Tänään näin auringon ensimmäistä kertaa reiluun kahteen kuukauteen. Toissapäivänä se olisi ollut jo mahdollista korkeammilta paikoilta, mutta silloin nukuin onneni ohi. Eilen oli pilvistä. Tänään sen näin ja valo tunkeutui syvälle huokosiin. Kummallinen ilo vanhasta ja tutusta möllykästä. Kevät tulee, päivä pitenee, elämä voittaa. Ei kaamos ole synkkä, mutta se on hiljainen, kuin pysähdyksissä. Nyt kaikki palaa taas liikkeeseen, kohti heräämistä. Hetken pirteyden piikki.
Kylän koulussa ensimmäinen aurinkopäivä on perinteisesti puolijuhla. Yleensä oppilaat ja opettajat lähtevät laskemaan mäkeä ja kirmaamaan kinoksiin, mutta nyt, tuulten putsattua tienoon vähistäkin lumista, tyytyivät vain kapuamaan bunkkerikukkulalle pällistelemään juuri ja juuri tuntureiden päällä loistavaa mollukkaa. Menimme Royn kanssa hetkeksi heidän seuraansa. Olimme olleet ensin majakalla kuvaamassa aurinkoa norjalaiselle sanomalehdelle ja nähtyämme koululaiset kukkulalla poikkesimme sinne. (Roy kirjoitti VG:hen artikkelin kaamoksen lopusta ja pyysi minua kuvaamaan juttun otokset. On itse hyvä kuvaaja, mutta minulla on parempi kamera.) Opettajat olivat omassa ryhmässään hieman alempana. Muksut ja Roy huipulla, luolaston suuaukon päällä telmimässä ja laskemassa leikkiä, tunnistamassa ystäväni puhelinsovelluksen avulla taivasta halkovia lentokoneita. Minä hyppelehdin ja kuvasin vähän kaikkialla. Ehdin kuitenkin jutella erään opettajan kanssa. Hän kertoi olevansa onnellinen, koska hänellä on neljän vuodenajan lisäksi neljä valoaikaa. Kaamos, kasvava valo, yötön yö ja hiipuva valo. Ja jokainen aika on hyvä. Nyt on heräämisen juhla, mutta ensi marraskuussa hän on yhtä onnellinen kaamoksen alusta. Voin uskoa miestä, mutta en jaksanut miettiä kaamosta. Katselin auringon kajoa iloisilla kasvoilla, tuulessa liehuvissa hiuksissa ja ajattelin, että nyt alkavat oikeat päivät, vaikka eivät vielä hetkeä kummempia olekaan. Joka päivä kuitenkin vartin pidempi ja lähempänä kevättä. Eikä sinne ole enää matkaa puoltakaan vuotta näillä korkeuksilla.
Omaan ilooni sekoittuu tietoisuus taas alkavasta vaelluksesta, paluusta. Hyvä mieli, iloinen mieli, virkeä, mutta samalla kumman häpeilevä lähdön takia. Kuin pettäisin kyläläiset mennessäni. Eihän se niin ole, mutta silti intooni ja haluuni lähteä taas vaeltamaan ja kohtaamaan uusia seutuja sekoittuu haikea pistos omatunnossa. (Niin hyvin ovat ottaneet vastaan, niin kaunis paikka...) Päätös pikaisesta lähdöstä tuli oikeastaan puun takaa. Liekö valo sen tehnyt, mutta jokin mitta täyttyi ja mieli heräsi toden teolla matkaamaan. Ehkä se syyllisyys tuleekin siitä, että kaikessa Gamvikin rakkaudessaankin sydän sanoo tämän erän tulleen täyteen. Oli miten oli, niin kohti kevättä mennään ja kotia, eikä sinnekään ole matkaa puolta vuotta. (Ja sitten tulevassa voin tulla pöllösen kanssa rauhassa tänne ihmettelemään elämää.)
Päivänlaskua seurasi sumu. Tuntureilla sakea, täällä vain tunnelmainen. Mieli alkaa olla vakava uuden edessä ja siinä, että ehdin saattaa vanhan kunnialla loppuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti