä mainioin. Kylmä kyllä ja toisena päivänä pientä tuiskun poikasta, mutta kaikkinensa mitä parhain vaelluskeli. Silti päätin keskeyttää kolmen päivän jälkeen. Syynä ylängön jäinen ja joiltakin osin riiittämätön lumipeite. Enhän minä idiootti muistanut, ettei täkäläisellä ylängöllä pääse oikein minnekään perinteisillä metsäsuksilla. Olisin tarvinnut kunnon metallikanteilla varustetut ja liisterissä uitetut etenimet. Haraldilta lainatut nousukarvat auttoivat hieman, mutta silti eteneminen oli luistelua, työlästä ja ennenkaikkea aivan liian hidasta ruokavarantoihin nähden. Laskin ruokien riittävän juuri ja juuri hyvällä kelillä suomen puolelle. Mitään myrsky-, tai muuten pahan kelin varoja ei olisi ollut. Ennen kaikkea päätökseen vaikutti kulun tuskaisuus. Jos reissu on hyvällä säällä puhdasta suorittamista, niin onko se arvoisensa luontokokemus? En kuulu siihen ihmisryhmään, joka saa nautintoa vitutuskäyrän venyttämisestä ja voitetuista kilometreistä. Yksin kylmyys ja arvaamattomat kelit olisivat olleet riittävä vastus, joten yhdistelmä kylmä ja sutivat sukset, sekä ajoittainen ahkion kiskominen paljaassa kivikossa ylittivät kynnyksen. Lopetin Hopseidetin suppilossa, josta Royn oli vielä helppo tulla hakemaan minut pois. (Hopseidet on kapea kannas, joka yhdistää tämän niemimaan mantereeseen ja josta reittini takaisin ylös tuntureille olisi hetken matkaa kulkenut valtatietä myöten. Tuon suppilon jälkeenn olisin siirtynyt lopullisesti erämaan kätköihin.)

Nyt tietenkin nolottaa ja harmittaa. Moni muu olisi vielä jatkanut. Minä lopetin vähän kuin varmuuden vuoksi ennen ihmeempiä. Suuret suunnitelmat, suuri ajatus. Nyt kuin haihattelua. Olisihan tuo ollut mukava kulkea, kokea, nähdä, kuvata ja tietää kaiken päälle tehneensä jotain poikkeuksellista. Olisi ollut mukava tutustua arktiseen maailmaan sisältäpäin ja tunnustan, että olisi ollut hyvin mukavaa paistatella sankarin paidassa. Nyt sen sijaan kuuntelen lauseita: "Olisin minä sen voinut jo ennalta sanoa...", "Heh, heh, taisi olla kylmä siellä ylhäällä..." Muutaman päivän ottaa ylpeyden päälle ja turhamaisuutta kaihertaa.

Toisaalta: Näin minä nytkin karua maata, opin siitä ja sen, minkä puhallustauoilla ehdin katsoa, totesin jäätävän kauniiksi. Ehdin myös nukkua lumikuopassa (Siten mukava paikka, että tuhisin kuin murmeli 12 tuntia tuiskun vuoraamassa pesässäni.), tutustua sopuleiden talviaikaan ja hämmästellä ketun elämää jäälakeuksien keskellä. Koin auringon ja kuun, kuulin toisena yönä maanalaisten orkesterin soittoa. (Se oli aika hämmentävää. Heräsin vaskipuhaltimien selkeään melodiaan. Tiedä sitten missä tuuli leikki, mutta niin oli oikeasti soitetun kuuloista, että hetken uskoin menninkäisiin.)

Suuri seikkailu kutistui kolmen päivän piipahdukseksi. Nyt odottelen heinäkuorman saapumista ja kyytiä Inariin. Nielen karvasta realismia.

Uuden edessä

Gamvik

Viimeinen ilta täällä perimmäisessä pohjan perukassa. Huomenna, aamun noustua ja nousevan tuulen laannuttua lähden hiihtämään kohti Inaria. (Toivon että lähden, toivon että tuuli pysyy, kuten ovat ennusteissa luvanneet. Myrskyyn en viitsi lähteä puskemaan ja muutenkin ajattelen, että ensimminen päivä erämaassa on parasta ottaa rauhallisesti. Siten mieli ehtii asettua oikealle asetukselle.) Olen onnellinen uudesta ajasta ja uudesta huolettomuudesta. Pakko sanoa, ettei tätä työpaikkaa jää ikävä. (Heposia ja kylää jään kyllä kaipaamaan.)

On myös pakko tunnustaa ilon alla mahassa pyörivä melkoinen levottomuus.

Edessä vajaa kolmesataa kilometriä erämaata ja siitä ensimmäinen satakilometriä arktista ylämaata. Suomen pakkaset eivät jännitä. Niihin olen tottunut ja kotomaassa on sentään lunta, johon kaivautua kylmää pakoon. (Ja aika nopeasti rajan jälkeen myös tervasta poltettavaksi.) Sen sijaan arktisella alueella vaellan nyt ensimmäistä kertaa kunnolla yksin ja lumitilanne tällä niemimaalla on poikkeuksellisen surkea. Hieman jännittää kuinka hyvin pystyn suojautumaan myrskyn iskiessä. Ja ylipäätään hieman jännittää kuinka mukavaa, tai epämukavaa matkasta tulee. Uskon kyllä, että mukavaa, vaikka toki kesää vasten lähtiessä olo olisi kokolailla huolettomampi.
Suunnistaminen tasaisella, lähes maamerkittömällä ylängöllä on toinen kysymys. Siksi seuraan merkattua kelkkareittiä. Uran pitäisi olla simppeli ja gps:n tuella turvallinen. (Gps siksi, että voin tarvittaessa tilata pelastuskopterin tarkkaan paikkaan. Muuten turvaudun perinteiseen karttaan ja kompassiin. Alueen tasaisuuden takia kännykkä toimii oikeastaan koko reitillä.)

Toinen levottomuuden aihe on ylipäätään uuden ajan alkaminen. Taas tienpäälle, kohti uutta ja tuntematonta. Olen innokas ja minua laiskottaa yhtä aikaa. Ehdin jo juurtua tänne, tottua ennalta-arvattavaan arvaamattomuuteen. Tämä levottomuus on sitä uuteen hyppäämisen repivyyttä, joka tuntuu aina vanhan ajan lopussa. Se on ohi ensimmäisten kilometrien jälkeen.

Kolmas syy on saamani apu. Paikalliset, varsinkin Roy ja Harald, ovat varustaneet hölmön suomalaisen. Perusretkeilyyn minulla on kaikki, paitsi ahkio, jonka Harald lainasi, mutta arktiseen en ollut varustautunut ja rahatkin loppuivat kesken. Tai eivät loppuneet, mutta en päässyt vaihtamaan euroja kruunuiksi, koska niemimaan pankki on säästösyistä ajanut valuutan vaihdon alas huhtikuuhun asti. Saatana senkin! Olisi ollut tyylikkäämpää maksaa itse viimeiset ostokset kuin turvautua Royn karttoihin ja leipään. (Tosin mitäs minä, kun kuitenkin on rahaa ja suomessa saan taas vaihdettua ja lähetettyä takaisin. Seuraajallani on hankalampaa, sillä talon kruunukassa on tyhjä ja lähin vaihtopiste parin sadan kilometrin ja kahden myrskyalttiin ylängön takana. Toisekseen sain suurimman osan ruuasta postissa tänne.) Paikallisilta olen raha ja kartta-avun lisäksi saanut lainaksi kasvomaskit, suksiin nousutassut, gepsin, lapion ym. tilpehöörää, joita ilman ylängölle ei vain voi lähteä. Massussa tuntuu oudolle, koska kiitollisuuden velka unelmani mahdollistajia kohtaan on lähes hävettävän suuri. (Lainaa vain, mutta silti ja juuri siksi. Jo tämän helkatin majatalon eteen paikalliset ovat antaneet enemmän kuin tarpeeksi.)

Pidin eilen pienimuotoiset läksiäiset. Lampaan paistia, sieniä ja herukkamehua (jonka alkoholittomuudesta Harald jaksoi muistuttaa.) Oli mukavaa ja lämminhenkistä, paljon kauniita sanoja ja hirtehistä huumoria. Ulkona puhkui myrskynpoikanen kuin muistutuksena siitä, miksi täällä naapuri ja ystävyys merkitsevät niin paljon.

Jännitys tulevasta, haikeus jäävästä ja ilo vapaudesta. Siinä tunteet tälle illalle.

Aurinko

Gamvik

Tänään näin auringon ensimmäistä kertaa reiluun kahteen kuukauteen. Toissapäivänä se olisi ollut jo mahdollista korkeammilta paikoilta, mutta silloin nukuin onneni ohi. Eilen oli pilvistä. Tänään sen näin ja valo tunkeutui syvälle huokosiin. Kummallinen ilo vanhasta ja tutusta möllykästä. Kevät tulee, päivä pitenee, elämä voittaa. Ei kaamos ole synkkä, mutta se on hiljainen, kuin pysähdyksissä. Nyt kaikki palaa taas liikkeeseen, kohti heräämistä. Hetken pirteyden piikki.

Kylän koulussa ensimmäinen aurinkopäivä on perinteisesti puolijuhla. Yleensä oppilaat ja opettajat lähtevät laskemaan mäkeä ja kirmaamaan kinoksiin, mutta nyt, tuulten putsattua tienoon vähistäkin lumista, tyytyivät vain kapuamaan bunkkerikukkulalle pällistelemään juuri ja juuri tuntureiden päällä loistavaa mollukkaa. Menimme Royn kanssa hetkeksi heidän seuraansa. Olimme olleet ensin majakalla kuvaamassa aurinkoa norjalaiselle sanomalehdelle ja nähtyämme koululaiset kukkulalla poikkesimme sinne. (Roy kirjoitti VG:hen artikkelin kaamoksen lopusta ja pyysi minua kuvaamaan juttun otokset. On itse hyvä kuvaaja, mutta minulla on parempi kamera.) Opettajat olivat omassa ryhmässään hieman alempana. Muksut ja Roy huipulla, luolaston suuaukon päällä telmimässä ja laskemassa leikkiä, tunnistamassa ystäväni puhelinsovelluksen avulla taivasta halkovia lentokoneita. Minä hyppelehdin ja kuvasin vähän kaikkialla. Ehdin kuitenkin jutella erään opettajan kanssa. Hän kertoi olevansa onnellinen, koska hänellä on neljän vuodenajan lisäksi neljä valoaikaa. Kaamos, kasvava valo, yötön yö ja hiipuva valo. Ja jokainen aika on hyvä. Nyt on heräämisen juhla, mutta ensi marraskuussa hän on yhtä onnellinen kaamoksen alusta. Voin uskoa miestä, mutta en jaksanut miettiä kaamosta. Katselin auringon kajoa iloisilla kasvoilla, tuulessa liehuvissa hiuksissa ja ajattelin, että nyt alkavat oikeat päivät, vaikka eivät vielä hetkeä kummempia olekaan. Joka päivä kuitenkin vartin pidempi ja lähempänä kevättä. Eikä sinne ole enää matkaa puoltakaan vuotta näillä korkeuksilla.

Omaan ilooni sekoittuu tietoisuus taas alkavasta vaelluksesta, paluusta. Hyvä mieli, iloinen mieli, virkeä, mutta samalla kumman häpeilevä lähdön takia. Kuin pettäisin kyläläiset mennessäni. Eihän se niin ole, mutta silti intooni ja haluuni lähteä taas vaeltamaan ja kohtaamaan uusia seutuja sekoittuu haikea pistos omatunnossa. (Niin hyvin ovat ottaneet vastaan, niin kaunis paikka...) Päätös pikaisesta lähdöstä tuli oikeastaan puun takaa. Liekö valo sen tehnyt, mutta jokin mitta täyttyi ja mieli heräsi toden teolla matkaamaan. Ehkä se syyllisyys tuleekin siitä, että kaikessa Gamvikin rakkaudessaankin sydän sanoo tämän erän tulleen täyteen. Oli miten oli, niin kohti kevättä mennään ja kotia, eikä sinnekään ole matkaa puolta vuotta. (Ja sitten tulevassa voin tulla pöllösen kanssa rauhassa tänne ihmettelemään elämää.)

Päivänlaskua seurasi sumu. Tuntureilla sakea, täällä vain tunnelmainen. Mieli alkaa olla vakava uuden edessä ja siinä, että ehdin saattaa vanhan kunnialla loppuun.
                                      

Pelkoa ja iloa Gamvikissa

Gamvik

Nyt se sitten on tapahtunut. Koko aikana täällä olen pelännyt oikeastaan vain yhtä asiaa, eli tappelevien hevosten jalkoihin jäämistä. Pari päivää sitten tuli koettua sekin riemu, kun päästin pollet pilttuistaan ja huomio herpaantui hetkeksi. Alempiarvoinen polle valitsi takanani väärän väistämisreitin, tuuppasi hätäpäissään minut alleen aitauksen nurkkaan ja alkoi sitten potkukilpailun ahdistajansa kanssa. Pieni hetki kuoleman kauhua. Ympärillä tömähtelevät kaviot, korske ja tantereen tärinä, itse turpa lumessa, sikiöasennossa odottamassa sitä kunnon osumaa, hätäisenä potkimassa maasta vastaan (mikä nyt on kuin koettaisi siirtää puhaltamalla vuoria). Tilanteen lauettua oli kömmittävä tärisevin jaloin, raita kalsareissa puhaltamaan ja vetämään kaksin käsin kessua. Onneksi lähellä oli Roy, joka sai vilpittömän ilon kauhun laajentamista silmistäni ja palautti naurullaan minut arjen tasolle. (Ja on korostettava, ettei Roy väheksynyt järkytystäni. Olinpahan vain hassunkurisen näköinen. "Erämaiden uros" lautasen kokoisilla silmillä ja haamun kalpeana.)

Lopputulos: muutama pikku ruhje ja mustelma, muistutus omasta koosta ja järkytysrajasta, kunnon naurut ja herjat, pieni häpeä pelon määrästä.

Välikahvin jälkeen aloimme pukea säyseintä tammaamme valjaisiin. Avukseni tuli Marina miehensä kanssa. Kumpikaan meistä ei ollut ennen heppaa reen eteen valjastanut, mutta hyvin se meni.  Juuni-tamma ei juuri tumpeloiden koheltamisesta välitä, mitä nyt koettaa hevosen kielellä hieman neuvoa ja se oli parasta terapiaa edellisen shokin jälkeen. Touhuamisen sivussa juttelimme tulevaisuudesta. Pariskunta tarvitsee työtä ja minä haaveilen heistä paikan pyörittäjiä (vaikka en sitä ääneen sanokaan), tai ainakin vieraille ohjelman vetäjiä. Pystyviä ja vahvoja aikuisen alkuja kummatkin. Toivottavasti tulevan suunnitelmat sujuvat kuin valjastus. Hetken mietintä ja sitten olikin jo polle valmiina ja jalasten alla iloinen suhina.

Yksi tähtihetkiäni täällä tuo rekihomman kokeilu. Iloista ja innostunutta touhuilua, paikalle kerääntyviä kyläläisiä, kameroita, hyväksyviä ilmeitä, hepan hyväilyä, toivon pilkettä ja Juuni, tuo päähän potkittujen hevosten kuningatar omassa roolissaan tärkeänä ja ylpeänä, kaiken keskipisteenä. (Ajelulla Juuni jopa ravasi hieman, mitä voidaan pitää jonkin sortin ihmeenä. Rouvan reippaus ei yleensä pääse häikäisemään.)

Olin niin onnellinen.

Heppailun jälkeen siirryimme kahvilaan. Jatkoimme tulevaisuuden suunnitelmilla ja tulevan, varsinaisen tallin piirustusten ihmettelyllä. Mukavaa hälinää, kunnes pihaan ajoi suomen kilvissä oleva vuokra-auto. Epäuskoisena katsoin kahden italiaanon saapumista ja kirosin maailman turistit. Heidän askeleensa kaikuivat: "Unohda huoleton, rästissä olevien pikkutöiden nakertaminen ja puuhastelu, unohda rauha". Edes tietoisuus majatalon vessattomuudesta ei saa aitoa eksotiikkaa haikaavia vieraita pysymään poissa. (Hotellimme ulkopuolella odotti vielä suomalais- espanjalainen pariskunta majoitukseen pääsyä. Onpa ainakin todistettu, että vetovoimaa paikalla on.)

Onnekseni tänne kömpivät turistit ovat omaa, reipasta matkaajarotuaan ja onneksi ovat paikalliset, etenkin Roy, jotka auttavat vieraiden viihdyttämisessä. Roy tarjosi kylppärinsä käyttöömme ja asiakkaat olivat tyytyväisiä muoviämpäreihin, jotka saivat pissapytyiksi huoneisiinsa. Itse vieraat, Italialaiset ensihoitolääkäri ja urheiluterapeutti, sekä kiinalaista lääketiedettä opiskeleva hippipari paljastuivat tutustumisen arvoisiksi ihmisiksi. Vaikka en olekaan lähtenyt reissuun etsimään ystäviä, niin mukava on löytää uutta ja iloita ihmisten mukana. Ja joka kerta tunnen myhäilevää tyytyväisyyttä, kun onnistumme luomaan kotoisen ja välittömän ilmapiirin ja kohtaamaan jotain ainutkertaista, huoletonta ja ajatonta täällä maailman arktisella laidalla. (Ja kas, kun väki lähtee, niin huojennukseni alla kuumottaa pieni haikeus.)

Haikeutta oli ilmassa eilenkin. Tosin oman lähtöni tiedostamisessa. Vieraamme pääsivät kirkkoon tutustumaan ja neito, sekä Roy soittivat uruilla ja pianolla. Juuri ennen lähtöä Roy piti meille pienen pianokonsertin. Hänen sormensa tanssivat pehmeinä koskettimilla ja kirkon akustiikka lisäsi tunteen kumua. Minä istuin kyykyssä nurkassa, kyyhkyläiset kuhersivat penkillä, meidät sisään päästänyt vanhempi mies sammutteli valoja. Katsoin seinällä riippuvia paperienkeleitä, kun se iski. Koti-ikävä ja rakkaan kaipuu ja samalla suru lähteä täältä pois. Tämä piskuinen kylänen, nämä piskuiset suuret sielut, tämä hyytävä maa ja sen kauneus, hiljaisuus, elämä ja huoli siitä, pieni pelko kylän tulevan tunnelman puolesta. Ja rintaa repivä tarve päästä kotiin, nähdä vanhoja ystäviä, tuntea pöllönen lähellä, hypistellä hellästi hänen sormiaan ja asettua perheeksi. Perkeles!

Yöllä menimme vielä luonnonpuistoon kuvaamaan taivaan tulia ja tihrustamaan kaukoputkella Andromedaa, Marssia ja Jupiteria. Väsytti ja olin vaisu. Roy poti flunssaa, mutta jaksoi häärätä tunnelmaa. Vieraat hehkuivat viimasta huolimatta. Kaukana näkyi kalastusaluksen valot, taivaan rajassa lentokone, tien päässä majakka.

En minä täältä koskaan lähde, vaan otan kaiken mukaani.

Uusivuosi ja uuden vanhat kujeet

Gamvik

Loppuvuoden stressi paukahti lopulta ylitse. Päässä vain sumeni ja höyryt purkautuivat kiukkuna ja epäluuloisuutena pomoa kohtaan. Hyvä näinkin, vaikka toisinkin asia olisi voinut hoitua. Joka tapauksessa luulen jälleen jokaisen oppineen jotain. Ainakin itse opin sen, että on parempi sanoa liian aikaisin kuin liian myöhään olevansa väsynyt ja hajoamassa tuhanteen suuntaan. Ajoissa sanottu saattaa olla oikeanpaa suomea. Nyt tarvittiin enemmän työtä (vaikka ei paljoa), jotta yhteisymmärrys ja tasapaino jälleen vallitsevat.

Kesken työkriisin Mirjamin loma loppui ja kävimme viemässä hänet takaisin Ivaloon ja lentokentälle. Jälleen muistorikas ja luontoa pursuava matka (Pikkuruokkeja, hylkeitä, hirviä, sumuja...), mutta toisin kuin ennen joulua, niin nyt rintaa rutisti ja olo oli melko kaihoisa. Kuka sitä haluaa jättää pöllöselleen hyvästejä ja lohduttautua ajatuksella, että johan sitä parin kuukauden päästä taas nähdään.? Ei kukaan, en ainakaan minä. Näin kuitenkin oli tehtävä.

Mutta äärettömän kiitollinen olen noista reilusta kahdesta viikosta, jonka yhdessä seikkailimme täällä pohjoisen perällä.

Takaisin ajoimme sitten kilpaa ajan kanssa. Perässämme ajoi pomo kahden japanilaisen turistin kanssa ja minulla oli jonkin verran tehtävää ennen kuin mökki ja minä itse olimme vieraskunnossa. Onneksi Satu jarrutteli ja hidasteli. Kaksi luonnonystävää ei etene rikkaan maiseman keskellä hirveätä kyytiä. Ei etene, vaikka huomioimme vain kaikkein parhaat palat. Ilman kiirettä reissuun olisi hurahtanut helposti kymmenkertainen aika. (Ja tunnustan hermojen soineen jälleen, kun vain puoliksikaan mietin kaikkea kameran linssin ohi suhahtanutta. Vaan sellaista tämä välillä on.)

Japanilaiset olivat puolitoista yötä. Tulivat revontulia katsomaan ja niitä myös saivat. Saivat myös ketun, hevoset, majakan ja Sjöllefjordilaisen kodin, jossa vierailimme hakemassa kalaa. Olivat onnellisia. Me saimme Satun kanssa puhuttua asiat selviksi ja taloon taas vanhan kunnon tunnelman, sekä japanin mieheltä hyviä vinkkejä ja näkökulmia aasialaisia vieraita silmällä pitäen. (On joku Sonyn viihdepuolen johtoryhmän asiantuntija.)

Vieraiden lähdettyä nukuin kuusitoista tuntia. (Heräsin vain hetkeksi ruokkiakseni hevoset.) Unosten jälkeen oli outo olo olla pirteä ja huoleton ensi kertaa viikkoihin. Keikuin hetken valveilla, pyykkäsin ja ruokin konit ja painuin uudelleen petiin.

Tänään olikin sitten normaali päivä. Puuhastelua, pikkuisen merimetsojen kuvaamista ja paikkojen laittoa, uuden hevostytön odottelua. Heppatyttö, nelikymppinen biologian tohtori saapuikin illan suussa. Toi pakettiautollisen kirjoja ja orginellin itsensä, mutta valitettavasti myös hevostyttöjen kirouksen. Kun esittelin taloa ja pääsimme kellariin, sain huomata viemärin prakanneen jälleen. Kikkareet kelluivat iloisina vastaan tulevan saunan kohdalla. (Vajaa viikko sitten tarkastin röörin ja sen repeämät ja kaikki oli kunnossa.) Jos tilanne nyt onkin paskainen, niin se ilo minulla on, että tulen muistamaan uuden hevostyttömme ilmeen lopun ikääni. Viilipytyilläkin on murtumakohtansa.

Tätä taloa vainoaa Murphyn laki, mutta voin silti olla osaani tyytyväinen. Ystävämme, mister letkuksi nimetty kovan onnen lapsi saa kaiken epäonneni näkymään siedettävässä valossa. Aiemmassa blogissani sanoin hänen jonottaneen selkäleikkaukseen, mutta munuaiskivistä olikin kyse. Niin tai näin, niin Norjan terveydenhuolto ei kalpene Suomalaisen rinnalla. Ei riitä, että hänet lähetettiin kylkipussukoineen kertaalleen kotiin, se tehtiin myös toistamiseen. (Silloin siivooja ehti tunteja ennen lääkäreitä ilmoittamaan miehelle operaation peruuntumisesta. Tiesi kokemuksesta, ettei tätä leikattaisi toisellakaan kerralla.) Kolmas kerta toden sanoi: Äijä avattiin oikein isoon tyyliin ja revittiin luita ja kaiken näköistä näköestettä siinä tohistessa, kunnes lääkärisetä kurkisti sisään ja huomasi kollegan tehneen virhediaknoosin kymmenistä kokeista ja lennoista huolimatta. Siellä mitään kiviä ollut. Vika onkin jossain muualla. Nyt ystävällämme on ruhossaan yhden sijasta kolme sontapussukkaa ja sen päälle tietenkin tipat ja ties mitkä värkit eikä tietoakaan kotiinpääsystä, saati tervehtymisestä. Särkyjen lisäksi taitaa hoitajilla olla toinenkin syy pitää ukko tokkuraisena. Mister letkun tempperamentti on vähintää yhtä kiivas kuin omani ja seutukunnan kuulu. -Helvete!!

Kaiken keskellä meitä kumpaakin lohduttaa kuitenkin luonto ja piskuinen Gamvikin kylänen. Minulla akkunasta, hänellä muistoissa. Se on paljon se.