Nyt se sitten on tapahtunut. Koko aikana täällä olen pelännyt oikeastaan vain yhtä asiaa, eli tappelevien hevosten jalkoihin jäämistä. Pari päivää sitten tuli koettua sekin riemu, kun päästin pollet pilttuistaan ja huomio herpaantui hetkeksi. Alempiarvoinen polle valitsi takanani väärän väistämisreitin, tuuppasi hätäpäissään minut alleen aitauksen nurkkaan ja alkoi sitten potkukilpailun ahdistajansa kanssa. Pieni hetki kuoleman kauhua. Ympärillä tömähtelevät kaviot, korske ja tantereen tärinä, itse turpa lumessa, sikiöasennossa odottamassa sitä kunnon osumaa, hätäisenä potkimassa maasta vastaan (mikä nyt on kuin koettaisi siirtää puhaltamalla vuoria). Tilanteen lauettua oli kömmittävä tärisevin jaloin, raita kalsareissa puhaltamaan ja vetämään kaksin käsin kessua. Onneksi lähellä oli Roy, joka sai vilpittömän ilon kauhun laajentamista silmistäni ja palautti naurullaan minut arjen tasolle. (Ja on korostettava, ettei Roy väheksynyt järkytystäni. Olinpahan vain hassunkurisen näköinen. "Erämaiden uros" lautasen kokoisilla silmillä ja haamun kalpeana.)
Lopputulos: muutama pikku ruhje ja mustelma, muistutus omasta koosta ja järkytysrajasta, kunnon naurut ja herjat, pieni häpeä pelon määrästä.
Välikahvin jälkeen aloimme pukea säyseintä tammaamme valjaisiin. Avukseni tuli Marina miehensä kanssa. Kumpikaan meistä ei ollut ennen heppaa reen eteen valjastanut, mutta hyvin se meni. Juuni-tamma ei juuri tumpeloiden koheltamisesta välitä, mitä nyt koettaa hevosen kielellä hieman neuvoa ja se oli parasta terapiaa edellisen shokin jälkeen. Touhuamisen sivussa juttelimme tulevaisuudesta. Pariskunta tarvitsee työtä ja minä haaveilen heistä paikan pyörittäjiä (vaikka en sitä ääneen sanokaan), tai ainakin vieraille ohjelman vetäjiä. Pystyviä ja vahvoja aikuisen alkuja kummatkin. Toivottavasti tulevan suunnitelmat sujuvat kuin valjastus. Hetken mietintä ja sitten olikin jo polle valmiina ja jalasten alla iloinen suhina.
Yksi tähtihetkiäni täällä tuo rekihomman kokeilu. Iloista ja innostunutta touhuilua, paikalle kerääntyviä kyläläisiä, kameroita, hyväksyviä ilmeitä, hepan hyväilyä, toivon pilkettä ja Juuni, tuo päähän potkittujen hevosten kuningatar omassa roolissaan tärkeänä ja ylpeänä, kaiken keskipisteenä. (Ajelulla Juuni jopa ravasi hieman, mitä voidaan pitää jonkin sortin ihmeenä. Rouvan reippaus ei yleensä pääse häikäisemään.)
Olin niin onnellinen.
Heppailun jälkeen siirryimme kahvilaan. Jatkoimme tulevaisuuden suunnitelmilla ja tulevan, varsinaisen tallin piirustusten ihmettelyllä. Mukavaa hälinää, kunnes pihaan ajoi suomen kilvissä oleva vuokra-auto. Epäuskoisena katsoin kahden italiaanon saapumista ja kirosin maailman turistit. Heidän askeleensa kaikuivat: "Unohda huoleton, rästissä olevien pikkutöiden nakertaminen ja puuhastelu, unohda rauha". Edes tietoisuus majatalon vessattomuudesta ei saa aitoa eksotiikkaa haikaavia vieraita pysymään poissa. (Hotellimme ulkopuolella odotti vielä suomalais- espanjalainen pariskunta majoitukseen pääsyä. Onpa ainakin todistettu, että vetovoimaa paikalla on.)
Onnekseni tänne kömpivät turistit ovat omaa, reipasta matkaajarotuaan ja onneksi ovat paikalliset, etenkin Roy, jotka auttavat vieraiden viihdyttämisessä. Roy tarjosi kylppärinsä käyttöömme ja asiakkaat olivat tyytyväisiä muoviämpäreihin, jotka saivat pissapytyiksi huoneisiinsa. Itse vieraat, Italialaiset ensihoitolääkäri ja urheiluterapeutti, sekä kiinalaista lääketiedettä opiskeleva hippipari paljastuivat tutustumisen arvoisiksi ihmisiksi. Vaikka en olekaan lähtenyt reissuun etsimään ystäviä, niin mukava on löytää uutta ja iloita ihmisten mukana. Ja joka kerta tunnen myhäilevää tyytyväisyyttä, kun onnistumme luomaan kotoisen ja välittömän ilmapiirin ja kohtaamaan jotain ainutkertaista, huoletonta ja ajatonta täällä maailman arktisella laidalla. (Ja kas, kun väki lähtee, niin huojennukseni alla kuumottaa pieni haikeus.)
Haikeutta oli ilmassa eilenkin. Tosin oman lähtöni tiedostamisessa. Vieraamme pääsivät kirkkoon tutustumaan ja neito, sekä Roy soittivat uruilla ja pianolla. Juuri ennen lähtöä Roy piti meille pienen pianokonsertin. Hänen sormensa tanssivat pehmeinä koskettimilla ja kirkon akustiikka lisäsi tunteen kumua. Minä istuin kyykyssä nurkassa, kyyhkyläiset kuhersivat penkillä, meidät sisään päästänyt vanhempi mies sammutteli valoja. Katsoin seinällä riippuvia paperienkeleitä, kun se iski. Koti-ikävä ja rakkaan kaipuu ja samalla suru lähteä täältä pois. Tämä piskuinen kylänen, nämä piskuiset suuret sielut, tämä hyytävä maa ja sen kauneus, hiljaisuus, elämä ja huoli siitä, pieni pelko kylän tulevan tunnelman puolesta. Ja rintaa repivä tarve päästä kotiin, nähdä vanhoja ystäviä, tuntea pöllönen lähellä, hypistellä hellästi hänen sormiaan ja asettua perheeksi. Perkeles!
Yöllä menimme vielä luonnonpuistoon kuvaamaan taivaan tulia ja tihrustamaan kaukoputkella Andromedaa, Marssia ja Jupiteria. Väsytti ja olin vaisu. Roy poti flunssaa, mutta jaksoi häärätä tunnelmaa. Vieraat hehkuivat viimasta huolimatta. Kaukana näkyi kalastusaluksen valot, taivaan rajassa lentokone, tien päässä majakka.
En minä täältä koskaan lähde, vaan otan kaiken mukaani.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista