Nordpolen neste

Sjöllefjord, Gamvik

Tämä aamu on rauhallinen. Tuuli on harvinaisen hiljainen, pilvet korkealla, kylä uinuu sunnuntaiaamua, minä istun ensimmäistä kertaa lähes kolmeen viikkoon pitkää aamiaista. Mikäpä istuessa, kun vasta avukseni tullut hevostyttö kantaa vesiä koneille, hikoilee vuorostaan ja on kerrankin hiljaa. (Ihan reipas ja mukava likka, vaan kova höpöttämään. Aika ajoin turhan kova tällaisen puolierakon korville.) Nautin nyt. Kohta on minunkin noustava ja jatkettava tallin väkertämistä. Jokainen hyvän sään hetki on täällä kultaa kalliimpi. Taivaan jumalat heittävät kelejä mielipuolen logiikalla ja kun täällä on huono keli, niin se sitten on sitä. (Varsinaista myrskyä en ole vielä kokenut, mutta se paikallisten mielestä hento puhallus, joka hieman ajoi suven jämiä pois ja toi pikkuisen lunta (maantie ulos katkaistiin yöksi turvallisuussyistä), olisi kotopuolessa saanut oikean myrskyn nimen.) Otan kuitenkin tämän hetken pienelle muistelolle.

Ja tähän asti on tapahtunut:

Tulin lokakuun lopulla Inarista tänne maailman laidalle. Matkalla haimme Tanasta piereskelevän heposen mukaan, korjasimme hajoilevaa traileria ja rytkytimme rapateitä tuntureiden yli ensin sjöllefjordiin. (tarkoitus oli tulla suoraan tänne Gamvikiin, mutta...)

Sjöllefjordissa ajauduimme keskelle lestadiolaisten ja muiden hevosvanhempien sotaa, törmäsimme kärttyisään pappiin, joka kyllä kuulee, mutta ei ymmärrä (omien sanojensa mukaan näin), suunnittelimme, sohlasimme ja juonimme sotivien osapuolten välissä, kannoimme pappilasta tavaroita tänne uuteen majataloon (Sadun omia) ja karistimme lopulta kylän pölyt neljän hevosen kanssa. (Kaksi piti olla, mutta hevosväen hölmöilyn takia toimme kaikki tänne (Mikä ei tämäkään kaikkein oivallisin tilanne ole ollut.)) Mieleenpainuvinta Sjöllefjordissa oli kuitenkin öinen kävely koiran kanssa. Kuljimme tunturiin, kauas asutuksesta, sumuhattaroiden ja kuunkehrän keskelle. Siellä sushukkaseni puri ensin kissaa päähän (En ehtinyt edes huomata ennen kuin kissa oli hampaiden välissä. Sain katin ressun kiskottua hukan suusta, mutta kuoli se perhana kumminkin.) Ja heti perään, ei missään, klonksutteli sarkanuttuinen ukon retale kainalosauvoilla kiven takaa ja katosi murahdellen pimeyteen. Tuli ei mistään ja sinne myös meni. Hetken epäilin syöneeni vahingossa taikatatteja, mutta kun koiruuskin oli yhtä hämillään, niin uskoin silmiäni.

Sjöllefjordin happaman kitkerän ja sotaisan ilmapiirin jälkeen Gamvikin pikkukylä osoittautui hengeltään paratiisiksi. Uinuva, pikkuhiljaa kuoleva kylä vihoviimeisessä pohjoisen perukassa (maailman lopun paikka, kuten paikalliset kotitanhuaansa kutsuvat) ja kaikki uusi elämä on enemmän kuin tervetullutta. Niin viranomaiset kuin kyläläisetkin ottivat meidät ja varsin hevoset avosylin vastaan (toki kyräilijöitäkin reiluun sataan ihmiseen riittää.) Apua luvattiin ja sitä olen myös saanut. (Se onkin ollut tarpeen. Tullessa minulla oli pussi nauloja, saha ja vasara matkassa, ei juuri muuta.) Byrokraatit oikovat mutkia ja muutama paikallinen uhraa lähes terveytensä kaiken tarvittavan haalimiseen ja minun auttamiseen. (tosin tuhottomasti on kulunut aikaa puhtaaseen paskan jaaritteluun tarpeiden hankinnassa ja unelmien kuulemisessa. Puutavaraa ei tahdo mistään löytyä, tai se on koomapotilaiden, tai muuten vain mahdottomuuksien takana. (minulle luvattiin puuta, mutta kun kyllästyin odottamaan ja vaadin tapahtumia, sain kuulla, että yksi omistaja makaa koomassa sairaalassa ja toinen ei aivoverenvuodon takia pysty puhumaan, eikä oikein ymmärräkään mitään. Rakenna siinä sitten ja samalla talvi ja myrskykausi lähenee.))

Aika täällä on kulunut em. tarvehankintahässäkässä, turhauttavassa jorinassa, lukuisten katteettomien lupausten ja odotusten keskellä. Pikkuhiljaa hankkeet ovat kuitenkin edenneet. Hevoset ovat ja nyt saapui suomesta likka niitä hoitamaan ja, jahka käyntiin pääsee, niin myös tarjoamaan niillä palveluita turisteille ja paikallisille, sekä kouluttamaan myös minua. Rakentaminen on pääässyt hyvään vauhtiin ja tallin osalta onkin jo voiton puolella (sisälle siirryn vasta sitten.) Ensimmäiset turistit ovat käyneet (italialainen nuoripari ja Hollantilainen perhe) ja tykänneet, vaikka suihkun kanssa on ollut ongelmia ja kotoinen sisustus on askeettinen ja haalittu tyhjästä läjään. (Vessa on yksi murhe. Ensin sinne ei tullut vettä, sitten sitä tuli liikaa, kunnes pönttö ja lavuaari saatiin kuntoon, mutta suihkuun tuli, jos tuli vaihtelevan lämpöistä vetrtä. (poileri on sen verran hieno peli, että olen jo kerran siihen kärähtänyt kiinni. Sähvö lyö läpi sisäkuoreen. Onneksi turvarele toimi.) Nyt suihku on toisarvoinen asia, koska selvisi viemärin olevan hajalla talon ulkopuolella, ja kaiken kiinteän tulvivan kellariin. (asia selvisi heppatytön ensipäivänä. Likalla kirjaimellisesti paskainen lähtö maailmanlopun majatalon (tämä on virallinen nimi) palveluksessa.) Viemäriä tulevat kunnostamaan alkuviikosta ja sitten taas katsellaan uusia haasteita ja nautitaan kakkimisesta (Nyt paskomme pussiin ja pistämme sitten pussin roskiin).

Vaan mitäpä voin sanoa tästä kaikesta kuin kaunista, vaikka välillä, varsin boilerin kyljessä kipunoidessani, on rehellisesti vituttanut. (Olen kironnut syvimpään helvettiin pomoni himon markkinoida ja myydä kiireesti tätä paikkaa, paikallisten jaarittelun, kielimuurit ja kalalta haisevat laudan repaleet, sekä oman kortittomuuteni ja kaakkien olemassaolon. Auttajieni vanhuuden vaivoille ei voi mitään, mutta välillä sekin on rassannut, kuten sosiaalipsykologinen venkoilukin, jota joidenkin osallisten parissa joudun harrastamaan.) Luoda tyhjästä, olemattomalla budjetilla ja kielisekamelskassa hevoshotelli on jo kokemus itsessään ja avannut uusia näköaloja. Työhärdellin päällä paikallisten henki, Ulfin, Roin, Piian ja Henningin persoonat, luonnon kauneus ja mahti, ajattomuus ja pimenevät päivät (parikymmentä päivää kaamokseen). Kierroksen lakipiste, josta pohjoisemmaksi pääsee vain uimalla. Tylsemminkin voisi aikaansa viettää.

Peruspäivä 14.10.

Inari

Muutin maanantaina Villa lancasta Kotiniemen erämaatilalle. Hevoset siirtyivät sinne talvilaitumelle.

Tänään, kuten joka ainoa aamu, koira herätti minut ennen seitsemää. Se tunki kuononsa makuupussiini ja pesi naaman, ilmoitti nahjukselle, että nyt on aika lähteä pihalle. On turha vängätä vastaan herttaiselle hukalleni (Huskyn ja suden lehtolapselle).Kun on mentävä, niin sitten on. Aloitamme päivän reilun tunnin, tai kahden lenkillä, josta ensipuoliskon hölkkäämme ja harpomme pitkin metsiä. (jahtaamme hirviä ja poroja. Tänään jahtasimme vanhaa hirvilehmää ja sen vasaa, mutta ihminen on turhan hidas siihen touhuun. Koiruus on välistä melko turhautunut naruun, jossa minun on pakko sitä pitää. Vilkuilee vain taakseen kuin sanoakseen: Yritä nyt edes.) Toinen puolisko tullaan sitten takaisin metsäteitä minkä vain kintuistani vielä irti saan. (Illalla sitten toinen vastaava lenkki ja pakko myöntää, että moinen peto pitää omistajansa kunnossa.)

Koiralenkin jälkeen on hevosten vuoro. Minulla on kuusi vuonohesvosta hoidettavana.) Ruokin ne, koetan siivota varvukosta lantoja ja pyrin hieman opettelemaan niiden kanssa touhuamista. Rapsuttelen ja ihmettelen. Heppojen elämän opettelu on nyt se tärkein asia. Norjassa kontolleni tulee kaksi pollea ja hetken pästä minun pitäisi alkaa vetää niiden kanssa turisteille revontuliretkiä reellä ja ratsain. (Ratsastan aina kun siihen vain on mahdollisuus ja joku fiksumpi on turvanani.)

Totta puhuen hieman hirvittää välillä mihin olen taas pääni tunkenut. Eläinkokemukseni perustuu lähinnä akvaariokalojen hoitoon ja nyt minulla on tällainen eläintarha. Saati sitten opetella nopeasti oppaaksi. Onneksi Norjassa on tukiverkosto valmiina ja kaikki tietävät todellisen tasoni.

Kun ötökät ovat tyytyväisiä, on minun aamupalahetkeni. Massuttelen, hörpin kahvetta ja tupakoin harkitun hitaasti. Rauhoitun ennen kuin alan nakertaa puusta länki- ja ohjastelineitä, sekä satulapukkeja ja korjata aisoja. Yleensä päivään kuuluu myös muuta tilan puuhaa. Tänään Heinäkuorman purku ja siirto varastoon. Siinä oli onneksi apujoukkoja mukana.

Meitä oli seitsemän, joista kaksi lähinnä nojaili seinään. Tiedä mitä hamppareita, mutta sen tiedän, että norjalainen, kuolemansairas pappi on kova jätkä. (Äijä oikeastaan pelkkää syöpäsolua.) Tuo lähes kaksimetrinen, toppahousuihin ja mörön pomppaan sonnustautunut ukko paiskoi heinäpaaleja ja pyöritteli rehupalleroita kuin elokuvien ihmehahmot. Tukeva sikari suussa ja pipo vinossa, välillä nojaili seinään ettei kupsahtaisi siihen paikkaan ja puhallettuaan jatkoi taas ähisten ja kiroten. (Sama ukko, jonka kotipappilaan mahdollisesti asetun Norjan ajan aluksi.) Jos olisin ollut jompi kumpi nojailijoista, olisin maatunut häpeästä.

Illalla, heinien asetuttua latoon ja rutiinien hoiduttua, pappi käväisi vielä pomoni kanssa vieraisilla. Siemailimme pikakahvia navetan renkituvassa, puhuimme ruijan maasta ja sovimme saunasta seuraavalle päivälle. Sitä odotan ilolla.

Kello lähenteli kymmentä, kun vieraat poistuivat ja minä lähdin vielä pikkulenkille koiran kanssa. Pomoni koira (on minulla hoidossa, jotta saa juosta tarpeekseen) ja lohduksi kävimme hieman haistelemassa pimeää metsää. Sitten soitin muruselleni. Kuinka kaipuu voi joskus raastaa. Täällä päivät ovat niin täynnä, etten ehdi juuri ikävää tuntea, mutta illallla, kynttilän valossa tuulta ja tulta kuunnellessa ikävä rutistaa rintaa. Tiedän, että hän viihtyisi kanssani täällä. Tiedän, että viihtyisin hänen kanssaan oikeastaan missä vain. Minun runotyttö, kotipöllöseni.

Puhelun jälkeen kuunsilta kimelsi sateiden jälkeen (Kuin tilauksesta). Minä huokasin, koira huokasi, sammutin kynttilän ja kömmin pussiini.

Erämaassa 3

Muotkatunturit

3. Takaisin paikalleen

Puolalainen ystäväni saapui lopulta. Kymmenen vuoden tauon jälkeen näimme kasvotusten. On mukavaa, että joidenkin kohdalla vuodet eivät merkitse mitään, vaan kaikki jatkuu kuin edellisestä tapaamisesta olisi vain pieni hetki. Olemme toki olleet yhteydessä. Facebookin viesteily ei kuitenkaan vastaa kunnon kanssakäymistä. Elämä ja teot eivät mahdu tuskaisen pieniin ja vääräkielisiin viesteihin.

Muotkalla oli sitten aikaa päivittää eloa ja erämaa pakottaa paljauteen. Varsinkin syys- lokakuun taitteen maasto ja säävaihtelut. Turhat esitykset karisevat nopeasti. (Eipä niitä kyllä edes ollut.)

Minulle matka oli juuri sitä kuin kuvittelin. Pääsin taas paikalleni oppaana ja ohjastajana, sain nauttia hyvistä keskusteluista, innokkaasta matkakumppanista, sekä hilpeästä kokeneisuuden ylpeydestä, kun kaveri opetteli erätaitoja, tai rämpi soilla. (Oli huomaamattaan hukannut varustelistan, jonka lähetin ja kulki vaelluskengillä. Tunturissa ja vuorilla hyvät, mutta lapin jängillä melko hyödyttömät kapineet.) Sain myös harjoittaa kärsivällisyyttä. Olen niin tottunut kulkemaan yksin, että kaksi viikkoa tuntui ajoittain pitkältä ajalta. Varsinkin silloin se tuntui, kun toveri huusi röyhtäyksiä (Ei kuulemma kotona saa röyhtäillä miehekkäästi) ja itse ajattelin hiippailla hiljaa, löytää eläimiä kameran eteen, tai olla vain ja möllöttää maisemaa. Toveri oli kuitenkin siksi hyvä mies ja reipas, että aika vähällä pinnan venytyksellä selvisin.

Ystäväni koki puolestaan uuden maailman. Hän on matkaillut paljon maailman vuorilla, mutta lapin avaruutta ja autiutta hän ei ole ennen kokenut. Ei myöskään luonnon luonnetta ja laavuelämän arkea. Hiljaisuus oli kolmas, aina se suurin elämys. Aluksi jopa pelottava, mutta lopuksi se kaunein ja vahvin elementti.

Olen iloinen, että muutimme alkuperäistä, lähinnä paikallaan oleskeluun tähdännyttä suunnitelmaani ja kävelimme hiljalleen koko muotkan halki pohjoisesta etelään. Ensinnäkin ystäväni näki nyt melkolailla kattavasti lapin maastoja ja eron tiettömien taipaleiden ja Otsamokairan polkujen välillä. Toisekseen itse muistan taas pysyä poissa etelämuotkan soilta. Lintuja voin sinne lähteä kuvaamaan, mutta tuskinpa muuten tulee tarvetta kahlata päivätolkulla vetisiä maita. Eikä siellä ole oikein tervastakaan, "meidän puuta". Matkakumppanikin huomasi äkkiä tervatulien arvon. Pohjoisen mäntykankaisten jokilaaksojen jälkeen tunturiylänkö ja sen jälkeinen jänkä olivat melko karua ja uhkaavaa kaverilleni. Tervas on niin helppo ja turvallinen, kataja- ja koivutulet syyssateessa selviytymisen makuisia. Selviytymisen makuisia, vaikka antavat nekin lämpöä ja tunnelmaa. Niistä täytyy vain pitää oikeasti huolta. Tervaksen voi sylkäistä palamaan. (Tosin sitä virhettä ei kannata tehdä. Maamuori ei siitä tykkää.)

Ystäväni on tiedemies ja suurkaupunkilainen, totuudenetsijä ja rauhanhakija. Kaikille osilleen hän kertoi saaneensa paljon metsältä. Hiljaisuuden kuulla tunteita, kauneutta katsella, kasveja ja maita kuvata ja tutkia, karun maan elinvoimaa esimerkiksi, revontulia ajatusten saattajiksi. Ja jos hän alussa hieman huvittuneena ihmettelikin joka aamuista hiljaista pyyntöäni kulkea turvassa ja löytää illalla kelpo leiripaikka tulipuineen äiti maalta, niin lopussa se taisi tulla jo hänenkin ajatuksiinsa kuin huomaamatta. (Ei niin että meillä missään vaiheessa huolta, tai kurjaa olisi ollut. Kunhan vain näki olemisen ehdot ja sen voiman, jolla maa voi nujertaa sitkeimmänkin sissin, jos vain asiakseen ottaa.) Ja hyvin iloton ystävä oli, kun tuli aika lähteä takaisin Varsovan sykkeeseen. Ajast'aika ja korven tummuus olivat siksi ottaneet paikkansa miehen sydämestä. (Sellaista sattuu.)

Muotka oli hyvä reissu ja tästä minun on taas helppo jatkaa. Ensin täällä Inarissa ja jonkun ajan päästä jäämeren rannalla.

Erämaassa 1 ja 2

Inari

Edellisen päivityksen jälkeen minulle on tullut vastaan kaksi erillistä, mutta yhtälailla vahvaa matkaa metsään. Uskon myös, että parin päivän päästä edessä odottaa kolmas saman jatkumon reissu. Siitä otsikko.

1. Metsällä

Kun odottelin tyhjinä päivinä kihlattua, lähdin Saariselän väen houkuttamana katsomaan ruskahulluuden alkua. Vähän etuajassa sinne menin ja ehdin vain vilkaista "Tammaraveja" ja muuta menoa. Nähtävää sekin, mutta näin jälkiviisaana voin sanoa, että onneksi tuli istahdettua seuraavana aamuna ukkojen ja akkojen pöytään kaljalle. Vahinkojuopumiset ja onnistuneet satunnaiset kohtaamiset ovat parasta mitä humalassa tiedän. Tälläkin kertaa oli hauskaa, mutta parasta oli paikalliseen eräoppaaseen törmääminen. Hän oli lähdössä illalla hirvijahtiin. Kysyin päästä mukaan ja homma oli sillä selvä. ("Totta kai" ja "tämän voi ottaa myös matkailun edistämisenä".)

Meitä lähti neljä. Eräopas, reilu nelikymppinen kaunismies ja vekkulisilmä, jonka puheessa erämaa ja metsästys sulivat elämäntavaksi ja ylpeys oli rehellistä, kerskaamatonta, hänen koiransa, leppoisa ja komea pikikirsu, sekä vajaa nelikymppinen baarimikko, joka oli meistä hiljaisin ja ehkä eniten hengessä metsällä. Pahnan pohjimmaisena sitten minä karapulassa, suoraan päänselvittämisunesta autoon hypänneenä ja harmillisen häiriintyneenä. (Kaikki suojaroolit unohtuivat lähdön hötäkässä hotellihuoneeseen. Ehkä hyvä niin.)

Kahden yön reissumme meni melko perinteisiä väyliä. Pojat pitivät minusta hyvää huolta (Jopa niin hyvää, että koin oloni kummalliseksi, viimeisen päälle turistiksi ja syyttä ulkopuoliseksi. En ole tottunut olemaan metsässä passattavana ja opastettavana.) Välillä koetimme onneamme hanhien kanssa (ei ollut), välillä kanalintujen (Yhdelle Tapio soi saalista) ja hyvän osan ajasta koira jolkotti hirvien perässä (pitkäkoivet onnistuivat kuitenkin välttämään meidät. Joskus se on vain hetken peliä.) Kaverit hoitivat metsästyksen, minä sen kuvaamisen. Aika kului myös nuotiolla turisten ja lepäillen. Mihin siellä olisi ollut kiire? Kun vielä poromiehet osuivat samalle leirille ja voimat yhdistettiin, niin turinaa ja leikkimieltä riitti. Silti olimme yhä metsällä. (Tapahtui hieno tunnelman vaihdos, kun iloisen nuotiokunnan yltä lepatti hanhiparvi läheiselle suolle. (Odotimme niitä takaisin vasta aamuksi). Nauru lakkasi, jäseniin tuli sähköä, puhe kuului kuiskauksina. Lyhyt sotasuunnitelma, pieni, rauhoittava odotus ja ryömimällä suon reunaan. Hiljaista ähinää, yksinäisiä ajatuksia, päätöksiä ja laukaus. Ohi, perkules, mutta ei se mitään. Hetki mulikointia (Suolammen saarekkeet oli kuitenkin pakko tarkastaa osumaepäilyn takia.), naurua, veljellistä vittuilua ja iloa, sitten taas totisenpaan touhuun.)

Perusreissu, mutta minulle näin jälkikäteen nähtynä melko herättävä sellainen. Koin taas puolituisuuteni ja sisäisen kamppailuni ja vain, koska matkakaverini olivat hyviä tyyppejä. (Ei mitään yli-, tai alisanoja, he vain olivat sellaisina kuin olivat.) Kun eräopas jutteli reissuistaan, tai puhuimme muuten erämaan tapahtumista ja ihmisistä, minulle tuli hyvin tuttu ja kotoinen olo. Ja kun baarimikko polvistui koppelonsa eteen, hiipaili kuin intiaani metsässä, tai mainitsi passissa erämaan rauhan ja haikeuden, joka syntyy kurkien lähdön näkemisestä, niin aistin metsän sielun ja kauneuden kaipuun kuin itselläni. Tuossa porukassa oli helppoa olla oma itse ja minä olin ujouteen jämähtänyt poikanen. Jämähtänyt, koska olen tehnyt vähän kaikkea, mutta en pitkäjänteisesti oikeastaan mitään ja se ainoa, mihin minussa metsän lisäksi tulta on, on sielussa ja vielä toistaiseksi monen lukon takana. Huomasin vaihteeksi kuinka turhauttavan helppoa on edelleen eksyä oman pirstaleisen elämän sokkeloihin. (Kun mikään ei riitä ja kaikki on liikaa.) Orpouden urpoutta tuolla nuotiolla, mutta minkäs teet. Sen huomasin myös.

En tiedä mitä reissukaverit matkasta tai seurastani ajattelevat, mutta itse olen iloinen kohtaamisesta ja toivon saavani vielä tilaisuuden lähteä heidän kanssaan uudelle kierrokselle. Tällä kertaa häiriöttömälle sellaiselle. Heidän tyylissään ja metsästyksen ideassaan oli paljon sellaista, mistä pidän.

2. Onnellisen unen matka

Ehdin metsästysreissusta juuri ja juuri Saariselällä linja-autoon, jolla myös kihlattuni matkasi kohti Inaria. Hieman pöllähtänyt kohtaaminen, mutta sitäkin sydämellisempi. Tytöllä takana pitkä matka, minulla hieman hämmentävä reissu, edellisestä yhdessäolosta oli kulunut pari kuukautta ja niihin päiviin mahtunut paljon. Taustalla kuumotti myös oma, parin viikon takainen tuvan tuuletus vaihe, vaikka se sinänsä olikin jo käsitelty ja arkistoihin lakaistu notkahdus. Ja tietenkin autossa oli myös muita matkaajia. Ei kehdannut alkaa kovin hurjasti suuteloimaan ja kaulailemaan, vaikka mieli tekikin.

Voin suositella jokaiselle pariskunnalle muutaman kuukauden erillään oloa silloin tällöin. Jälleenkohtaamisessa on taikaa. Ujoutta, kömpelyyttä, ihmettelyä kuin seurustelun alussa (pikakelauksella vain) ja samalla jotain pysyvän tuttua, lämmintä ja kotoista, rauhallisen varmaa. Kaipuun koko olemuksen ymmärtää vasta kun toinen on vierellä. Miten hyvältä poskea vasten tuhiseva nenä tuntuukaan. Ei sitä yksin ollessa viitsi muistaa.

Tämä oli murusen ensivierailu lapissa. Se hieman jännitti kumpaakin, koska tarkoitus oli mennä Lemmenjoen maisemiin eräilemään. ("Että pehmeä tutustuminen lappiin on viikon reissu erämaahan?", nauroi venekuski, kun toi meitä takaisin metsästä.)

Jännitys oli turhaa meiltä molemmilta. Vene vei meidät jokea pitkin sisälle erämaahan, kuljimme minkä mukavasti jaksoimme syrjään suosituimmalta alueelta ja pystytimme laavun. Aloimme elämän joen varressa. Puhetta ja hiljaisuutta, tulen loimu ja joen kohina. Seuraavana päivänä mystiikka astui sisään, kun kiipesimme tunturiin tihkupilvien sisään. Unimaisema ja pastellivärit. Välillä näkyvyys oli lähes nolla, välillä pilvet väistivät ja näimme auringonlaikkuja etäisten tunturien rinteillä. Aika pysähtyi ja maailma oli kuin se on ollut aina. Jälleen tarut muuttuivat osaksi todellisuutta.(Konkreettisesti sen koin, kun silvoin käteni nuotiota laittaessa. Pysähdyimme lounaanlaittoon ja halusin vähän näytösmielessä tehdä tunnelmatulet. Luontoäiti ei tykännyt turhasta, eikä varsin ylpeydestä, joka ei malttanut pysähtyä tulen tekemiseen. Halkaistava oksa karkasi kädestä ja leikkasin palan peukalosta, sekä etusormeen viiden sentin halkion. Ei pidä korskua maan kustannuksella. (Murusestani on sanottava, että hän hallitsi verileikin hyvin ja maltilla. Mitä nyt myötätunnosta hieman irvisti.))

Aika metsässä oli harmoniaa, mielen selkeytymistä ja hyvää oloa. Toden sanoin erämaassa oppii toisesta ja itsestä paljon. Jos metsästysreissu oli heräämistä, niin pöllösen kanssa sain selkeytettyä kuvaa nykyhetkestä ja mielen tarpeista. Suorittaminen on iskostunut syvälle meihin ja juuri siitä pitäisi päästä eroon. Muuten kaikki on jo valmista. Tarve suorittaa ja "osoittaa itsensä" on se sokeuttava harha. Rauhallisina, luonnonkauniina päivinä, jolloin hiippailimme milloin missäkin, tai istuimme tulilla ja tunnelmoimme, tuo harha hetkeksi raukesi ja paljasti syynsä. Kun ei kehtaa olla suoraan ylpeä siitä mitä on, niin puolituisuus ja sekasotku vallitsevat, tai sitten vain tohistaa menemään niin, että tosielämä katoaa näkyvistä. Kihlatustani huomasin sen, että hän on iloineen ja suruineen tyttö paikallaan ja minua rauhoittava voima. Elimme tasaveroisina metsän vieraina, pohdimme tulevia ja tapahtuneita, juttelimme ja olimme hiljaa, puuhasimme mielemme mukaan. Sen parempaa eräkaveria ei voi toivoa. Ei myöskään elämänkaveria. Suuria tunteita ei tarvitse etsiä. Ne tulevat itsestään, kun on tilaa ja rauha.

Karhun paskat!

Inari

Lähdin eilen käymään Otsamo"tunturin" päällä. Hiippailin omia polkuja ristiin rastiin ja noustuani pienen mäen päälle törmäsin suht tuoreeseen karhun läjään. Siten lämpöinen kakka, että taisin tietämättäni häätää kontion kyykkysiltä, tai en ainakaan paljoa siitä myöhästynyt. (kuljin vielä tuulen yläpuolelta.) Innostus nousi ja syke muutaman pykälän. Hieman varovaisemmin askelin jatkoin matkaa ja kuikuilin pirun nakkomien siirtolohkareiden varjoihin. Niitä kankaalla riitti.
Kovin pitkälle en ehtinyt, kun erään lohkareen jälkeen selän takana kohahti ja räsähti. Se oli ihme, ettei hätäkakka tärähtänyt pöksyyn ja pumppu tiltannut kiinni. ("Minä olen erämaa". Just joo.) Kädet kylmässä hiessä ja täristen käännyin katsomaan pyyn poikaa, joka oli hypännyt varvukosta koivun oksalle. Pettymys ja suuri helpotuksen huokaus.

Karhujahti laukesi. loppumatkan kuljin huoletta, tappelin taas sopulin kanssa (Sain hieman rohkeutta ja isouden tunnetta takaisin) ja pääsin huipulle yhtä aikaa sadepilven kanssa.

Aamulla kohtasin toisen pettymyksen karhujahdissa. Menin sovitulle leirille kyselemään äijien aikeita. Loppuviikosta oli puhe, mutta kun ovat tuossa lähistöllä pyörineet, niin ajattelin poiketa. Tuttu ukko pötkötti avolavan hytissä melko pierussa ja loppu porukka tulisteli jurona (Mutta selvinpäin). Tekivät lähtöä metsään (hirvien perään) ja antoivat ymmärtää, etten ole oikein tervetullut mukaan. Jutulle kyllä, mutta en metsään. Varoittelivat myös kulkemasta aivan päättömänä. Jos saavat otson kierrokseen, niin ringin sisään ei ole hyvä jäädä karhun pariksi. Ei kyllä hirvenkään, koska tummavaatteinen kulkija saattaa vetää harhakuteja puoleensa. Totta tuo, mutta kuljen kuitenkin. Lähtiessä avolavasta kuului: "Ethän pahastunu?" En minä. Vähän petyin, mutta mitä tässä pahastumaan.

Metsästäjissä oli mukavaa tuttavallisuutta metsän ötököitä kohtaan. Jurosta ringistä puuttui perinteinen ja paikallisen kansanedustajan lietsoma hysteria ja vaahtoava viha petoja kohtaan. Siinä missä edustaja ja moni muu luo kuvia lapsia syövistä kontioista, niin nämä miehet mahtuivat, ainakin puheissaan, samaan metsään karhujen kanssa. Eivätkä he puhuneet otuksista jonkun omaisuutena kuten arvon edustaja Lapin kansassa. Tykkäävät käydä karhumetsällä ja puhuvat porovahingoista, mutta jotenkin terveesti, sen kummemmin tunteilematta. (En sitten tiedä kuinka paljon puheisiin vaikuttaa oma olemukseni ja kuinka paljon pitivät viherpipertäjänä, herkkänä hippinä, jolle on kohteliasta puhua nätisti. Siihen ainakin uskon, että hippiäismäisyyteni vaikutti porukan mukaan pääsyyn. Kirottu tämäkin ennakkoasettelu.)

Odotus

Inari

Pouta tuli. Elo teltassa on taas kuin hotellissa makoilisi. Myös kuulaus palasi. Viime yönä katselin tähtiä pitkälle aamuun ja hengitys höyrysi. Ei aivan pakkasta, mutta nollan lähellä. Raikkaus puhalsi viimeisetkin töryt rinnan sisältä.

Jäniskosken töyräällä olen istunut ja antanut tunteiden tulla ja mennä. Vaikka tiesin matkalle lähtiessäni, että reisulla käydään elämä läpi, niin en uskonut kokevani tällaista uudelleen arviointia ja mönttiä sisälläni. Kuusirajan ylitys, tarinat, joihin olen törmännyt, mystinen Saamen maa, mistä kaikki on tuntureiden takana. Ne saivat elämän repeämään. "Kaikki uusiksi, kaikki uusiksi", huusi mieli ja loukkasi sitten kaikkea entistä ja pyhää. Ennen kaikkea kihlattuani, joka elää ja vaeltaa siellä jossain sydänmaiden tuollapuolen. Epäilin suhdettamme, epäilin kaikkea tässä ja tulevaisuudessa ja totta kai syy oli muualla kuin itsessä. "Minussa on voima ja valta, minussa on erämaa!" "Muut matakoon muualla, poissa jaloista!"

Sanoin sanoja, joilla ei ole totuuspohjaa. Yritin itsepetoksella ja ylpeydellä karkuun sielun möyrinää. Olisin ehkä onnistunutkin, jos en olisi istunut erämaassa ja vapaan kosken kaverina.

Juutua kohisi ohitseni ja sen mukana eloni, tekoni ja toiveeni. Aamun udusta illan siniseen valoon se kuohui ja vielä pimeydessä, leiripaikalla, sen pieni sivujuonne, "toukopuro" pulisi ajatonta totta. Koeta siinä puoliurbaanina pullistella ja pyristellä, kun toinen väsymättä kuuntelee ja toteaa sitten, että mälise mitä mäliset, näin on rauha ollut jo tuhat tuhatta vuotta ja näin aikasi virtaa. Kuohuja koskessa, rauhaa suvannossa, kaikki samaa vettä.

Viimeinen sinetti asettumiselle oli pikku myyriäinen, joka Jäniskosken keittopaikalla pyöri jaloissa ja yritti jopa saapasta pitkin syliin. Vikkelä vesseli ja utelias pikisilmä. Kun olin rauhakseni ja hillitysti, se natusti tyytyväisenä pudottamiani puurohiutaleita. Vähänkin äkkinäisempi liike ja vilpertti hävisi kuin salaman lyömänä. Tuli aika pyytää (taas) anteeksi rakkaalta ja katsoa sitten nöyrän tyytyväisenä tulevaisuuteen. (Ja mikään ei ole mukavampaa kuin saada oma kimpoilu ja hermoilu anteeksi.)

Kovaa koulua, mutta hyvää oppia ja taas olemme askeleen lähempänä kotipesää.

Ennen kotipesää on kuitenkin edessä kaikenlaista. Varmasti sielunmyrskyjäkin, mutta myös uusia maisemia. Ruotsin reissu peruuntui, mutta Norja on varma. (Ruotsiin en lähde, koska kyyti sinne järjestyisi "Saamelaispostin" kautta, mutta paluu ei. Ja minun on oltava täällä ensiviikonloppuna ottamassa vastaan kotipöllöstäni. (Lähdemme Lemmenjoelle viikoksi.)) Norjaan lähden sitten, kun Puolan toveri on käynyt. Sitä odotan mielenkiinnolla. Paikka on aivan pohjoisessa, niin pohjoisessa, että perillä tietää olevansa, kun "kulkee pohjoiseen niin pitkälle, että putoaa mereen". Maisema kiehtoo, paikan ihmiset kiehtovat ja myös se, että homma on tietynlaista sosiaalista hyvää. Kyläpahasen muksuille mahdollisuus ratsastaa merkitsee paljon ja sitä myötä se merkitsee paljon paikan aikuisillekin. Siellä on kuulemma myös mahdollisuus ansiotöihin kalastajien kanssa. Se ei ole vähän se.

Tulevan viikon vietän lähimetsissä. Kuvaan ja käyn täällä kylillä, ehkä myös karhumetsällä paikallisen ukon kanssa. (Hänellä pyssy, minulla kamera.) Saa nähdä tuosta. Lähinnä odottelen kihlatun tuloa ja mikä täällä odotellessa. Luonto antaa seuraa ja tekemistä, mutta myös paikalliset, joiden kanssa olen alkanut tulla pikkuisen tutuksi. On jo muutama, joiden kanssa morjenstaa raitilla ja on toki Ivalon ja Saariselän asujaa, joita täällä silloin tällöin pyörii. Vähässä ajassa paljon. (Eilen törmäsin metikössä entiseen kulovartijaan, joka aikanaan vietti kesänsä tunturin päällä. Osti sitten palkkarahoilla mopetin ja pääsi pidemmälle ansioon. (Lopulta tie vei Tampereelle ja vasta eläkkeellä takaisin.) Tulistelimme hetken ja ukko kertoi kulovartijan töistä ja venäläisistä sotavangeista, jotka savotoilla sodan aikaan huhkivat. Ukko tykkäsi muistella ja minä kuunnella. Näin lapasenheilutuskaverit löytyvät. Ja toden sanoin täällä pääsee jutulle hyvin helposti. Varsin nyt, kun huhu töitä kyselevästä etelän "hullusta" on kiertänyt. Sisäpiiri on sitten toinen juttu.)

Jäämeri kutsuu

Inari

Harmaa ja tihu jatkuvat. Teltan voi kääntää kuivaksi aamuisin ja se toimii silti juomavesivarastona. Ei vesi läpi tule, eikä sisällä ole epämukavaa. Kaikki on vain läpeensä kosteaa ja hienoinen home alkaa jo tuoksuta päälliteltassa. Ei se haittaa. Makuupussi haisee jo ihan siltä itseltä ja uni tulee tyrmäävän helposti. Odotan kuivaa jaksoa tuulettaa ja huoltaa kamat.

Viimeyön olin Juutuajoella. Viimeinen ilta jokikalastukselle tällä vuodella. Itse en liottanut siimaa. Seurasin kameran kanssa perhostajia, jotka tällä kertaa olivat oikeasti kalassa ja reippaita. Huhu kiersi pusikoissa, että nyt ne kalat ovat nousemassa. Eivät olleet. Pimeän aikaan miehet kuhnustivat yösijoille ja paistoivat makkaraa nuotioilla. Eivät kuitenkaan kironneet.

Aamulla heräsin tyhjään metsään. Kalastajat olivat lähteneet. Seurana oli tihu, sopulit ja koskelot. (Sopuleita on oikeasti kaikkialla. Ne vain tulevat ja tulevat eivätkä väistä mitään. Yöllä siitä on hieman riesaa, kun pörröt yrittävät ylittää reitilleen osuneen teltan ja möykkäävät, kun kynnet eivät pidä.)
Aamiaisen jälkeen kohtasin vanhan pariskunnan ja autoin heitä kiskomaan jokiveneen töyrään päälle. Vene oli vuonna 57 isännän ukilta häälahjaksi saatu, itse tehty ja edelleen hyväkuntoinen lappalaisuisko. Jutulle siinä jäätiin ja minä syömään emännän piirakoita. Sain kuulla, ettei kaamasessa olevaan paikkaan kannata mennä työhön. Isäntä on siellä sen verran mustasukkaista sorttia ja haulikko valmiina oven päällä. (emännän sukulaisia) Soitettiin sitten yhdessä muita töitä. Vastaus taas: "Ei nyt, mutta myöhemmin mahtaa olla." Isäntä olisi tarjonnut hirvestäjän hommaa, mutta kun ei ole noita pyssylupia. (Hirvikausi alkoi täällä tänään ja ukko tarvitsee tuuraajan.) Erosimme ja lupasimme nähdä uudelleen.

Kylällä odotti sitten parin "myöhemmin" vastauksen jälkeen lottopotti. Menin paikallisen hevostilan taiteilijanaisen juttusille ja johan alkoi sujua. Työtä ei ole juuri tänään, koska ensimmäinen homma odottaa ruotsin puolella ja kyyti täytyy järjestää. Vanhan pihan kunnostusta pariksi päiväksi. Varsinainen osuma oli kuitenkin suurenpi suunnitelma laittaa Jäämerellä oleva tila kuntoon. Hevossuojan rakentamista, talon laittoa, hevosenhoitoa ja kaikkea pientä. Myös rauhaa kirjoittaa ja olla. Asuntona vanha pappila, jota käyttää silloin tällöin paikallinen orginelli pappi. Mitä ukosta kuulin, se miellyttää. Sufilaisuutta ja muuta mystiikkaa, huumoria ja viulunsoittoa. (Kuulin muuten Ivalon kirkkoherrastakin hyvän jutun. Orginelli hänkin. Oli pahimpaan kirkonpolttoaikaan laittanut poikansa kiväärien kanssa kirkkoa vahtimaan. Ei ihan leipäpappi, ennemmin isä Camillo.) Lokakuussa on tarkoitus siirtyä Norjaan.

Tuleva pomoni on jossain viisissäkymmenissä oleva pieni, pyöreähkö nainen, joka tuo kaikella tapaa mieleeni Simolan tilan emännän. Sama valoinen enrgia, reippaus ja huiske, sekä suun iloinen papatus, josta ei pahastu. Uskon, että tulen viihtymään. ("Hauskin emännän kommentti oli: "Eikä kannata pelätä, että alkaisin iskemään. Pidän huomattavasti vanhemmista miehistä". Ja nauru päälle.)

Lähden nyt muutamaksi hetkeksi erämaahan. Odottelen siellä puhelinsoittoa (Rajaa hieman liikkumista) ja koetan tyynnyttää levottomuuden, joka tuntemattomana syyltää on sisälläni päiviä riehunut. Tiedä todella mikä se on? Jotain sielussa liikahti kuusirajan ylittämisen jälkeen.