Erämaassa 1 ja 2

Inari

Edellisen päivityksen jälkeen minulle on tullut vastaan kaksi erillistä, mutta yhtälailla vahvaa matkaa metsään. Uskon myös, että parin päivän päästä edessä odottaa kolmas saman jatkumon reissu. Siitä otsikko.

1. Metsällä

Kun odottelin tyhjinä päivinä kihlattua, lähdin Saariselän väen houkuttamana katsomaan ruskahulluuden alkua. Vähän etuajassa sinne menin ja ehdin vain vilkaista "Tammaraveja" ja muuta menoa. Nähtävää sekin, mutta näin jälkiviisaana voin sanoa, että onneksi tuli istahdettua seuraavana aamuna ukkojen ja akkojen pöytään kaljalle. Vahinkojuopumiset ja onnistuneet satunnaiset kohtaamiset ovat parasta mitä humalassa tiedän. Tälläkin kertaa oli hauskaa, mutta parasta oli paikalliseen eräoppaaseen törmääminen. Hän oli lähdössä illalla hirvijahtiin. Kysyin päästä mukaan ja homma oli sillä selvä. ("Totta kai" ja "tämän voi ottaa myös matkailun edistämisenä".)

Meitä lähti neljä. Eräopas, reilu nelikymppinen kaunismies ja vekkulisilmä, jonka puheessa erämaa ja metsästys sulivat elämäntavaksi ja ylpeys oli rehellistä, kerskaamatonta, hänen koiransa, leppoisa ja komea pikikirsu, sekä vajaa nelikymppinen baarimikko, joka oli meistä hiljaisin ja ehkä eniten hengessä metsällä. Pahnan pohjimmaisena sitten minä karapulassa, suoraan päänselvittämisunesta autoon hypänneenä ja harmillisen häiriintyneenä. (Kaikki suojaroolit unohtuivat lähdön hötäkässä hotellihuoneeseen. Ehkä hyvä niin.)

Kahden yön reissumme meni melko perinteisiä väyliä. Pojat pitivät minusta hyvää huolta (Jopa niin hyvää, että koin oloni kummalliseksi, viimeisen päälle turistiksi ja syyttä ulkopuoliseksi. En ole tottunut olemaan metsässä passattavana ja opastettavana.) Välillä koetimme onneamme hanhien kanssa (ei ollut), välillä kanalintujen (Yhdelle Tapio soi saalista) ja hyvän osan ajasta koira jolkotti hirvien perässä (pitkäkoivet onnistuivat kuitenkin välttämään meidät. Joskus se on vain hetken peliä.) Kaverit hoitivat metsästyksen, minä sen kuvaamisen. Aika kului myös nuotiolla turisten ja lepäillen. Mihin siellä olisi ollut kiire? Kun vielä poromiehet osuivat samalle leirille ja voimat yhdistettiin, niin turinaa ja leikkimieltä riitti. Silti olimme yhä metsällä. (Tapahtui hieno tunnelman vaihdos, kun iloisen nuotiokunnan yltä lepatti hanhiparvi läheiselle suolle. (Odotimme niitä takaisin vasta aamuksi). Nauru lakkasi, jäseniin tuli sähköä, puhe kuului kuiskauksina. Lyhyt sotasuunnitelma, pieni, rauhoittava odotus ja ryömimällä suon reunaan. Hiljaista ähinää, yksinäisiä ajatuksia, päätöksiä ja laukaus. Ohi, perkules, mutta ei se mitään. Hetki mulikointia (Suolammen saarekkeet oli kuitenkin pakko tarkastaa osumaepäilyn takia.), naurua, veljellistä vittuilua ja iloa, sitten taas totisenpaan touhuun.)

Perusreissu, mutta minulle näin jälkikäteen nähtynä melko herättävä sellainen. Koin taas puolituisuuteni ja sisäisen kamppailuni ja vain, koska matkakaverini olivat hyviä tyyppejä. (Ei mitään yli-, tai alisanoja, he vain olivat sellaisina kuin olivat.) Kun eräopas jutteli reissuistaan, tai puhuimme muuten erämaan tapahtumista ja ihmisistä, minulle tuli hyvin tuttu ja kotoinen olo. Ja kun baarimikko polvistui koppelonsa eteen, hiipaili kuin intiaani metsässä, tai mainitsi passissa erämaan rauhan ja haikeuden, joka syntyy kurkien lähdön näkemisestä, niin aistin metsän sielun ja kauneuden kaipuun kuin itselläni. Tuossa porukassa oli helppoa olla oma itse ja minä olin ujouteen jämähtänyt poikanen. Jämähtänyt, koska olen tehnyt vähän kaikkea, mutta en pitkäjänteisesti oikeastaan mitään ja se ainoa, mihin minussa metsän lisäksi tulta on, on sielussa ja vielä toistaiseksi monen lukon takana. Huomasin vaihteeksi kuinka turhauttavan helppoa on edelleen eksyä oman pirstaleisen elämän sokkeloihin. (Kun mikään ei riitä ja kaikki on liikaa.) Orpouden urpoutta tuolla nuotiolla, mutta minkäs teet. Sen huomasin myös.

En tiedä mitä reissukaverit matkasta tai seurastani ajattelevat, mutta itse olen iloinen kohtaamisesta ja toivon saavani vielä tilaisuuden lähteä heidän kanssaan uudelle kierrokselle. Tällä kertaa häiriöttömälle sellaiselle. Heidän tyylissään ja metsästyksen ideassaan oli paljon sellaista, mistä pidän.

2. Onnellisen unen matka

Ehdin metsästysreissusta juuri ja juuri Saariselällä linja-autoon, jolla myös kihlattuni matkasi kohti Inaria. Hieman pöllähtänyt kohtaaminen, mutta sitäkin sydämellisempi. Tytöllä takana pitkä matka, minulla hieman hämmentävä reissu, edellisestä yhdessäolosta oli kulunut pari kuukautta ja niihin päiviin mahtunut paljon. Taustalla kuumotti myös oma, parin viikon takainen tuvan tuuletus vaihe, vaikka se sinänsä olikin jo käsitelty ja arkistoihin lakaistu notkahdus. Ja tietenkin autossa oli myös muita matkaajia. Ei kehdannut alkaa kovin hurjasti suuteloimaan ja kaulailemaan, vaikka mieli tekikin.

Voin suositella jokaiselle pariskunnalle muutaman kuukauden erillään oloa silloin tällöin. Jälleenkohtaamisessa on taikaa. Ujoutta, kömpelyyttä, ihmettelyä kuin seurustelun alussa (pikakelauksella vain) ja samalla jotain pysyvän tuttua, lämmintä ja kotoista, rauhallisen varmaa. Kaipuun koko olemuksen ymmärtää vasta kun toinen on vierellä. Miten hyvältä poskea vasten tuhiseva nenä tuntuukaan. Ei sitä yksin ollessa viitsi muistaa.

Tämä oli murusen ensivierailu lapissa. Se hieman jännitti kumpaakin, koska tarkoitus oli mennä Lemmenjoen maisemiin eräilemään. ("Että pehmeä tutustuminen lappiin on viikon reissu erämaahan?", nauroi venekuski, kun toi meitä takaisin metsästä.)

Jännitys oli turhaa meiltä molemmilta. Vene vei meidät jokea pitkin sisälle erämaahan, kuljimme minkä mukavasti jaksoimme syrjään suosituimmalta alueelta ja pystytimme laavun. Aloimme elämän joen varressa. Puhetta ja hiljaisuutta, tulen loimu ja joen kohina. Seuraavana päivänä mystiikka astui sisään, kun kiipesimme tunturiin tihkupilvien sisään. Unimaisema ja pastellivärit. Välillä näkyvyys oli lähes nolla, välillä pilvet väistivät ja näimme auringonlaikkuja etäisten tunturien rinteillä. Aika pysähtyi ja maailma oli kuin se on ollut aina. Jälleen tarut muuttuivat osaksi todellisuutta.(Konkreettisesti sen koin, kun silvoin käteni nuotiota laittaessa. Pysähdyimme lounaanlaittoon ja halusin vähän näytösmielessä tehdä tunnelmatulet. Luontoäiti ei tykännyt turhasta, eikä varsin ylpeydestä, joka ei malttanut pysähtyä tulen tekemiseen. Halkaistava oksa karkasi kädestä ja leikkasin palan peukalosta, sekä etusormeen viiden sentin halkion. Ei pidä korskua maan kustannuksella. (Murusestani on sanottava, että hän hallitsi verileikin hyvin ja maltilla. Mitä nyt myötätunnosta hieman irvisti.))

Aika metsässä oli harmoniaa, mielen selkeytymistä ja hyvää oloa. Toden sanoin erämaassa oppii toisesta ja itsestä paljon. Jos metsästysreissu oli heräämistä, niin pöllösen kanssa sain selkeytettyä kuvaa nykyhetkestä ja mielen tarpeista. Suorittaminen on iskostunut syvälle meihin ja juuri siitä pitäisi päästä eroon. Muuten kaikki on jo valmista. Tarve suorittaa ja "osoittaa itsensä" on se sokeuttava harha. Rauhallisina, luonnonkauniina päivinä, jolloin hiippailimme milloin missäkin, tai istuimme tulilla ja tunnelmoimme, tuo harha hetkeksi raukesi ja paljasti syynsä. Kun ei kehtaa olla suoraan ylpeä siitä mitä on, niin puolituisuus ja sekasotku vallitsevat, tai sitten vain tohistaa menemään niin, että tosielämä katoaa näkyvistä. Kihlatustani huomasin sen, että hän on iloineen ja suruineen tyttö paikallaan ja minua rauhoittava voima. Elimme tasaveroisina metsän vieraina, pohdimme tulevia ja tapahtuneita, juttelimme ja olimme hiljaa, puuhasimme mielemme mukaan. Sen parempaa eräkaveria ei voi toivoa. Ei myöskään elämänkaveria. Suuria tunteita ei tarvitse etsiä. Ne tulevat itsestään, kun on tilaa ja rauha.