Viimeinen ilta täällä perimmäisessä pohjan perukassa. Huomenna, aamun noustua ja nousevan tuulen laannuttua lähden hiihtämään kohti Inaria. (Toivon että lähden, toivon että tuuli pysyy, kuten ovat ennusteissa luvanneet. Myrskyyn en viitsi lähteä puskemaan ja muutenkin ajattelen, että ensimminen päivä erämaassa on parasta ottaa rauhallisesti. Siten mieli ehtii asettua oikealle asetukselle.) Olen onnellinen uudesta ajasta ja uudesta huolettomuudesta. Pakko sanoa, ettei tätä työpaikkaa jää ikävä. (Heposia ja kylää jään kyllä kaipaamaan.)
On myös pakko tunnustaa ilon alla mahassa pyörivä melkoinen levottomuus.
Edessä vajaa kolmesataa kilometriä erämaata ja siitä ensimmäinen satakilometriä arktista ylämaata. Suomen pakkaset eivät jännitä. Niihin olen tottunut ja kotomaassa on sentään lunta, johon kaivautua kylmää pakoon. (Ja aika nopeasti rajan jälkeen myös tervasta poltettavaksi.) Sen sijaan arktisella alueella vaellan nyt ensimmäistä kertaa kunnolla yksin ja lumitilanne tällä niemimaalla on poikkeuksellisen surkea. Hieman jännittää kuinka hyvin pystyn suojautumaan myrskyn iskiessä. Ja ylipäätään hieman jännittää kuinka mukavaa, tai epämukavaa matkasta tulee. Uskon kyllä, että mukavaa, vaikka toki kesää vasten lähtiessä olo olisi kokolailla huolettomampi.
Suunnistaminen tasaisella, lähes maamerkittömällä ylängöllä on toinen kysymys. Siksi seuraan merkattua kelkkareittiä. Uran pitäisi olla simppeli ja gps:n tuella turvallinen. (Gps siksi, että voin tarvittaessa tilata pelastuskopterin tarkkaan paikkaan. Muuten turvaudun perinteiseen karttaan ja kompassiin. Alueen tasaisuuden takia kännykkä toimii oikeastaan koko reitillä.)
Toinen levottomuuden aihe on ylipäätään uuden ajan alkaminen. Taas tienpäälle, kohti uutta ja tuntematonta. Olen innokas ja minua laiskottaa yhtä aikaa. Ehdin jo juurtua tänne, tottua ennalta-arvattavaan arvaamattomuuteen. Tämä levottomuus on sitä uuteen hyppäämisen repivyyttä, joka tuntuu aina vanhan ajan lopussa. Se on ohi ensimmäisten kilometrien jälkeen.
Kolmas syy on saamani apu. Paikalliset, varsinkin Roy ja Harald, ovat varustaneet hölmön suomalaisen. Perusretkeilyyn minulla on kaikki, paitsi ahkio, jonka Harald lainasi, mutta arktiseen en ollut varustautunut ja rahatkin loppuivat kesken. Tai eivät loppuneet, mutta en päässyt vaihtamaan euroja kruunuiksi, koska niemimaan pankki on säästösyistä ajanut valuutan vaihdon alas huhtikuuhun asti. Saatana senkin! Olisi ollut tyylikkäämpää maksaa itse viimeiset ostokset kuin turvautua Royn karttoihin ja leipään. (Tosin mitäs minä, kun kuitenkin on rahaa ja suomessa saan taas vaihdettua ja lähetettyä takaisin. Seuraajallani on hankalampaa, sillä talon kruunukassa on tyhjä ja lähin vaihtopiste parin sadan kilometrin ja kahden myrskyalttiin ylängön takana. Toisekseen sain suurimman osan ruuasta postissa tänne.) Paikallisilta olen raha ja kartta-avun lisäksi saanut lainaksi kasvomaskit, suksiin nousutassut, gepsin, lapion ym. tilpehöörää, joita ilman ylängölle ei vain voi lähteä. Massussa tuntuu oudolle, koska kiitollisuuden velka unelmani mahdollistajia kohtaan on lähes hävettävän suuri. (Lainaa vain, mutta silti ja juuri siksi. Jo tämän helkatin majatalon eteen paikalliset ovat antaneet enemmän kuin tarpeeksi.)
Pidin eilen pienimuotoiset läksiäiset. Lampaan paistia, sieniä ja herukkamehua (jonka alkoholittomuudesta Harald jaksoi muistuttaa.) Oli mukavaa ja lämminhenkistä, paljon kauniita sanoja ja hirtehistä huumoria. Ulkona puhkui myrskynpoikanen kuin muistutuksena siitä, miksi täällä naapuri ja ystävyys merkitsevät niin paljon.
Jännitys tulevasta, haikeus jäävästä ja ilo vapaudesta. Siinä tunteet tälle illalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti