Kyllä täällä Syötteellä työtä tuntuu olevan. Oikeastaan runsauden pulaan asti ja minä hölmö olin hyvin skeptinen. Maanantaina Luontokeskuksen väki otti minut hyvin vastaan ja luontotoiminnan vastaava antoi muutaman puhelinnumeron. Mietti jopa mahdollisuutta saada minulle keskukselta töitä, vaan siihen emme sentään päätyneet. Ensimmäinen numero oli jälleen lupaava, mutta isäntä työmatkalla, joten varsinainen tapaaminen sovittiin vasta tälle päivälle. Hyvä niin. Muutama päivä lepoa puistossa tuli tarpeeseen. Palattuani tänne keskukseen odottamaan isäntää, samainen keskuksen kaveri esitteli minut eräälle Timpalle, paikalliselle rakennustaiturille, joka lupasi töitä, jos en ensimmäisen kontaktin kanssa pääse sopimukseen. Muitakin hommia olisi. Mikäpä kulkumiehen, vaikka hieman hämmentää.
Tänne Luontokeskukseen on muodostunut jo jonkinlainen kotoinen olo. Paikan väki on ystävällistä ja mukavaa ja vaihteeksi pieneen porukkaan mahtuu monenlaista tarinaa. On etelänpää tulleita, kaiken muuttaneita ja on paikallisia, joiden juuret yltävät satojen vuosien päähän. Se on kunnioitettavan sitkeää raivaajahistoriaa, kun ajattelee pohjoisen oloja ja kitsasta leipää. Metsästys se kai on kaiken alku ja tilanpuute etelämpänä lähdön syy, mutta kovaa porukkaa nuo sukujen kantavanhemmat, kun ovat tänne jääneet. Eikä tunnu väki huonommalta nykyäänkään. Siis täällä keskuksella tavatut. Mukava henki ja tuttavallisuus, sekä työnhyörinä. Olen hyvin tyytyväinen täällä kahvelan nurkassa, jonne konttorini perustin odotusajaksi.
Tyytyväinen olin puistossakin. Ei ole vaellussesonki, joten sain kuljeskella ypösen yksin ja pitää Ahmatupaa omanani kahden yön ajan. Kolmen vuorokauden ihmissaldo oli neljä henkeä. Ensimmäisenä päivänä kohtasin miehen, joka neuvoi minulle vanhan tien Kiimingissä. Mukava sattuma. Hän oli tarkastamassa hillasatoa ja osui kohdalle paluumatkalla. Minä väijyin juuri kuukkelia, joten keskustelu jäi valitettavan lyhyeksi. Loput kolme ihmistä olivat ulkolainen pariskunta ja heidän melontaoppaansa. Tupsahtivat Annintuvalle, kun olin tupakkitauolla. Kauaa en heidän mulikointiaan seurannut, mutta sen huomasin, että opas oli hieman ylireipas ja rivakka tottumattomien kyyhkyjen tunnelmaan. Eivät poloiset ehtineet kunnolla edes rantautua, kun huomasivat olevansa uimassa ja oppaan kuvaamassa hyistä leikkiä. Silmät olivat säikähtäneet, kädet rakoilla ja vesi perkuleen kylmää.
Toisella reissulla Ahmatuvalle en sitten kohdannut ketään. Vain lapinmyyrät, sammakot, porot ja linnut pitivät seuraa. Vaarat humisivat ja suhisivat. Vettä sain niskaani eilen ja tänään. Varsinkaan eilen ei kuvaamisesta tullut oikein mitään usvan takia, vaan en valita. Jalat saivat levätä ja mieli asettua tekemättömyyden peiton alle. Se mitä kuljin, sen taivalsin kuin unessa ja satumetsässä. Riistaa, eli kanalintuja ja hirviä on mukavasti, pikkutipuja riemuksi asti ja puunkänkkyröitä ja varjonhiisauksia siihen malliin, että melko totinen saa olla, jos eivät tarut ala elää. Kyllä vain sieluun palasi iso pala kadotettua rauhaa noiden muutaman päivän aikana.
Nyt siis odotan ja pohdin minne asti on soveliasta odottaa ensimmäistä kontaktia ennen kuin Timpalle soitan. Mies teki minuun mukavan vaikutuksen. Ennen kaikkea puheillaan komeista ja oudoista puunkuvatuksista, omasta kotipaikastaan vaarojen takana ja metsojen soidinpaikasta, jonka minulle kartaltakin näytti. Vähässä ajassa hän ehti puhua paljon ja oikeastaan kaikki sellaista, että mielistyin. En vain viitsi tehdä ohareita Markukselle, johon otin jo maanantaina yhteyttä ja jolle olen jo useammin soittanut. Katsotaan nyt, kuinka kohtalo määrää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti