Kaatuvat haaveet

Gamvik

Suuri arktinen vaellus tyssähti heti alkuunsa. Keli oli oikeastaan mitä mainioin. Kylmä kyllä ja toisena päivänä pientä tuiskun poikasta, mutta kaikkinensa mitä parhain vaelluskeli. Silti päätin keskeyttää kolmen päivän jälkeen. Syynä ylängön jäinen ja joiltakin osin riiittämätön lumipeite. Enhän minä idiootti muistanut, ettei täkäläisellä ylängöllä pääse oikein minnekään perinteisillä metsäsuksilla. Olisin tarvinnut kunnon metallikanteilla varustetut ja liisterissä uitetut etenimet. Haraldilta lainatut nousukarvat auttoivat hieman, mutta silti eteneminen oli luistelua, työlästä ja ennenkaikkea aivan liian hidasta ruokavarantoihin nähden. Laskin ruokien riittävän juuri ja juuri hyvällä kelillä suomen puolelle. Mitään myrsky-, tai muuten pahan kelin varoja ei olisi ollut. Ennen kaikkea päätökseen vaikutti kulun tuskaisuus. Jos reissu on hyvällä säällä puhdasta suorittamista, niin onko se arvoisensa luontokokemus? En kuulu siihen ihmisryhmään, joka saa nautintoa vitutuskäyrän venyttämisestä ja voitetuista kilometreistä. Yksin kylmyys ja arvaamattomat kelit olisivat olleet riittävä vastus, joten yhdistelmä kylmä ja sutivat sukset, sekä ajoittainen ahkion kiskominen paljaassa kivikossa ylittivät kynnyksen. Lopetin Hopseidetin suppilossa, josta Royn oli vielä helppo tulla hakemaan minut pois. (Hopseidet on kapea kannas, joka yhdistää tämän niemimaan mantereeseen ja josta reittini takaisin ylös tuntureille olisi hetken matkaa kulkenut valtatietä myöten. Tuon suppilon jälkeenn olisin siirtynyt lopullisesti erämaan kätköihin.)

Nyt tietenkin nolottaa ja harmittaa. Moni muu olisi vielä jatkanut. Minä lopetin vähän kuin varmuuden vuoksi ennen ihmeempiä. Suuret suunnitelmat, suuri ajatus. Nyt kuin haihattelua. Olisihan tuo ollut mukava kulkea, kokea, nähdä, kuvata ja tietää kaiken päälle tehneensä jotain poikkeuksellista. Olisi ollut mukava tutustua arktiseen maailmaan sisältäpäin ja tunnustan, että olisi ollut hyvin mukavaa paistatella sankarin paidassa. Nyt sen sijaan kuuntelen lauseita: "Olisin minä sen voinut jo ennalta sanoa...", "Heh, heh, taisi olla kylmä siellä ylhäällä..." Muutaman päivän ottaa ylpeyden päälle ja turhamaisuutta kaihertaa.

Toisaalta: Näin minä nytkin karua maata, opin siitä ja sen, minkä puhallustauoilla ehdin katsoa, totesin jäätävän kauniiksi. Ehdin myös nukkua lumikuopassa (Siten mukava paikka, että tuhisin kuin murmeli 12 tuntia tuiskun vuoraamassa pesässäni.), tutustua sopuleiden talviaikaan ja hämmästellä ketun elämää jäälakeuksien keskellä. Koin auringon ja kuun, kuulin toisena yönä maanalaisten orkesterin soittoa. (Se oli aika hämmentävää. Heräsin vaskipuhaltimien selkeään melodiaan. Tiedä sitten missä tuuli leikki, mutta niin oli oikeasti soitetun kuuloista, että hetken uskoin menninkäisiin.)

Suuri seikkailu kutistui kolmen päivän piipahdukseksi. Nyt odottelen heinäkuorman saapumista ja kyytiä Inariin. Nielen karvasta realismia.