Uusivuosi ja uuden vanhat kujeet

Gamvik

Loppuvuoden stressi paukahti lopulta ylitse. Päässä vain sumeni ja höyryt purkautuivat kiukkuna ja epäluuloisuutena pomoa kohtaan. Hyvä näinkin, vaikka toisinkin asia olisi voinut hoitua. Joka tapauksessa luulen jälleen jokaisen oppineen jotain. Ainakin itse opin sen, että on parempi sanoa liian aikaisin kuin liian myöhään olevansa väsynyt ja hajoamassa tuhanteen suuntaan. Ajoissa sanottu saattaa olla oikeanpaa suomea. Nyt tarvittiin enemmän työtä (vaikka ei paljoa), jotta yhteisymmärrys ja tasapaino jälleen vallitsevat.

Kesken työkriisin Mirjamin loma loppui ja kävimme viemässä hänet takaisin Ivaloon ja lentokentälle. Jälleen muistorikas ja luontoa pursuava matka (Pikkuruokkeja, hylkeitä, hirviä, sumuja...), mutta toisin kuin ennen joulua, niin nyt rintaa rutisti ja olo oli melko kaihoisa. Kuka sitä haluaa jättää pöllöselleen hyvästejä ja lohduttautua ajatuksella, että johan sitä parin kuukauden päästä taas nähdään.? Ei kukaan, en ainakaan minä. Näin kuitenkin oli tehtävä.

Mutta äärettömän kiitollinen olen noista reilusta kahdesta viikosta, jonka yhdessä seikkailimme täällä pohjoisen perällä.

Takaisin ajoimme sitten kilpaa ajan kanssa. Perässämme ajoi pomo kahden japanilaisen turistin kanssa ja minulla oli jonkin verran tehtävää ennen kuin mökki ja minä itse olimme vieraskunnossa. Onneksi Satu jarrutteli ja hidasteli. Kaksi luonnonystävää ei etene rikkaan maiseman keskellä hirveätä kyytiä. Ei etene, vaikka huomioimme vain kaikkein parhaat palat. Ilman kiirettä reissuun olisi hurahtanut helposti kymmenkertainen aika. (Ja tunnustan hermojen soineen jälleen, kun vain puoliksikaan mietin kaikkea kameran linssin ohi suhahtanutta. Vaan sellaista tämä välillä on.)

Japanilaiset olivat puolitoista yötä. Tulivat revontulia katsomaan ja niitä myös saivat. Saivat myös ketun, hevoset, majakan ja Sjöllefjordilaisen kodin, jossa vierailimme hakemassa kalaa. Olivat onnellisia. Me saimme Satun kanssa puhuttua asiat selviksi ja taloon taas vanhan kunnon tunnelman, sekä japanin mieheltä hyviä vinkkejä ja näkökulmia aasialaisia vieraita silmällä pitäen. (On joku Sonyn viihdepuolen johtoryhmän asiantuntija.)

Vieraiden lähdettyä nukuin kuusitoista tuntia. (Heräsin vain hetkeksi ruokkiakseni hevoset.) Unosten jälkeen oli outo olo olla pirteä ja huoleton ensi kertaa viikkoihin. Keikuin hetken valveilla, pyykkäsin ja ruokin konit ja painuin uudelleen petiin.

Tänään olikin sitten normaali päivä. Puuhastelua, pikkuisen merimetsojen kuvaamista ja paikkojen laittoa, uuden hevostytön odottelua. Heppatyttö, nelikymppinen biologian tohtori saapuikin illan suussa. Toi pakettiautollisen kirjoja ja orginellin itsensä, mutta valitettavasti myös hevostyttöjen kirouksen. Kun esittelin taloa ja pääsimme kellariin, sain huomata viemärin prakanneen jälleen. Kikkareet kelluivat iloisina vastaan tulevan saunan kohdalla. (Vajaa viikko sitten tarkastin röörin ja sen repeämät ja kaikki oli kunnossa.) Jos tilanne nyt onkin paskainen, niin se ilo minulla on, että tulen muistamaan uuden hevostyttömme ilmeen lopun ikääni. Viilipytyilläkin on murtumakohtansa.

Tätä taloa vainoaa Murphyn laki, mutta voin silti olla osaani tyytyväinen. Ystävämme, mister letkuksi nimetty kovan onnen lapsi saa kaiken epäonneni näkymään siedettävässä valossa. Aiemmassa blogissani sanoin hänen jonottaneen selkäleikkaukseen, mutta munuaiskivistä olikin kyse. Niin tai näin, niin Norjan terveydenhuolto ei kalpene Suomalaisen rinnalla. Ei riitä, että hänet lähetettiin kylkipussukoineen kertaalleen kotiin, se tehtiin myös toistamiseen. (Silloin siivooja ehti tunteja ennen lääkäreitä ilmoittamaan miehelle operaation peruuntumisesta. Tiesi kokemuksesta, ettei tätä leikattaisi toisellakaan kerralla.) Kolmas kerta toden sanoi: Äijä avattiin oikein isoon tyyliin ja revittiin luita ja kaiken näköistä näköestettä siinä tohistessa, kunnes lääkärisetä kurkisti sisään ja huomasi kollegan tehneen virhediaknoosin kymmenistä kokeista ja lennoista huolimatta. Siellä mitään kiviä ollut. Vika onkin jossain muualla. Nyt ystävällämme on ruhossaan yhden sijasta kolme sontapussukkaa ja sen päälle tietenkin tipat ja ties mitkä värkit eikä tietoakaan kotiinpääsystä, saati tervehtymisestä. Särkyjen lisäksi taitaa hoitajilla olla toinenkin syy pitää ukko tokkuraisena. Mister letkun tempperamentti on vähintää yhtä kiivas kuin omani ja seutukunnan kuulu. -Helvete!!

Kaiken keskellä meitä kumpaakin lohduttaa kuitenkin luonto ja piskuinen Gamvikin kylänen. Minulla akkunasta, hänellä muistoissa. Se on paljon se.